Vauvan tulo nostanut pintaan vihan tunteet omia vanhempia kohtaan

Ap vielä jatkaa. Olen huolissani voisiko tämä olla synnytyksen jälkeistä masennusta? Itse vauva-arki tuntuu kuitenkin muuten ihanalta ja vauvaa kohtaan minulla ei ole negatiivisia tunteita. Hän on todella odotettu ja rakastettu. Tänään puhuessani puhelimessa äitini kanssa nuo pahanolon tunteet vain tulivat taas niin voimakkaina pintaan ja itkin puhelun jälkeen varmaan tunnin.

En osaa vastata tähän oikeestaan kun että, et voi muuttaa mennyttä, voit vain katsoa eteenpäin. Jos jäät surkuttelemaan vanhempiesi sinulle tekemää vääryyttä niin se tulee vaikuttaamaan sinun kauttasi myös omaan lapseesi. Vanhempia on niin helppo syyttää kaikesta, mutta sinä päätät tästä lähtien miten loppu elämäsi elät ja mitä siitä annat muille. Usko pois, muuten katkeroidut ja kyynistyt. Puhuminen ammatti-auttajan kanssa voi valaista monta asiaa.

Se siinä onkin, kun luulin jo päässeeni aika pitkälti yli lapsuuteeni liittyvistä vaikeista tunteista ja nyt ne ovatkin aktivoituneet ihan uudella tavalla vauvan synnyttyä. Kaipaisin siksi vertaiskokemuksia asiasta. Haluaisin todellakin päästä näistä tunteista yli ja eteenpäin. - Ap

Varmaan se esikoisen syntymä nostaa kaikilla tunteet pintaan. Mulla tuli ihan päinvastainen tunne eli kiitollisuus äitiäni kohtaan.

On sinänsä luonnollista, että oman lapsen syntymä nostaa ihan uudella tavalla pintaan omat lapsuudenkokemukset. Itse tajusin kuinka erikoista on ollut ettei äitini juurikaan hoitanut minua ollessani vauva vaan päävastuu hoidostani oli äidin äidilläni. En koskaan ole saanut äidiltäni tietoa miksi näin oli, mutta epäilen hänen itse sairastuneen jonkinasteiseen synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Voi olla synnytyksen jälkeistä masennusta. Lisäksi hormonit muutenkin ovat sekaisin ja saavat aikaan monenlaisia tunteita.

Äitiys on muutenkin niin voimakas kokemus, että vaikuttaa ihmiseen yllättävillä tavoilla. Kun hoivaa pientä vauvaa, tulee monesti mieleen, että on todella kurjaa kun kaikilla maailman vauvoilla ei ole hyvä koti ja oltavat, eikä voi ymmärtää miten kukaan pystyy kohtelemaan sellaista pientä ja viatonta olentoa kaltoin. Ehkä jostain sieltä tulee ne vihankin tunteet ja katkeruus siitä ettei ole saanut sitä mikä kuuluisi kaikille lapsille, eli rakastava ja tasapainoinen koti ja turvallinen lapsuus, hellyyttä ja hoivaa.

Itse myös aloin siinä vaiheessa kaivata sukulaisia ympärilleni, erityisesti omia vanhempiani, vaikka olin ollut itsenäinen jo pitkään. Äitiys herkistää ja tekee tavallaan haavoittuvaksi, ja saa ajattelemaan asioita uudelta kantilta.

Neuvolassa voi puhua näistä tunteista, he ohjaavat tarvittaessa sinut puhumaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

En tiedä meneekö vähän aiheen vierestä, mutta minulla on 4 kuukauden ikäinen vauva. Tunnistan sellaisia samanlaisia tunteita, että kaipaisin itse ihan hirmuisesti paijattavana ja syliteltövänä olo. Sellaista ehdotonta rakkautta ja turvaa, jota annan koko ajan vauvalleni. Joskus on vähän itkuisia ja surkeita päiviä ja haluaisin vaan itse olla kuin pieni vauva turvassa sylissä. Musta tuntuu, että nämä tunteet liittyvät äitiyteen ja tähän alkuvaiheeseen. Koko ajan pitää antaa itsestään niin paljon, että toisinaan kaipaa myös itse "pienenä olemista".

Tuo olotila tulee vastaan vielä miljoona kertaa. Kun lapsi kasvaa tulee väistämättä tilanteita, joissa huomaat miettiväsi ettei sinua esim. autettu ja huomaat itse tekeväsi aivan toisin tai vielä pahempaa huomaat tiedostamatta toimivasi täysin samoin kuin se huonompi vanhempasi.

Esim. muistan omasta lapsuudesta ja oikeastaan koko ikäni minut on jätetty aivan yksin kun olen tukea vanhemmiltani pyytänyt. Esim. Lapsena muistan kun kaupasssa joku juoppo lähenteli ja katsoin äitiäni ja tämä käänsi pään pois. Jouduin selviytymään itse. Olin ehkä 6v. Tämä näkyy nykyään siten, että olen ihan leijonaemo jos joku uskaltaa ”hyökätä” lastani kohti.

Tai oli hirveää huomata, että huusin lapselleni tismalleen samoin kun isäni joskus kauan sitten minulle. Ja muistan miten häntä vihasin. Tiedostan tämän ja pystyin muuttamaan käytöstäni ja toivon että saan tämän perinteen katkeamaan.

Esimerkkejä olisi vaikka miten, mutta yritä erottaa nykyhetki ja estää ne tiedostamattomat käytösmallit sieltä omasta lapsuudedta.

Mulla ei ole lapsia mutta samat tunteet silti, haluaisin olla pieni hoivattava vauva/lapsi. Koska en ikinä saanut olla sellainen. Terapeutin mukaan syynä juuri se puutteellinen kiintymyssuhde omiin vanhempiin. Minusta ihan normaalia kokea tuskaa/tyhjyyttä jostain mitä on jäänyt vaille, ja joskus se pelkkä kokeminen ja mekaaninen päätös "unohtaa menneet" aiheuttaa vain tuskan ilmenemisen jotain muuta kautta kuten fyysisinä tai psyykkisinä oireina.

Olen huomannut, että elämä hoitaa vanhoja traumoja tuomalla ne esiin uusissa tilanteissa. Olisit aivan hyvin saattanut valita puolison, joka muistuttaa vanhempiasi, mutta onneksi et, ehkä terapian ansiosta. Surut pitää surra ja vihat purkaa vaikka urheilussa tms terapeuttisessa keskustelussa.  Raudanpuute on muuten yleistä postpartum ja pahentaa alakuloisuutta. 

Uudelleen terapiaan pitäisi mennä tuossa tilanteessa ja ehkä ahdistukseen myös lääkitys. Olen psykiatri ja lastenpsykiatrialla oli ainakin vielä tuossa v. 2005-2006 kun lastenpsykiatrian opintoja oli melko nihilistinenkin käsitys ainakin lastenpsykiatrian professorilla tosin lapsuudessa aiheutuneista henkisistä vaurioista, tuossa 0-3v. iässä jos lapsi kokee turvattomuutta ja vuorovaikutus on pielessä lapsen ja vanhempien välillä ja vielä myöhemminkin niin aivojen syvimmät tunnemuistoradat ydinmuistoineen kehittyvät vahvasti väärin ja näitä aivojen kytkentöjä on hankalaa jopa mahdotonta muuttaa jos ne tarpeeksi vahvasti pieleen ovat kehittyneet. Tosin nykykäsitys on että ihminen on oppiva "eläin" vielä aikuisenakin eli terapiassa näiden asioiden käsittely saattaa ainakin lievittää jos ei kokonaan poistaa ahdistusta joka kumpuaa oman lapsen synnyttyä taas mielessä pintaan. Koska harva muistaa juuri alle 3v. osalta kokemuksia niin ahdistuksen syy voi olla piilossa ja ahdistus ns. vapaasti ajelehtivaa yleistä ahdistuneisuutta, huolestuneisuutta, asioiden murehtimista, katastrofin pelkoa jne. Psykoterapian lopputulemana voikin olla se että tiedetään mistä ongelma kumpuaa mutta sitä ei saada hoidettua, pelkkä tieto ongelman syystä saattaa osaltaan auttaa, mutta tuskin kokonaan vie kaikkea ongelmaa pois. On jotkut katkaisseet välitkin vanhempiinsa oman lapsen syntymän myötä. Eräs vankilasta vapautunut psyykkisesti sairas rankan lapsuuden kokenut mies kertoi että ennen psykoterapiaa hänellä oli tapana käydä aina isänsä haudalla kusella ja terapian myötä alkoi käymään kusella äitinsäkin haudalla sitten. Eli sellainenkin lopputulema voi terapialla olla. Moni alkoholisoituu jos ahdistus on kovin hankalaa, alkoholi kun on varsin tehokas ahdistuslääke, mutta lääkkeenä käytettynä aine vie perikatoon ja terveydenkin usein. Kaikki eivät sairastu mieleltään vaikka lapsuudenkokemukset olisivatkin hankalia, mutta meillä kaikilla on tietty määrä mielenterveyttä ja se voidaan menettää, kuka herkemmin, kuka sitten kestää enemmän. Mutta sotilaslääketieteessäkin opetettiin että taistelutilanteessa sodassa osa kestää enemmän, osa vähemmän, osa saa hankalan taistelustressikohtauksen mennen täysin toimintakyvyttömäksi,  "and every man has his breaking point".

Ihmismielen toiminnasta on opittu paljon, paljon viime vuosien aikana. Vapaa tahto on kyseenalaistettu neurotieteellisen tutkimuksen myötä, ihmisen haluihin vaikuttaa aivojen hermoratojen kytkennät, joista merkittävimmät ja pysyvimmät osat muodostuvat varhaislapsuudessa ja tietenkin perimällä on osuutensa myös. Halujen kautta taas päästään siihen asiaan, että ihminen ei voi valita sitä mitä haluaa ja ihminen tekee yleensä sitä mitä haluaa. Täten ihmisellä ei ole varsinaisesti vapaata tahtoa: emme voi valita halujamme. Käsittämättömän hienosti asiaa kuvaa Disneyn piirretty elokuva "Inside Out", missä tulee ilmi että ihmisen tekojen taustalla on ihmisen tunteet ja halut ja tunteiden taustalla taas varhaislapsuuden muistot ja tunteet määräävät haluja joita ihminen toteuttaa ja mieli tekee tässä mitä tekee ilman että kysyy mielen omistajalta mitään. Lopputulemana ihmisen käyttäytyminen ja teot määräytyvät varhaislapsuuden muistojen osalta merkittävässä määrin. Kyseinen Disney-elokuva on poikkeuksellinen siinä mielessä että siinä prinssi ei taistele tahdonvoimallaan omilla ansioillaan tietään läpi vaikeuksien päästen prinsessan luo, vaan nimenomaan pääsankarin mieli ja tunteet vaikuttavat siihen miten elokuvan pääsankari käyttäytyy ja elokuvassa kuvataan miten pääsankarin mieli prosessoi asioita pääsankarilta kyselemättä vaikuttaen siihen mitä sankarille käy eikä sankari omalla vapaalla tahdollaan omilla teoillaan uljaasti tee niin kuin on "oikein".

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole lapsia mutta samat tunteet silti, haluaisin olla pieni hoivattava vauva/lapsi. Koska en ikinä saanut olla sellainen. Terapeutin mukaan syynä juuri se puutteellinen kiintymyssuhde omiin vanhempiin. Minusta ihan normaalia kokea tuskaa/tyhjyyttä jostain mitä on jäänyt vaille, ja joskus se pelkkä kokeminen ja mekaaninen päätös "unohtaa menneet" aiheuttaa vain tuskan ilmenemisen jotain muuta kautta kuten fyysisinä tai psyykkisinä oireina.

Siis, jos ei pyri ratkaisemaan alkuperäistä ongelmaa eli oman lapsuuden vaillejäämistä, ja pyri saamaan korvaavia kokemuksia vaikka terapiasta tai parisuhteesta tms, vaan teeskentelee vain että ei tunnu missään, niin se voi aiheuttaa epämääräistä ahdistusta tai tunnesyömistä tai ihan fyysisiäkin oireita.

Tunnistan niin tuon tunteen, mulla se tuli vasta myöhemmin tosin. Omalla kohdalla tästä tekee myös hankalaa se, että vanhempani eivät olleet mitenkään luokattoman huonoja, päällisin puolin kaikki oli hyvin. Äitini eli alkoholistien lapsena, ja siten hänen on vaikea nähdä omia puitteistaan, kun tietysti on omia vanhempiaan paremmin selvinnyt kuitenkin.

Ap, ymmärrän sinua. Minulla nyt 2v.lapsi ja kävin samantyyppisiä tunteita läpi lapseni synnyttyä. Erityisen vaikeina olen kokenut tilanteet, joissa lapseni on mummilassaan kylässä ja näen vanhempieni käyttäytyvän lastani kohtaan samalla tavalla kuin aikoinaan minua kohtaan (mm. rajattomuus ja syyllisyydellä kasvattaminen). Mutta nuo tunteet lievittyvät, kun vaan jaksat työstää niitä, vaikka ammattilaisen kanssa. Ainakin minulta vauva-ajan alku oli pahin. Voimia. <3

Sama tilanne täälläkin, itsellä 2 alle 2 vuotiasta. Käyn tunteet läpi kun niitä tulee: annan itselleni luvan olla surullinen ja vihainen vanhemmilleni ja heidän toimistaan. Tuntuu, että se on auttanut.

Toisaalta myös ymmärrän vanhempiani nyt paremmin. Joitain asioita olen pystynyt antamaan anteeksi, kun ymmärrän vanhemmuuden haasteet. Sukupolvien ketju on tullut myös jotenkin näkyvämmäksi ja omat juuret ovat alkaneet kiinnostamaan.

Onko sulla tyttövauva?

Minua auttoi, kun oivalsin sen totuuden, että vanhempani olivat juuri niin hyviä vanhempina kuin pystyivät.

Heillä ei ollut resursseja enempään ja parempaan.

Hyväksyminen ja anteeksi antaminen auttaa, koska muutoin sitä syyttelyketjua joutuu jatkamaan sukupolvia taaksepäin.

Olen iloinen siitä, että olen olemassa. Sen vanhempani saivat aikaan.

Aikuiselämässäni olen jo varhain joutunut ottamaan vastuun itsestäni. Omasta elämästään ja omien jälkeläisten elämästä voi tehdä niin hyvän kuin kykenee. Vanhempienkin virheistä voi ainakin ottaa opikseen, eikä toistaa niitä.