Lue keskustelun säännöt.
Vertaistukea yksinäisille äideille?!
02.11.2019 |
Taas yksi ilta yksin kotona. Tai no, lapsen kanssa joka tosin nukkuu.
Uskon että olen masentunut eikä miestä tunnu kiinnostavan auttaa pohjalta ylös.
Kommentit (12)
Miksei sitä miestä kiinnosta???? Ota ero heti kun on energiaa. Kamala mies sulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Soita neuvolaan, masennus on todella yleistä äideillä, eikä se mies voi asioihin juuri vaikuttaa, vaan parasta käydä juttelemassa ihan ammattilaisen kanssa, jolla on sitä kokemusta ja osaamista, eiköhän tuo perheen perustaminen ole miehelle ihan yhtä uusi kokemus, kuin sinulle.
Kiitos, muutaman kerran olen harkinnut asiaa, mutta kuten tunnetusti avun hakeminen yleisestikkin, on vaikeaa tarttua luuriin ja saada aikaiseksi.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Miksei sitä miestä kiinnosta???? Ota ero heti kun on energiaa. Kamala mies sulla.
En osaa sanoa.. itsekkin pikkuhiljaa alan ymmärtämään sen, että oma jaksamiseni varmaan olisi parempi ilman häntä.
Itse olen auttanut hänet aika suuristakin pohjamudista, ja nyt kun minun vuoro niin saan vaan kuittailua. (mikä hänen mielestä huumoria) ei ymmärrä että masennus ja äitiys tekee näköjään totiseksi.
Yp
Kumpi on enemmän ongelma se että olet kotona vai se, että olet yksin? Kotoa pääset pois ihan sillä, että mies hoitaa lasta. Hänellä on valitettavasti velvollisuus osallistua lapsensa hoitoon. Jos ei halua hoitaa, maksakoot hoitajan.
Baarista löytyy yksinäisiä äitiliinejä.sielä ne kaikki istuu ja hoitaa lapsia.sitäpaitsi pikku pieruissa unohtuu ne arjen murheet. Saatat unohtaa sen miehesikin. Kaikki voittaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kumpi on enemmän ongelma se että olet kotona vai se, että olet yksin? Kotoa pääset pois ihan sillä, että mies hoitaa lasta. Hänellä on valitettavasti velvollisuus osallistua lapsensa hoitoon. Jos ei halua hoitaa, maksakoot hoitajan.
Kuten otsikossa mainittu, niin yksinäisyys.
Vierailija kirjoitti:
Baarista löytyy yksinäisiä äitiliinejä.sielä ne kaikki istuu ja hoitaa lapsia.sitäpaitsi pikku pieruissa unohtuu ne arjen murheet. Saatat unohtaa sen miehesikin. Kaikki voittaa
Istuvat baarissa ja hoitaa lapsia?
No, ensinnäkään alko ei ole ikinä maistunut kun väkisin kännit mielessä.
Nykyään lapsen tulon myötä vielä enemmän hampaat irvessä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Baarista löytyy yksinäisiä äitiliinejä.sielä ne kaikki istuu ja hoitaa lapsia.sitäpaitsi pikku pieruissa unohtuu ne arjen murheet. Saatat unohtaa sen miehesikin. Kaikki voittaa
Istuvat baarissa ja hoitaa lapsia?
No, ensinnäkään alko ei ole ikinä maistunut kun väkisin kännit mielessä.
Nykyään lapsen tulon myötä vielä enemmän hampaat irvessä.
Ap
Minkä ikäinen lapsi? Kotihoidossa? Onko sinulla työpaikka odottelemassa, jonne palata? Teitkö lapsen myötä isoja uhrauksia, jäitkö pois harrastuksista, näetkö enää kavereita, saatko nukuttua öisin?
Omalla kohdallani vauvavuosi oli pahin. Vauvakin oli vaikea eikä nukkunut, en sitten nukkunut minäkään. Vaunulenkit olivat ainoa kotoa poistuminen mitä ekaan 10kk tein ja nekin aloitin vasta vauvan ollessa 3kk ikäinen, hän kun ei aiemmin suostunut makaamaan vaunuissa. Kaikki mitä tein, tein vauvan kanssa, sylittelin häntä jopa vessassa käydessäni ettei tarvitsisi kuunnella vauvan huutoa. Mies yleensä nukkui omaa väsymystään ja auttamisen sijaan kiukutteli miksei meillä ole intensiivistä ja spontaania seksiä enää kahdesti päivässä.
Onneksi lähellä oli seurakunnan vauvakerho, johon uskalsin mennä. Auttoi jaksamaan arjen, kun oli jotain mitä odottaa. Vauvakerhoon pääsi joka maanantai ja pitäjät sylittelivät muiden vauvoja sen aikaa, että äidit saivat juoda kahvinsa kuumana. Jos vauva ei siis viihtynyt lattialla. Siellä askarreltiin (kädentaidot olleet harrastuksenani) ja musisoitiin, joskin lastenlauluja mutta kyllä sekin piristi! Vauvan kasvettua, itkujen vähennyttyä ja kerhoilun mentyä hyvin, aloimme käydä useammassa kerhossa. Kaksivuotiaan kanssa menin jumppaankin, joskin se oli vähän huono liikunnan korvike eikä meidän piltti tehnyt muuta kuin juoksi sen kolme varttia salia ympäri -minä perässä :D.
Kaikenkaikkiaan suurin pelastus on ollut, kun aloitin opiskelut ja sain lapsen päiväkotiin. Meidän ryhmämme koulussa on aivan ihana, koulupäivät mielenkiintoisia ja ajoittain puolikkaita vapaapäiviä, jolloin saan hoidettua ostoksia tai paperiasioita tai oltua vaan. Varmasti lapsen kasvullakin on osuutta asiaan. On hän huomattavasti helpompi kuin vauvana oli, joskin myös kovapäinen ja ajoittain voimakas uhmaltaan. Nyt ne huonotkin hetket on helppo itse kestää, kun tietää ettei sitä tarvitse sietää 24/7 vaan kohta on taas päiväkotiaamu. Jos isä hoitaisi lastaan, saattaisi päiväkotiaamun, äiti-lapsiharrastuksen tai vauvakerhon tilalla olla odotus isän työpäivän loppumisesta tai ajatus seuraavasta vapaasta viikonlopusta. Arjen katkeamattomuus oli ehkä pahinta, tunnelin päässä ei näkynyt valoa.
(En vieläkään myönnä/usko olleeni kuitenkaan masentunut, vaikka varmaan päivittäin itkinkin vauvan mukana. Neuvolassa heikot avunpyyntöni kuitattiin nopeasti "toiset vauvat vaan ovat itkuisampia kuin toiset" ja siihen se sitten jäi.)
Tsemppiä! Kyllä se aikanaan helpottaa sinullakin ♡
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen lapsi? Kotihoidossa? Onko sinulla työpaikka odottelemassa, jonne palata? Teitkö lapsen myötä isoja uhrauksia, jäitkö pois harrastuksista, näetkö enää kavereita, saatko nukuttua öisin?
Omalla kohdallani vauvavuosi oli pahin. Vauvakin oli vaikea eikä nukkunut, en sitten nukkunut minäkään. Vaunulenkit olivat ainoa kotoa poistuminen mitä ekaan 10kk tein ja nekin aloitin vasta vauvan ollessa 3kk ikäinen, hän kun ei aiemmin suostunut makaamaan vaunuissa. Kaikki mitä tein, tein vauvan kanssa, sylittelin häntä jopa vessassa käydessäni ettei tarvitsisi kuunnella vauvan huutoa. Mies yleensä nukkui omaa väsymystään ja auttamisen sijaan kiukutteli miksei meillä ole intensiivistä ja spontaania seksiä enää kahdesti päivässä.
Onneksi lähellä oli seurakunnan vauvakerho, johon uskalsin mennä. Auttoi jaksamaan arjen, kun oli jotain mitä odottaa. Vauvakerhoon pääsi joka maanantai ja pitäjät sylittelivät muiden vauvoja sen aikaa, että äidit saivat juoda kahvinsa kuumana. Jos vauva ei siis viihtynyt lattialla. Siellä askarreltiin (kädentaidot olleet harrastuksenani) ja musisoitiin, joskin lastenlauluja mutta kyllä sekin piristi! Vauvan kasvettua, itkujen vähennyttyä ja kerhoilun mentyä hyvin, aloimme käydä useammassa kerhossa. Kaksivuotiaan kanssa menin jumppaankin, joskin se oli vähän huono liikunnan korvike eikä meidän piltti tehnyt muuta kuin juoksi sen kolme varttia salia ympäri -minä perässä :D.
Kaikenkaikkiaan suurin pelastus on ollut, kun aloitin opiskelut ja sain lapsen päiväkotiin. Meidän ryhmämme koulussa on aivan ihana, koulupäivät mielenkiintoisia ja ajoittain puolikkaita vapaapäiviä, jolloin saan hoidettua ostoksia tai paperiasioita tai oltua vaan. Varmasti lapsen kasvullakin on osuutta asiaan. On hän huomattavasti helpompi kuin vauvana oli, joskin myös kovapäinen ja ajoittain voimakas uhmaltaan. Nyt ne huonotkin hetket on helppo itse kestää, kun tietää ettei sitä tarvitse sietää 24/7 vaan kohta on taas päiväkotiaamu. Jos isä hoitaisi lastaan, saattaisi päiväkotiaamun, äiti-lapsiharrastuksen tai vauvakerhon tilalla olla odotus isän työpäivän loppumisesta tai ajatus seuraavasta vapaasta viikonlopusta. Arjen katkeamattomuus oli ehkä pahinta, tunnelin päässä ei näkynyt valoa.
(En vieläkään myönnä/usko olleeni kuitenkaan masentunut, vaikka varmaan päivittäin itkinkin vauvan mukana. Neuvolassa heikot avunpyyntöni kuitattiin nopeasti "toiset vauvat vaan ovat itkuisampia kuin toiset" ja siihen se sitten jäi.)
Tsemppiä! Kyllä se aikanaan helpottaa sinullakin ♡
Neuvolassa pitäisi esittää se avun tarve aika selkeästi, toiset lapset itkevät enemmän, mutta tämä ei ole suoraa yhteydessä äidin vointiin.
Äiti voi vaikka suoraan pyytää saada tehdä masennustestin, tähän on aina mahdollisuus.
Myös vertaistukea on tarjolla (Äimä ry) heidän toimintansa kannattaa tutustua. Hieno että opiskelu on ollut sinulle hyvä ratkaisu, mutta jos äiti on kovin masentunut, voi opiskelu tai työ tuntua ylivoimaiselta.
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen lapsi? Kotihoidossa? Onko sinulla työpaikka odottelemassa, jonne palata? Teitkö lapsen myötä isoja uhrauksia, jäitkö pois harrastuksista, näetkö enää kavereita, saatko nukuttua öisin?
Omalla kohdallani vauvavuosi oli pahin. Vauvakin oli vaikea eikä nukkunut, en sitten nukkunut minäkään. Vaunulenkit olivat ainoa kotoa poistuminen mitä ekaan 10kk tein ja nekin aloitin vasta vauvan ollessa 3kk ikäinen, hän kun ei aiemmin suostunut makaamaan vaunuissa. Kaikki mitä tein, tein vauvan kanssa, sylittelin häntä jopa vessassa käydessäni ettei tarvitsisi kuunnella vauvan huutoa. Mies yleensä nukkui omaa väsymystään ja auttamisen sijaan kiukutteli miksei meillä ole intensiivistä ja spontaania seksiä enää kahdesti päivässä.
Onneksi lähellä oli seurakunnan vauvakerho, johon uskalsin mennä. Auttoi jaksamaan arjen, kun oli jotain mitä odottaa. Vauvakerhoon pääsi joka maanantai ja pitäjät sylittelivät muiden vauvoja sen aikaa, että äidit saivat juoda kahvinsa kuumana. Jos vauva ei siis viihtynyt lattialla. Siellä askarreltiin (kädentaidot olleet harrastuksenani) ja musisoitiin, joskin lastenlauluja mutta kyllä sekin piristi! Vauvan kasvettua, itkujen vähennyttyä ja kerhoilun mentyä hyvin, aloimme käydä useammassa kerhossa. Kaksivuotiaan kanssa menin jumppaankin, joskin se oli vähän huono liikunnan korvike eikä meidän piltti tehnyt muuta kuin juoksi sen kolme varttia salia ympäri -minä perässä :D.
Kaikenkaikkiaan suurin pelastus on ollut, kun aloitin opiskelut ja sain lapsen päiväkotiin. Meidän ryhmämme koulussa on aivan ihana, koulupäivät mielenkiintoisia ja ajoittain puolikkaita vapaapäiviä, jolloin saan hoidettua ostoksia tai paperiasioita tai oltua vaan. Varmasti lapsen kasvullakin on osuutta asiaan. On hän huomattavasti helpompi kuin vauvana oli, joskin myös kovapäinen ja ajoittain voimakas uhmaltaan. Nyt ne huonotkin hetket on helppo itse kestää, kun tietää ettei sitä tarvitse sietää 24/7 vaan kohta on taas päiväkotiaamu. Jos isä hoitaisi lastaan, saattaisi päiväkotiaamun, äiti-lapsiharrastuksen tai vauvakerhon tilalla olla odotus isän työpäivän loppumisesta tai ajatus seuraavasta vapaasta viikonlopusta. Arjen katkeamattomuus oli ehkä pahinta, tunnelin päässä ei näkynyt valoa.
(En vieläkään myönnä/usko olleeni kuitenkaan masentunut, vaikka varmaan päivittäin itkinkin vauvan mukana. Neuvolassa heikot avunpyyntöni kuitattiin nopeasti "toiset vauvat vaan ovat itkuisampia kuin toiset" ja siihen se sitten jäi.)
Tsemppiä! Kyllä se aikanaan helpottaa sinullakin ♡
Kiitos viestistäsi!
Lapsi reilu 1v ja töihin paluu vuoden alkupuolella.
Kaikki kaverit kaikkosivat pikkuhiljaa vauvan syntymän jälkeen. Sanoisin, että yhteydenpito 99% ollut vain yksipuolista minun puoleltani. Myöskin se ”parhain”ystävä/lapseni kummi jäänyt unholaan. Muutama uusi äiti kaveri tullut vuoden aikana, joiden kanssa viestitelläänkin melkein päivittäin. Se on ollut oma henkireikä, kuitenkaan täysin en pysty avautumaan näille uusille tuttavuuksille.
Yöllä heräilen muutamia kertoja, jonka jälkeen takaisin nukahtaminen tuottaa tuskaa.
Meillä ensimmäiset 6kk oli myös itkuisaa ja nukkumattomia öitä, joten sekin on varmasti vaikuttanut suuresti parisuhteeseen.
Ap
Soita neuvolaan, masennus on todella yleistä äideillä, eikä se mies voi asioihin juuri vaikuttaa, vaan parasta käydä juttelemassa ihan ammattilaisen kanssa, jolla on sitä kokemusta ja osaamista, eiköhän tuo perheen perustaminen ole miehelle ihan yhtä uusi kokemus, kuin sinulle.