Lue keskustelun säännöt.
Miten oppia pitämään itsetään ja miten oppia nauttimaan elämästä?
31.10.2019 |
Ikää 40 vuotta. Sama ongelma on vaivannut niin kauan, kuin muistan. Jo alle kouluikäisenä lapsena muistan pohtineeni sitä, mitä järkeä missään on. Tunsin jo tuolloin eläväni kuin matkustajana, ilman mahdollisuuksia vaikuttaa mihinkään. Lapsenahan sitä onkin pitkälti vanhempiensa armoilla mutta kuinka moni 10-vuotias lapsi aivan tosissaan miettii itsemurhaa?
Lapsena olisin halunnut kaikenlaista (todella järkeviä ja edullisia asioita kuten partio, yleisurheilun harrastaminen). Nämä eivät olleet äitini mieleen ja koko nuoruuteni ajattelin kostavani äidille hänen piittaamattoman suhtautumisensa tappamalla itseni ylioppilaskirjoitusten jälkeen eli sitten, kun äiti olisi saanut haluamansa eli pelkkiä kymppejä kokeista haalivan tyttären. Yritin itsemurhaa mutta jäin henkiin. Olen tämän jälkeen kuitenkin kokenut olevani elossa vain velvollisuudesta. Tuntuu, että elossa minusta on enää se puoli, jolle millään ei ole mitään väliä.
En edelleenkään tiedä, mitä haluan elämältäni. Se joku kipinä elämään tuntuu kadonneen lapsena/nuorena kokemiini pettymyksiin ja tunteeseen huonommuudesta muihin nähden (tajusin, että kavereita kannustettiin, heitä tuettiin tekemään heitä itseään kiinnostavia asioita jne.). Nyt aikuisena voisin toteuttaa itseäni mutta olen kuin sisäisesti kuollut. Olen keskittynyt työntekoon ja pitämään itseni kiireisenä mutta aina kun tulee tyhjä hetki, järjetön paha olo suorastaan hyökyy päälleni.
Olen ollut sairaslomalla, olen käynyt terapiassa ja käyn tälläkin hetkellä. Mikään ai vain tunnu muuttuvan. Mikään ei innosta (päiväni koostuvat käytännössä pelkist velvollisuuksista) ja jos tietäisin kuolevani huomenna, en usko että se aiheuttaisi muuta kuin se, että tuhoaisin tänään päiväkirjani ja hävittäisin asunnostani kaiken liian henkilökohtaisen.
Parisuhteeseen en pysty siksi, etten osaa luottaa. Toisaalta jos törmäisin minua kiinnostavaan mieheen ja olisin hänelle rehellinen pessimistisistä ajatuksistani, hän tuskin enää olisi minusta kiinnostunut.
Ja tiedoksenne, voin olla ihan kuka tahansa henkilö, jota ette tunne. Paha oloni ei näy päälle, olen ikäisekseni hyvin säilynyt, hoikka ja kaunis. Työroolini on pirteä ja energinen enkä usko, että kukaan tuttu ikinä arvaisi sitä, minkä mustan möykyn kanssa olen sinnitellyt koko tähänastisen elämäni.
Kommentit (23)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meditointi, affirmaatiot, self help kirjat, positiivisten ihmisten seuraan hakeutuminen...
Metta-meditaatio sopii erityisen hyvin tuohon itsensä hyväksymisen opetteluun. Googlella löytää hyviä ohjattuja metta-meditaatioita :) Kannattaa toki tehdä vastapainoksi myös jotain vipassana-tyylistä meditaatiota.
Nuo varmaan toimii jos ongelma on ettei hyväksy itseä, mutta minun ongelmani on se ettei minulla edes ole itseä, ainakaan siinä määrin että voisin esim sanoa olevani luonteeltani sellainen ja tällainen, tai että en hyväksy itsessäni sitä ja tätä. Itsen sijaan olen täynnä tyhjää. Luulen että olen persoonaltani lakannut kehittymästä normaalisti jo pienenä, mutta varsinkin n 12 vuotiaasta eteenpäin olen pysynyt 30 vuotta samanlaisena eli vihaisena, katkerana, ahdistuneena ja tyhjänä. En usko että meditointi auttaa aikuisen persoonallisuuden kehitysviivästymiin..
Tuota samaa olen itsekin miettinyt. Ei minulla ole "minää". On vain ruumis, jonka pääkäyttäjä olen minä ja jonka käskytän toimimaan kulloinkin olosuhteisiin nähden parhaalla mahdollisella tavalla. Ihan vilpittömästi voin väittää asettavani usein muiden edun omani edelle koska en näe itseni samanlaisena henkilönä, kuin muut. Kun olen yksin, en ole olemassa ja siksi yksinäisyys on minulle tavallaan helppoa.
Kun liikun yksin ulkona ja ihmisten ilmoilla, käytän yleensä joko aurinkolaseja tai lippalakkia. Minusta tuntuu hassulta, että ihmiset kiinnittävät minuun huomiota koska ristiriita oman itsensä kokemisen ja todellisen fyysisen todellisuuden välillä on niin iso. Jos joku tuntematon puhuu minulle, puikkoihin hyppää se laskelmoiva "pääkäyttäjä". Pääkäyttäjällä on 35 vuotta kestäneen ihmisten tarkkailun jäljiltä sopiva rooli tilanteeseen kuin tilanteeseen mutta roolit eivät ole minkäänlaisessa linjassa keskenään.
Jep! Tosiaan minullekin kaikki muut ovat oikeita, eläviä ihmisiä (ja siten tietysti parempia kuin minä, joka olen pelkkä robotti). Vaikka koen olevani näkymätön, ahdistun muiden ihmisten seurassa, koska sitten olen vielä näkymättömämpi kun kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomiota. Ja jos kiinnittää, astuu tyhjyteeni juuri tuo jokin useista roolihahmoista jotka voi vaihtua kesken lauseen.. olisihan noloa jos muut tajuaisi ettei minulla ole sisälläni aidosti ketään. No, minulla on diagnoosi dissosiaatiohäiriöstä mutta rahat loppui kesken terapian joten tilanne on edelleen tämä, jos se nyt terapiallakaan paranee lopullisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä vaan odotan vanhuutta kunnes kukaan ei enää odota minulta yhtään mitään.
Täällä taas ap. Minua on joskus haukuttu materialistiksi siksi, että yritän rahan avulla saada luotua turvallisuudentunnetta. Kun elämässä ei ole yhtäkään läheistä, on aika lohduttava ajatus ettei apua joudu kerjäämään vaan sen voi ostaa. Tätä ei kovin moni tunnu käsittävän (olen joskus yrittänyt olla parisuhteessa, ne kariutuvat tähän loputtomaan turvattomuuteeni sekä siihen, etten usko kenenkään voivan minua rakastaa).
Ulkopuolisten luulen pitävän minua monitaitoisena sisupussina, joka menee vaikka läpi harmaan kiven kohti päämäänsä. Harmi, että todellisuus on tuosta kovin kaukana.