Tunnetko ketään alisuorittajaa? - Onko lähipiirissäsi joku lahjakas henkilö joka ei ole mielestäsi siinä asemassa missä hänen kuuluisi olla kykyjensä puolesta?

Kaverini on hullun älykäs, lukee paljon kirjoja ja ymmärtää paljon historiaa, politiikkaa ja jonkun verran lääketiedettä. Sopisi erinomaisesti akateemiselle uralle ja olen joskus painostanut hakemaan yliopistoon, mutta tyyppi on vähän spurgu ja luovuttaa aina. Ei siedä struktuureja, aikatauluja eikä mitään auktoriteetteja ja on päihteisiin menevä. Välillä tekee työpätkiä matalapalkka-aloilla voidakseen dokailla ja polttaa pilveä enemmän. Sääli katsoa potentiaalin valuvan hukkaan.

En koe olevani erityisen lahjakas, mutta iän myötä olen huomannut että olisin pärjännyt monessakin työssä. Mutta en ole valmistunut koskaan mihinkään ammattiin, eikä työkokemustakaan juuri ole. Olen todella ahdistuneisuushäiriöinen ihminen, joka tarvitsisi pitkän terapian, tukihenkilön ja jatkuvaa seurantaa, että pääsisin edes (aikuis)lukion läpi. Pelkään ihmisiä, pelkään suorittamista muiden edessä, ja ihan vain se ajatus että pitäisi mennä kouluun ja puhua muiden edessä saa nytkin kyyneleet silmiin. 

En tosin enää ole ihan varma, onko ne kyyneleet harmia tästä tilanteesta, vai katkeruudesta sitä kohtaan, että ei ole ollut sitä apua tarjolla. Ei, vaikka olen etsinyt ja pyytänyt. Olen ihan ihmeellinen väliinputoaja joskus iän takia, joskus sukupuolen, joskus jopa siksi että en asetu päihdeongelmaisen raameihin. Olen "vain" masentunut ja ahdistuneisuushäiröinen papereiden mukaan. Eläkkeen takia en saa yhteiskunnan terapiaa. Eläkkeeltä pois en uskalla jäädä, sillä menettäisin säännöllinen tulon ja tippuisin todella tyhjän päälle. 

Ja totta kai tunnen ihmisiä, joiden kohdalla mietin että miksi tuo ei ole lukenut enempää kun on niin fiksu. Tai harrasta laulamista kun osaa laulaa kauniisti kauniilla äänellä. Monesti yritän kannustaa muita kohti unelmiaan, ja sitten menen itse kotiin itkemään omaa kurjuuttani ja sitä, että miksi kukaan ei kannusta minua. Ehkä olen lahjaton.

Tunnen parikin lahjakasta ihmistä, mutta eivät kuulu lähipiiriini. Tunnen myös yhden psykiatrisen sairaanhoitajan, joka on niin yksinkertainen ja huonomuistinen, että ihmettelen todella miten hän suoriutuu työstään. Sääliksi käy potilaita.

Älykäs sähkömies. En tiedä meneekö hän hukkaan siinä työssä, työnantaja ainakin tykkää kovasti kun mies osaa vaikka mitä. Voi älyä käyttää muuhunkin kuin tohtorintutkinnon suorittamiseen.

Tiedän myös tyhmän tohtorin, joka on psykologi.

Mielipiteitä on yhtä paljon ku persreikiä.

Sinccis

Vierailija kirjoitti:

Saanko mainita itseni? Pärjäsin koulussa erittäin hyvin, ja nykyäänkin taitoni ja tietoni herättävät ihailua ja ihmetystä. Opiskelin yliopistossa ja valmistuin, mutta sosiaalisen fobian takia työllistyminen on ollut vaikeaa. Mietin usein, millaista elämäni olisi ollut ilman tuota kamalaa hermoilua ja jännittämistä. 

Lahjakkuutta on myös johtajan kylmäpäiset, jäätävät ratkaisut, jotka jättävät muut haukkomaan henkeään.

Olet juuri siellä missä sinun kuuluukin olla. 

Kerros esim. missä urheilulajissa pärjää pelkäämällä ?

-Sinccis

Näitähän riittää. Tosin ensin pitäisi luotettavasti määritellä "alisuoriutuja". Monet mieltävät tämän termin joksiksin, jossa henkilö tyytyy vähempään kuin tiedekorkeakoulun tutkintoon ja vähintään asiantuntijauraan. Mielestäni (vain omasta) asiaa pitäisi lähestyä siten, että jollakin on potentiaali olemassa, mutta jättää sen käyttämättä tai käyttää erittäin vajaasti. Työelämässä on otettava huomioon, että jonkun ne muutkin työt on tehtävä. Eli myös ns. tumpelo voi edetä pitkällekin, jos on oikea asenne ja röyhkeyttä sekä nuoleskelua oikeaan suuntaan/sosiaalisia taitoja verkostoitua. Näistä esimerkkinä monet poliitikot. Ikävä kyllä.

Mun mies. Neljän ällän ylioppilas ja Otaniemeen pääsi opiskelemaan. Masennus ja mielenterveysongelmat veivät. Valitettavasti.

Työelämässä pärjätäkseen pitää olla jonkin verra. agressiivisuutta ja välillä töniä kilpailijoita alaspäin. Osaamista mitataan usein vain verbaalisella tasolla.

Veljeni ehkä, vaikkei varmaan omasta mielestään. Koulut lukematta läpi, pitkät matikka ja fysiikka 10, muutaman ällän ylioppilas. Inssiksi lukematta, teknillisessä korkeakoulussa jaksoi käydä vaan kääntymässä.

Tykkää tehdä käsillään ja fyysistä työtä, ei pysty toimistoissa aikaansa kuluttamaan. Nyt puuhastelee vanhempien maatilalla ja on kyllä ihan tyytyväinen omaan elämäänsä.

Minä. Olen korkeakoulutettu ja tein vuosia vaativia asiantuntijatöitä kansainvälisessä yrityksessä. Tympäännyin touhuun ja vaihdoin alaa ja tehtäviä. Nyt olen ihan suorittavan tason hommissa ja olen tyytyväinen kun ei tarvitse istua kokouksissa, pitää puhelinpalaverejä eri aikavyökykkeillä olevien ihmisten kanssa, vahtia miljoonabudjetteja, stressata jne. Jonkinlaista downshiftausta kai tämäkin, mutta pakko on edelleen töissä käydä.

Minusta aina ennustettiin nuorena, että olisi edessä loistava tulevaisuus, koska kaikennäköistä stipendiä ja laudaturia sateli, mutta nyt kolmekymppisenä teen 2000 palkalla toimistoassarin hommia. Ei toisaalta ole kyse mistään tietoisesta alisuoriutumisesta, koska on maisterin koulutus ja yritän kyllä hakea parempia töitä. Valitsin vain tietämättömyyttäni väärän (humanistisen) koulutuksen, oon tosi huono markkinoimaan itseäni ja sosiaalisilta taidoiltani muutenkin kömpelö. Mielellään tekisin haastavampaa hommaa paremmalla palkalla, mutta toisaalta oon kiitollinen, että edes on kokoaikainen, vakituinen työpaikka. 

Minä olen alisuoriutuja. Tosin se on itseni aiheuttamaa. Korkeakoulutettu pienipalkkaisessa duunarihommassa. Ei ole ollut kunnianhimoa eikä tahtoa lähteä omalta kotipaikkakunnalta alakohtaisen työn perässä koska se olisi tarkoittanut kaiken tärkeän jättämistä, siis muutaman rakkaan läheisen, miehen hyvän työn, lapsien hyvän ja tutun arjen, koko ystäväpiirin. Toisaalta miksi olisin lähtenyt kun se mahdollinen alakohtainen työ olisi myös ollut huonosti palkattua ja pääkaupunkiseudulla elämiskustannukset korkeat. Lasten myötä huomasin etten ole todellakaan kovin työorientoitunut. Minulle kaikki tärkeä on kotona. Olen vaatimaton monenkin asian suhteen. Pärjäämme hienosti minun pienellä palkalla ja miehen keskisuurilla tuloilla. Teen duunarihommani hyvin mutta kunnianhimottomasti. Vapaa-aika täyttyy minulle merkityksellisistä asioista, perheestä, hyvästä ruuasta, kotoilusta, kirjoista, kulttuurista, luonnosta. Työ joskus tympii, mutta onneksi sekin on osa-aikaista ja määräaikaista. Olen miettinyt joitakin lyhyitä opintoja vielä näinkin vanhana. Kiireetön, leppoisa arki on tärkeintä. Tämä kaikki on mahdollista kun kulutusvalinnat on mietitty. En saa onnea rahasta enkä ostamisesta, joten pieni palkkanikaan ei ole muodostunut ongelmaksi.

Eräs ystäväni. Osaa lukuisia vaikeitakin kieliä, hyvämuistinen ja fiksu, pari yliopistotutkintoa. Työskentelee respassa.

Kaikki eivät kestä paineita ja stressiä. Siksi laivasiivooja tai respa käy hyvinkin.

Kaikkihan me olemme loistavan tulevaisuuden menettäneitä huippulahjakkuuksia omasta mielestämme. Minä olin luokan paras 100 m juoksija ysiluokalla. Ihan harjoittelematta meni 12,9 sekkaa, mutta olympiamitalit jäi saamatta, kun en alkanut treenata.

Samoin ysiluokalla olin koulun 3. paras valtakunnallisessa matematiikkakilpailussa ja lukiosta ällän kirjoitin, mutta niinpä vaan jäi Fieldsin mitali saamatta. Ai niin, enhän minä sitten enempää matikkaa opiskellutkaan.

Pianotunneillakin kävin aikanaan kolme kertaa. Lahjojahan minulla omasta mielestäni oli, mutta ei kiinnostanut harjoitteleminen, joten Maj Lind -pianokilpailu jäi haaveeksi.

On se jollain tavalla hauskaa ajatella, mitä kaikkea minusta olisikaan voinut tulla jos sitä ja jos tätä.