Miten oppia pitämään itsetään ja miten oppia nauttimaan elämästä?

Nosto

Sama, paitsi että kyllä tämän minusta varmaan päällepäin huomaa. Ilmeisesti se parisuhteen puute nakertaa jatkuvasti taustalla, koska huomaan masentuvani vastakkaisen sukupuolen ja erityisesti itseäni viehättävien yksilöiden kanssa asioinnista. Näistä tällaisista kohtaamisista tulee välillä senluokan angstit, että tuntuisi parhaalta vaan pysytellä kotona ilman ihmiskontakteja, kun ne vaan alkaa muistuttamaan siitä "elämättömästä elämästä", johon en kykene. Normaalisti puurran vaan eteenpäin päivä kerrallaan kuin joku samat tehtävät tekemään ohjelmoitu robotti, kunnes kuolo korjaa.

Vierailija kirjoitti:

Sama, paitsi että kyllä tämän minusta varmaan päällepäin huomaa. Ilmeisesti se parisuhteen puute nakertaa jatkuvasti taustalla, koska huomaan masentuvani vastakkaisen sukupuolen ja erityisesti itseäni viehättävien yksilöiden kanssa asioinnista. Näistä tällaisista kohtaamisista tulee välillä senluokan angstit, että tuntuisi parhaalta vaan pysytellä kotona ilman ihmiskontakteja, kun ne vaan alkaa muistuttamaan siitä "elämättömästä elämästä", johon en kykene. Normaalisti puurran vaan eteenpäin päivä kerrallaan kuin joku samat tehtävät tekemään ohjelmoitu robotti, kunnes kuolo korjaa.

Minua ei oikeastaan parisuhteen puute nakerra siksi, etten usko sen poistavan pohjimmaisia ongelmiani. Toivoisin vain voivani olla joku muu ja toisenlaisella ajatusmaailmalla sekä maailamnkuvalla varustettu. Ikävää kuulla, että sinullekaan ei ns. "elämä maistu".

Meditointi, affirmaatiot, self help kirjat, positiivisten ihmisten seuraan hakeutuminen...

Mä en voi tuohon sanoa muuta kuin että muutos lähtee itsestä. Älä ole ajopuu vaan etsi oma suuntasi johon tähtäät. Kukaan muu ei sitä voi sinulle kertoa.

amatöörin ammattitaidottomuudella katsottuna aika vakavia alla olevia MT häiriöitä ihan noin ekana.

Mutta jos on halua parantua, eli lääkkeettömästi, niin suosittelisin eristäytymistä. Siinä sitten itseksesi hiljaisuudessa pääset miettimään kuka ja mitä oikein olet ja mitä haluat ja miten voit ne toteutttaa. Vie edes yksi asia läpi, niin olet jo jotain saavuttanu ihan itse.

Kun ei ole kuin oma itse, ei ole mitään minkä taakse piiloutua tai tekosyitä, prosessi kestänee ainakin viikon jolloin ei näe ihmisiä eikä puhu kellekkään muulle kuin itselleen.

Tosin kaikki ei kestä joutua todella katsomaan itseään peiliin.

Täysin sama juttu ja melkein sama ikä. Haluaisin myös vain olla joku muu, tuntuu ettei minulla ole edes mitään persoonaa.

Mun mielestä on aika suureellinen tavoite, että pitäisi tietää ”mitä Elämältä haluaa”. Tuskin sitä tietää moni tervepäinen ja onnellinenkaan ihminen. En minä ainakaan.

Ainakaan se, että tietää, mitä elämältään haluaa, ei ole edellytys, eikö johda onnellisuuteen.

Sen sijaan onnellisuuteen johtaa se, että alkaa tekemäön nyt heti yksi kerrallaan pieniä valintoja, jotka tekevät mielen vähän tyytyväisemmäksi. Että haluanko iltateetä vai kaakaota, tai luenko dekkaria vai chicklitiä vai avaanko netflixin. Ja kun aikansa tekee näitä, ne johtavat isompiinkin asioihin ja elämän vähitellen muuttumiseen mukavaksi.

En osaa sanoa, mutta toivon sinulle kaikkea hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Täysin sama juttu ja melkein sama ikä. Haluaisin myös vain olla joku muu, tuntuu ettei minulla ole edes mitään persoonaa.

Oikeastaan tiedän mitä haluan mutten voi saada sitä: haluaisin olla n 10-vuotias ja asua isossa, turvallisessa perheessä jossa minusta pidettäisi huolta ilman että minun pitäisi vääntyä mutkalle saadakseni rakkautta. Tätä ei voi siis toteuttaa oman perheen kanssa koska pitääkseen miehen rakkauden täytyy esim pysyä hoikkana ja nättinä ja antaa seksiä, ja saadakseen lasten rakkauden pitää olla suurinpiirtein yli-ihminen (minun voimavaroistani käsin katsottuna siis). Haluaisin olla lapsi jota rakastetaan ja jolle annetaan huomiota ilman ehtoja. Enkä voi itse olla itselleni tämä henkilö koska tarvitsen toisten ihmisten läsnäoloa ja vuorovaikutusta enkä vain puhua itsekseni kuten tähänkin asti..

Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Juuri niin idioottina, typeränä, muista riippuvaisena yms. eli siis huonoimpia puoliasi myöten. Ja ymmärrä samalla, että niitä huonoja puolia on todella paljon myös muilla ihmisillä.

Avaa se ovi sisältäsi joka pullistelee liitoksistaan tuntematonta ahdistusta. Anna sen tulla, vyöryä ylitse ja kertoa tarinansa. Sinulla ei ole mitään menetettävää. Siinä on uusi alku. Usko kun sanon. Olen sen helvetin käynyt läpi. Avasin sen oven ja sieltä tunnistamattoman ahdistuksen keskeltä löysin sen pienen tytön joka sisimmässäni itki, pelkäsi ja oli kauhuissaan. Aikuinen minäni tutustui tähän lapseen uusin silmin ja tajusin että kaikki se kapasiteetti jota olen elämäni aikana kerännyt reppuuni on myös tämän ahdistuneen pienen tytön käytettävissä. Siitä se lähti. Eheytyminen. Pilkoin palaisiksi kaiken mitä ytimeeni oli iskostettu jo syntymässä. Uskalsin vihdoin kyseenalaistaa vanhempani, perheeni ja uskonnollisen ideologian joka minuun oli istutettu. Elämäni raunioilta keräsin matkaani kaiken tärkeän ja arvokkaan. Loput jätin. Minä muutuin. Loin nahkani uudelleen. Pieni tyttö sisälläni lakkasi vihdoin itkemästä ja alkoi luottaa ja vihdoin kasvoi aikuiseksi. Monta hetkeä vaadittiin ahdistuksen seurassa yön pimeinä tunteina. En enää paennut sitä, vaan katsoin ihmettelin sen rujoa muotoa. Lopulta siitä tuli ystävä joka muistutti minua puolustamaan itseäni ja omia rajojani kaiken edessä. Nyt tiedän mistä alan ja mihin päätyn. Opin rakastamaan itseäni ja olemaan itsestäni ylpeä. Toivon sinulle rohkeutta kohdata pelkosi, sillä vaihtoehdot loppuvat kuolemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täysin sama juttu ja melkein sama ikä. Haluaisin myös vain olla joku muu, tuntuu ettei minulla ole edes mitään persoonaa.

Oikeastaan tiedän mitä haluan mutten voi saada sitä: haluaisin olla n 10-vuotias ja asua isossa, turvallisessa perheessä jossa minusta pidettäisi huolta ilman että minun pitäisi vääntyä mutkalle saadakseni rakkautta. Tätä ei voi siis toteuttaa oman perheen kanssa koska pitääkseen miehen rakkauden täytyy esim pysyä hoikkana ja nättinä ja antaa seksiä, ja saadakseen lasten rakkauden pitää olla suurinpiirtein yli-ihminen (minun voimavaroistani käsin katsottuna siis). Haluaisin olla lapsi jota rakastetaan ja jolle annetaan huomiota ilman ehtoja. Enkä voi itse olla itselleni tämä henkilö koska tarvitsen toisten ihmisten läsnäoloa ja vuorovaikutusta enkä vain puhua itsekseni kuten tähänkin asti..

Täällä aloittaja. Oikeastaan haluaisin itsekin palata lapsuuteen, jossa ei olisi huolia. Olisi aikaa kehittää omaa persoonallisuuttaan ilman pelkoa omien mielipiteitten tai haaveitten lyttäämisestä.

En kokenut lapsenaakaan olevani lapsi. Koin olevani aikuinen lapsen kuoressa. Väärässä paikassa aikuisten seurassa mutta vieläkin vähemmän tunsin yhteenkuuluvuutta lapsiseurassa. Mietin tarkkaan sanomisiani enkä kokenut minulla olevan ketään läheistä. Ulkokuortani sitten ohjailin hyväksi toteamillani tavoilla miellyttämään ihmisiä ympärilläni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täysin sama juttu ja melkein sama ikä. Haluaisin myös vain olla joku muu, tuntuu ettei minulla ole edes mitään persoonaa.

Oikeastaan tiedän mitä haluan mutten voi saada sitä: haluaisin olla n 10-vuotias ja asua isossa, turvallisessa perheessä jossa minusta pidettäisi huolta ilman että minun pitäisi vääntyä mutkalle saadakseni rakkautta. Tätä ei voi siis toteuttaa oman perheen kanssa koska pitääkseen miehen rakkauden täytyy esim pysyä hoikkana ja nättinä ja antaa seksiä, ja saadakseen lasten rakkauden pitää olla suurinpiirtein yli-ihminen (minun voimavaroistani käsin katsottuna siis). Haluaisin olla lapsi jota rakastetaan ja jolle annetaan huomiota ilman ehtoja. Enkä voi itse olla itselleni tämä henkilö koska tarvitsen toisten ihmisten läsnäoloa ja vuorovaikutusta enkä vain puhua itsekseni kuten tähänkin asti..

Täällä aloittaja. Oikeastaan haluaisin itsekin palata lapsuuteen, jossa ei olisi huolia. Olisi aikaa kehittää omaa persoonallisuuttaan ilman pelkoa omien mielipiteitten tai haaveitten lyttäämisestä.

En kokenut lapsenaakaan olevani lapsi. Koin olevani aikuinen lapsen kuoressa. Väärässä paikassa aikuisten seurassa mutta vieläkin vähemmän tunsin yhteenkuuluvuutta lapsiseurassa. Mietin tarkkaan sanomisiani enkä kokenut minulla olevan ketään läheistä. Ulkokuortani sitten ohjailin hyväksi toteamillani tavoilla miellyttämään ihmisiä ympärilläni.

Minulla sama homma. Minulla oli kyllä aina 1 tai 2 ystävää n parikymppiseksi, sillä olin puoliksi aina pikkulapsen tasolla ja puoliksi vanhemmista huolta kantava tekoa ikuinen, eli osa minusta osasi leikkiä jne. Mutta sitten muut ikäiseni alkoivat aidosti aikuistua ja pariutua ja perustaa myöhemmin perheitä. Nykyään he ovat oikein aikuisia "mammoja" ja topakoita, itsevarmoja ja pirteitä tätejä (en viittaa ulkonäköön) ja minä olen epävarman lapsen ja aikuista esittävän vielä epävarmemman nelikymppisen sekasikiö, jota vieroksutaan..

Luulen että voisin hieman eheytyä jos voisin muuten elämässäni elää huolettomasti kuin lapsi, eli esim olisi liki rajattomat rahalliset resurssit ja voisi vaikka palkata itselleen oman huolehtivan henkilökunnan, kun uusia vanhempia ei voi saada. Mutta kun ulkoinenkin elämäni vaatii liikaa aikuisuutta, eikä edes mitään kivaa aikuisuutta, niin se masentaa, ahdistaa ja vituttaa.

Tuttuja ajatuksia myös minulle. Itsekin olen lapsesta saakka mennyt aikalailla muiden mukaan ja antanut muidenkin päättää puolestani esim harrastuksista. Itse siis pääsin niihin mukaan, mutta en oikeastaan valinnut kuin yhden itse ja muuten tein niitä vaan sen takia, että vanhemmat olisivat tyytyväisiä. Tämä kaikki  harrastaminen menikin nopeasti ihan yli ja varsinkin isä suuttui, kun en pärjännyt jossakin eli pienistä jutuista kasvoi todella ikäviä asioita. Kuolemaa aiheena mietin monesti ja samalla pelotti jo lapsena se ajatus, ettei minusta jää mitään jäljelle jos kuolen. Jotenkin se elämän katoavaisuus kauhistutti. Itselle ollaan selvästi tuotu myös se asia esiin, että pitäisi aina olla erilainen ja minulla ei ole ollut mitään kunnollista omaa ääntä tässä perheessä vaan olen usein toiminut vaan vanhempien välikappaleena ja pyrkinyt olemaan kiltti ja sellainen, että edes joskus saisin kehuja. Tuntuu kuin koko persoona olisi jäänyt jonnekin matkan varrelle ja minulla muutenkin usein epätodellista oloa sekä dissosiaatiota ja depersonalisaatiota. Välillä oireet pahempia ja usein sellainen sumuinen olo. Pärjään silti ihan hyvin ja todellisuus säilyy.

Minua on myös kiusattu ja olen ollut jo nuoresta asti ( olen vieläkin melko nuori) todella yksinäinen ihminen. Sekin tavallaan on edistänyt sitä tunnetta, ettei kuulu minnekään ja ole osa mitään ihmisryhmää tai edes merkitse mitään kenellekään. Itselläkin oli aika jolloin ahdisti todella ja vanhemmilla puhuin niin he reagoivat siihen todella kielteisesti. Yritin kertoa heille, että en niin paha olo, että tekee mieli "lähteä" täältä, mutta riitoja ja syyllistämistä siitä vaan seurasi ja asia unohdettiin, eikä siitä enää puhuttu. Omillaan olen tavallaan ollut jo pienestä asti ja mistään tunteista ja siitä miten itse koen jonkun asian ei ole puhuttu. Sinulle voisi silti antaa kehut sen takia, että olet kuitenkin pystynyt normaaliin elämään melko hyvin. Itse taas en koe oikein kestäväni mitään paineita ja en jaksa ihmisiä hyvin, vaikka seuraa kuitenkin kaipaisin ja olen yksinäinen. Elän monesti jossain haaveissa ja sitten kun en enää pääse niiden pariin niin iskee se todellisuus niin nopeasti vasten kasvoja ja silloin ei meinaa auttaa mikään.

Itselläkin monesti ajatus, että voisin ihan nopeasti "lähteä" vaan pois ja ne järjesteltävät asiat olisivat vain käytönnön juttuja. Oikeastaan se on ikävää, ettei minusta jäisi kenellekään mitään kunnon muistoja ja kukaan  ( edes vanhemmat) eivät tuntisi minua kunnolla. En kuitenkaan ajattele itselleni mitään pahaa ja oikeasti yritin mennä päivä kerrallaan, vaikka en oikein kunnolla kestä ja pärjää tässä maailmassa ainakaan niin kuin pitäisi. Minullekin on myös vaikeaa luottaa ihmisiin ja toisaalta jos joku joskus sanoo minulle jotain hyvää yms niin uskon liiankin helposti ja jotenkin ajattelen liian sinisilmäisesti. Kaipaan myös paljon sitä hyväksyntää ja että joskus saisi kokea jotain yhteenkuuluvuutta jonkun kanssa. Sori pitkä viesti.

Tekstisi oli siihen asti kuin minun kynästäni, kun kirjoitit että olet lapsesta asti kysynyt mielessäsi mitä järkeä elämässä ylipäätään on. Minua on viety ja kannustettu harrastuksiin, mutta itse en niitä ole halunnut. Mikään ei ole ollut niin kiinnostavaa että olisin jaksanut nähdä vaivaa. Mietin vain jatkuvasti sitä kuinka huono ja väärännäköinen olen. Olen siis jo ala-asteen ensimmäisrltä luokalta asti ajatellut olevani rumempi kuin muut, vaikka en edes ollut, tosin en silloin kovin sieväkään. Nyt vanhempana olen mielestäni koko ajan vain kaunistunut ja sitä kautta myös itsetunto tullut paremmaksi, mutta silti pyörittelen mielessäni ihan samoja kysymyksiä kuin lapsena ja nuorempanakin, eli mitä järkeä tässä kaikessa loppujen lopuksi on. Ei kai olekaan, vaan jokaisen pitäisi itse pyrkiä antamaan elämälle "tarkoitus" vain pakottamalla siihen, ettei miettisi elämää niin syvällisesti.

Sinulla ap on kuitenkin taustalla se oma halu ja into elämään. Se on varmasti sinulla edelleen jossain syvällä sisimmässäsi, mutta lukon takana, johon sinulla ei ole avainta. Sen avaimen voit kuitenkin löytää jonkun ammattilaisen avustuksella. Eli suosittelisin psykoterapiaa sinulle.

Pelkästään tänne palstalle kirjoittamalla mikään tuskin muuttuu. Mutta on kuitenkin hyvä, että kirjoiti tänne, koska on aina hyvä päästä avautumaan ihmisille joilla on vastaavia ongelmia tai jotka vain haluavat kuulla muiden syvimpiä tuntemuksia, joita harvemmin missään facebookeissa julistetaan.

Vierailija kirjoitti:

Meditointi, affirmaatiot, self help kirjat, positiivisten ihmisten seuraan hakeutuminen...

Metta-meditaatio sopii erityisen hyvin tuohon itsensä hyväksymisen opetteluun. Googlella löytää hyviä ohjattuja metta-meditaatioita :) Kannattaa toki tehdä vastapainoksi myös jotain vipassana-tyylistä meditaatiota. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meditointi, affirmaatiot, self help kirjat, positiivisten ihmisten seuraan hakeutuminen...

Metta-meditaatio sopii erityisen hyvin tuohon itsensä hyväksymisen opetteluun. Googlella löytää hyviä ohjattuja metta-meditaatioita :) Kannattaa toki tehdä vastapainoksi myös jotain vipassana-tyylistä meditaatiota. 

Nuo varmaan toimii jos ongelma on ettei hyväksy itseä, mutta minun ongelmani on se ettei minulla edes ole itseä, ainakaan siinä määrin että voisin esim sanoa olevani luonteeltani sellainen ja tällainen, tai että en hyväksy itsessäni sitä ja tätä. Itsen sijaan olen täynnä tyhjää. Luulen että olen persoonaltani lakannut kehittymästä normaalisti jo pienenä, mutta varsinkin n 12 vuotiaasta eteenpäin olen pysynyt 30 vuotta samanlaisena eli vihaisena, katkerana, ahdistuneena ja tyhjänä. En usko että meditointi auttaa aikuisen persoonallisuuden kehitysviivästymiin..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meditointi, affirmaatiot, self help kirjat, positiivisten ihmisten seuraan hakeutuminen...

Metta-meditaatio sopii erityisen hyvin tuohon itsensä hyväksymisen opetteluun. Googlella löytää hyviä ohjattuja metta-meditaatioita :) Kannattaa toki tehdä vastapainoksi myös jotain vipassana-tyylistä meditaatiota. 

Nuo varmaan toimii jos ongelma on ettei hyväksy itseä, mutta minun ongelmani on se ettei minulla edes ole itseä, ainakaan siinä määrin että voisin esim sanoa olevani luonteeltani sellainen ja tällainen, tai että en hyväksy itsessäni sitä ja tätä. Itsen sijaan olen täynnä tyhjää. Luulen että olen persoonaltani lakannut kehittymästä normaalisti jo pienenä, mutta varsinkin n 12 vuotiaasta eteenpäin olen pysynyt 30 vuotta samanlaisena eli vihaisena, katkerana, ahdistuneena ja tyhjänä. En usko että meditointi auttaa aikuisen persoonallisuuden kehitysviivästymiin..

Tämä siis ei ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meditointi, affirmaatiot, self help kirjat, positiivisten ihmisten seuraan hakeutuminen...

Metta-meditaatio sopii erityisen hyvin tuohon itsensä hyväksymisen opetteluun. Googlella löytää hyviä ohjattuja metta-meditaatioita :) Kannattaa toki tehdä vastapainoksi myös jotain vipassana-tyylistä meditaatiota. 

Nuo varmaan toimii jos ongelma on ettei hyväksy itseä, mutta minun ongelmani on se ettei minulla edes ole itseä, ainakaan siinä määrin että voisin esim sanoa olevani luonteeltani sellainen ja tällainen, tai että en hyväksy itsessäni sitä ja tätä. Itsen sijaan olen täynnä tyhjää. Luulen että olen persoonaltani lakannut kehittymästä normaalisti jo pienenä, mutta varsinkin n 12 vuotiaasta eteenpäin olen pysynyt 30 vuotta samanlaisena eli vihaisena, katkerana, ahdistuneena ja tyhjänä. En usko että meditointi auttaa aikuisen persoonallisuuden kehitysviivästymiin..

Tuota samaa olen itsekin miettinyt. Ei minulla ole "minää". On vain ruumis, jonka pääkäyttäjä olen minä ja jonka käskytän toimimaan kulloinkin olosuhteisiin nähden parhaalla mahdollisella tavalla. Ihan vilpittömästi voin väittää asettavani usein muiden edun omani edelle koska en näe itseni samanlaisena henkilönä, kuin muut. Kun olen yksin, en ole olemassa ja siksi yksinäisyys on minulle tavallaan helppoa. 

Kun liikun yksin ulkona ja ihmisten ilmoilla, käytän yleensä joko aurinkolaseja tai lippalakkia. Minusta tuntuu hassulta, että ihmiset kiinnittävät minuun huomiota koska ristiriita oman itsensä kokemisen ja todellisen fyysisen todellisuuden välillä on niin iso. Jos joku tuntematon puhuu minulle, puikkoihin hyppää se laskelmoiva "pääkäyttäjä". Pääkäyttäjällä on 35 vuotta kestäneen ihmisten tarkkailun jäljiltä sopiva rooli tilanteeseen kuin tilanteeseen mutta roolit eivät ole minkäänlaisessa linjassa keskenään.