Miten saisin ajatusmaailmani muuttumaan, että voisin oikeasti iloita toisten puolesta? Jatkuva kateuden tunne on raastavaa ja pidemmän päälle rasittavaa!!

Tosi hyvä puheenaihe, ap! Rohkeakin!

Mä ajattelen, että kateus niin kuin muutkin tunteet, kuuluvat inhimilliseen elämään. Ei niitä voi kieltää tai vangita - aivan toinen asia onkin sitten teot. Tunteet eivät saa muuttua vahingollisiksi teoiksi (itseä tai muita kohtaan) vaan ne ovat tunteita.

Kateuden paras vastalääke lienee aito kiitollisuus oman elämän hyviä asioita kohtaan. Miten sitä kiitollisuutta sitten voi tuntea? Uskon siihen, että hyvien asioiden noteeraaminen lisää hyviä asioita.  Mitä enemmän kiinnittää huomiota asioihin, joista voi olla kiitollinen, sitä enemmän niitä tulee huomaamaan. Toki ihmisellä on oikeus huomata myös harmittavat asiat, ja tehdä niille voitavansa. 

Toisen puolesta iloitseminen edellyttää mielestäni sitä, että osaa iloita myös itsensä puolesta. Osaatko tuulettaa ja hehkuttaa, kun jokin asia menee hyvin? Kehutko itseäsi, miten selvisit hyvin hankalista tilanteista tai jaksoit, vaikka olit väsynyt? Kannustatko itseäsi onnistumisista ja siitä, ettet ole esim. pahentanut tilanteita? Jos pystyt antamaan itsellesi respectiä, opit antamaan sitä muillekin. Silloin se ei ole mitenkään sinulta pois. Voit aloittaa pikkuasioista, kehua työtoveria hänen työnsä jäljestä tai perheenjäsentä vaikka ruuan onnistumisesta, mitä tahansa arkista. Huomaat, että hyvä aikaansaa lisää hyvää. Kunniaa ei ole vain yhdelle kerrallaan, vaan sitä voi saada monet yhtaikaa, sekä sinä, että muut.

Miltä tällaiset ajatuksenpolut kuulosti?

Vierailija kirjoitti:

Kateus johtuu siitä, että tuntuu siltä että kaikki muut ihmiset on jotenkin parempia ja hienompia ja arvokkaampia kuin minä, ja onnekkaampia ym. Mutta tämähän on se maailman meno, joillakin on asiat aivan älyttömän hyvin, toiset syntyy vaikka Suomeen tai Norjaan ja toiset köyhyyteen ja toiset sodan keskelle, kehitysmaihin. Joku jolla menee vielä huonommin voisi olla myös kateellinen sulle, mutta jostain syystä kateuden tunne ei kalvaa kaikkia. 

Omanarvontunne, se että minä olen arvokas ihminen, on  kateellisessa hakusessa. Jos sulla on oikein suuri ns. 'sisäinen kriitikko' joka soimaa  ja lannistaa sinua koko ajan, kertoo kuinka huono olet, niin loogisesti, kaiken järjen mukaan sulla pitäisi olla myös 'sisäinen kehuja', sisäinen kannustaja, sisäinen paras kaveri, motivoija, olalle taputtaja, rohkaisija, innostaja, sisäinen tsemppaaja... 

Sinun kannattaa ryhtyä itsesi omaksi parhaaksi kaveriksi ja alkaa henggaa ihmisten kanssa jotka arvostaa sinua ihan sellaisena kuin olet. 

Minulla on vain tuo kriitikko, ei mitään sisäisiä kavereita. Eikä ulkoisiakaan. En voi alkaa hengata ihmisten kanssa jotka arvostaisi minua sellaisena kuin olen koska sekkaisia ihmisiä ei ole, vaikka kuinka olen rampannut harrastuksissa, kursseilla, ulkomailla, kouluissa ja yrittänyt tutustua ihmisiin ja pyytää esim käymään. Viimeisin yritys päättyi siihen että henkilö väitti menevänsä lähiaikoina matkoille joten ei ehdi, mutta koska hän asuu samassa talossa, havaitsin ettei hän minnekään lähtenyt. (Aiemmin sanoi että katsotaan)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä asioista olet kateellinen? 

-Tuttavan luonne,empaattinen,mukava ja reilu.

-Eniten kuitenkin siitä ku tuttavallani on enemmän omaa aikaa... ja joo en voi vaikuttaa siihen, että saisin saman verran aikaa itselleni.

-Lisäksi hän on sosiaalinen ja fiksu.

-Vaatimaton ja ei kilpaile millään omaisuudella jne. Kade-vapaa!!

Koti jossa on ollut kateuden ilmapiiri varmasti vaikuttaa. On vertailtu ja ilkeilty, sisaruksia ja tuttavia. Ilmapiiri, jossa on kovasti kiinnitetty huomiota muiden kadehdittujen ominaisuuksiin ja pyritty mollaamaan heitä. Tyypillisiä asioita on vaikka sellainen, että jos joku menestyy koulussa, on se mitätöity mollaamalla ulkonäköä tai jos joku on varakkaampi perhe, on siitä perheestä juoruiltu ilkeästi. Näin lapsi oppii jatkuvasti kiinnittämään huomiota siihen mitä muilla on ja tuntemaan huonommuutta.

Tuo on muuten jännä, että kadehdituin ominaisuus voi ollakin se, ettei toinen ole kateellinen toisille. Vertailu ja kilpailuhan on tosi raskasta. Tuo lista kuulostaa siltä, että sinulla on aika suuri tyytymättömyys itseesi. Toiseksi ei voi muuttua, ei vaikka kuinka paljon yrittäisi saavuttaa samaa kuin joku muu. Silloin on vain siinä oravanpyörässä edelleen, että vertailee itseään muihin. Miten voit kehittää omanlaistasi hyvää elämää, sen tiedät vain sinä itse. Ainakin tämä on ensimmäinen askel, että myöntää kateutensa ja huomaa, että tyytymättömyys itseen on suurta ja toivottavasti, että ihan turhaan. Sinussa on paljon hyvää, mitä et osaa arvostaa ja kunnioittaa.

Vierailija kirjoitti:

Kateus johtuu siitä, että tuntuu siltä että kaikki muut ihmiset on jotenkin parempia ja hienompia ja arvokkaampia kuin minä, ja onnekkaampia ym. Mutta tämähän on se maailman meno, joillakin on asiat aivan älyttömän hyvin, toiset syntyy vaikka Suomeen tai Norjaan ja toiset köyhyyteen ja toiset sodan keskelle, kehitysmaihin. Joku jolla menee vielä huonommin voisi olla myös kateellinen sulle, mutta jostain syystä kateuden tunne ei kalvaa kaikkia. 

Omanarvontunne, se että minä olen arvokas ihminen, on  kateellisessa hakusessa. Jos sulla on oikein suuri ns. 'sisäinen kriitikko' joka soimaa  ja lannistaa sinua koko ajan, kertoo kuinka huono olet, niin loogisesti, kaiken järjen mukaan sulla pitäisi olla myös 'sisäinen kehuja', sisäinen kannustaja, sisäinen paras kaveri, motivoija, olalle taputtaja, rohkaisija, innostaja, sisäinen tsemppaaja... 

Sinun kannattaa ryhtyä itsesi omaksi parhaaksi kaveriksi ja alkaa henggaa ihmisten kanssa jotka arvostaa sinua ihan sellaisena kuin olet. 

Aloittajan on varmaankin vaikea löytää yhtä huono tasoista seuraa kuin itse on. Ei tarvitse katsoa kuin 90 päivää morsiamena ohjelmaa kuinka ne miehet hakevat kaunottaria eikä se suhde toimi ollenkaan ja naisillakin on kova riippuvuussuhde ja pakkomielle johinkin nuorempaan mieheen. Kaikilla ei ole huono ulkonkö tai ikäero niin järkyttävä pakkomielle niin että perässä mennään vaikka maailmanääriin. Säälittävää katsella kun pakkomielle on niin kova että itsetunto ja arvostus lähtee. 

Osalle ihmisistä ei tavallinen kumppani kelpaa vaan sitä pitää hakea maailman ääristä. Ja sitten joku repivä riita on sitä onnea kun pitää koko ajan repivästi riidellä. 

Ajan kanssa. Minä pääsin kateudesta eroon, kun sen ensireaktion jälkeen pakotin itseni ajattelemaan positiivisesti ja iloitsemaan toisen puolesta.

Nykyään iloinen reaktio tulee suurimman osan aikaa ihan spontaanisti. Toki joskus kateuskin iskee, mutta sehän nyt on kuitenkin ihan normaali tunne. Pääasia on, etten anna sen katkeroittaa.

Minä luin jostain joskus seuraavan neuvon: ei kannata kadehtia toista, kun ei tiedä tämän salaista surua. Kuulostaa lässytykseltä, mutta itse sain kokea, että tuo on ihan totta. Kadehdin erästä henkilöä aivan valtavasti, koska hänen elämä vaikutti kaikin puolin täydelliseltä. Vastakohta omalleni. Sitten sain kuulla, että hän on vakavasti sairas, ja pian hän kuoli. Sairaus eteni nopeasti, ja loppuaika oli vaikea.

Minulle tuo tapaus oli henkilökohtaisesti herätys. Koko ajan olin kadehtinut kuolemaa tekevää ihmistä, koska sairaus ei hänestä ulospäin näkynyt. Näin vain sen täydellisen pinnan. Kenenkään elämä ei ole täydellistä, ja kaikilla on murheita ja ongelmia jotka ei muille näy. Tästä aiheesta oli aikaisemmin hyvä keskustelu, ja sinnekin silloin kirjoittelin kokemuksestani.

Vierailija kirjoitti:

Minä luin jostain joskus seuraavan neuvon: ei kannata kadehtia toista, kun ei tiedä tämän salaista surua. Kuulostaa lässytykseltä, mutta itse sain kokea, että tuo on ihan totta. Kadehdin erästä henkilöä aivan valtavasti, koska hänen elämä vaikutti kaikin puolin täydelliseltä. Vastakohta omalleni. Sitten sain kuulla, että hän on vakavasti sairas, ja pian hän kuoli. Sairaus eteni nopeasti, ja loppuaika oli vaikea.

Minulle tuo tapaus oli henkilökohtaisesti herätys. Koko ajan olin kadehtinut kuolemaa tekevää ihmistä, koska sairaus ei hänestä ulospäin näkynyt. Näin vain sen täydellisen pinnan. Kenenkään elämä ei ole täydellistä, ja kaikilla on murheita ja ongelmia jotka ei muille näy. Tästä aiheesta oli aikaisemmin hyvä keskustelu, ja sinnekin silloin kirjoittelin kokemuksestani.

Juu, mutta ei kaikkien elämä ole yhtä vaikeaa, eikä kaikki ongelmat ole samansuuruisia. Kenenkään mielestä esim kuolemaan johtava sairaus ja epäonnistunut hiustenvärjäys ei ole yhtä isoja ongelmia. Jos on paljon isoja vaikeuksia yhtä aikaa, niin yleensä suurimmalla osalla omassa sosiaalisissa piireissä menee paremmin itseen verrattuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kateus johtuu siitä, että tuntuu siltä että kaikki muut ihmiset on jotenkin parempia ja hienompia ja arvokkaampia kuin minä, ja onnekkaampia ym. Mutta tämähän on se maailman meno, joillakin on asiat aivan älyttömän hyvin, toiset syntyy vaikka Suomeen tai Norjaan ja toiset köyhyyteen ja toiset sodan keskelle, kehitysmaihin. Joku jolla menee vielä huonommin voisi olla myös kateellinen sulle, mutta jostain syystä kateuden tunne ei kalvaa kaikkia. 

Omanarvontunne, se että minä olen arvokas ihminen, on  kateellisessa hakusessa. Jos sulla on oikein suuri ns. 'sisäinen kriitikko' joka soimaa  ja lannistaa sinua koko ajan, kertoo kuinka huono olet, niin loogisesti, kaiken järjen mukaan sulla pitäisi olla myös 'sisäinen kehuja', sisäinen kannustaja, sisäinen paras kaveri, motivoija, olalle taputtaja, rohkaisija, innostaja, sisäinen tsemppaaja... 

Sinun kannattaa ryhtyä itsesi omaksi parhaaksi kaveriksi ja alkaa henggaa ihmisten kanssa jotka arvostaa sinua ihan sellaisena kuin olet. 

Aloittajan on varmaankin vaikea löytää yhtä huono tasoista seuraa kuin itse on. Ei tarvitse katsoa kuin 90 päivää morsiamena ohjelmaa kuinka ne miehet hakevat kaunottaria eikä se suhde toimi ollenkaan ja naisillakin on kova riippuvuussuhde ja pakkomielle johinkin nuorempaan mieheen. Kaikilla ei ole huono ulkonkö tai ikäero niin järkyttävä pakkomielle niin että perässä mennään vaikka maailmanääriin. Säälittävää katsella kun pakkomielle on niin kova että itsetunto ja arvostus lähtee. 

Osalle ihmisistä ei tavallinen kumppani kelpaa vaan sitä pitää hakea maailman ääristä. Ja sitten joku repivä riita on sitä onnea kun pitää koko ajan repivästi riidellä. 

Jos viittasit huonotasoisuudella tuohon ylläolevaan kirjoitukseen, niin se ei ollut ap vaan eri (minä).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä asioista olet kateellinen? 

-Tuttavan luonne,empaattinen,mukava ja reilu.

-Eniten kuitenkin siitä ku tuttavallani on enemmän omaa aikaa... ja joo en voi vaikuttaa siihen, että saisin saman verran aikaa itselleni.

-Lisäksi hän on sosiaalinen ja fiksu.

-Vaatimaton ja ei kilpaile millään omaisuudella jne. Kade-vapaa!!

Ja sinäkö et näe, että tuo kaikki on sinunkin saatavillasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kateus johtuu siitä, että tuntuu siltä että kaikki muut ihmiset on jotenkin parempia ja hienompia ja arvokkaampia kuin minä, ja onnekkaampia ym. Mutta tämähän on se maailman meno, joillakin on asiat aivan älyttömän hyvin, toiset syntyy vaikka Suomeen tai Norjaan ja toiset köyhyyteen ja toiset sodan keskelle, kehitysmaihin. Joku jolla menee vielä huonommin voisi olla myös kateellinen sulle, mutta jostain syystä kateuden tunne ei kalvaa kaikkia. 

Omanarvontunne, se että minä olen arvokas ihminen, on  kateellisessa hakusessa. Jos sulla on oikein suuri ns. 'sisäinen kriitikko' joka soimaa  ja lannistaa sinua koko ajan, kertoo kuinka huono olet, niin loogisesti, kaiken järjen mukaan sulla pitäisi olla myös 'sisäinen kehuja', sisäinen kannustaja, sisäinen paras kaveri, motivoija, olalle taputtaja, rohkaisija, innostaja, sisäinen tsemppaaja... 

Sinun kannattaa ryhtyä itsesi omaksi parhaaksi kaveriksi ja alkaa henggaa ihmisten kanssa jotka arvostaa sinua ihan sellaisena kuin olet. 

Minulla on vain tuo kriitikko, ei mitään sisäisiä kavereita. Eikä ulkoisiakaan. En voi alkaa hengata ihmisten kanssa jotka arvostaisi minua sellaisena kuin olen koska sekkaisia ihmisiä ei ole, vaikka kuinka olen rampannut harrastuksissa, kursseilla, ulkomailla, kouluissa ja yrittänyt tutustua ihmisiin ja pyytää esim käymään. Viimeisin yritys päättyi siihen että henkilö väitti menevänsä lähiaikoina matkoille joten ei ehdi, mutta koska hän asuu samassa talossa, havaitsin ettei hän minnekään lähtenyt. (Aiemmin sanoi että katsotaan)

Mistä ne tulee ne omat sisäiset kriitikot ja kannustajat? Enimmäkseen opituista puhetavoista, joiden mukaan olisi parmepi olla tuomassa esiin omia ja muiden huonoja puolia kuin puhua hyväksyvästi . Oma sisäinen paras kaveri on semmoinen ääni, joka on koko ajan huomauttelemassa omista hyvistä ominaisuuksista. Jatkuvasti toitottaa kivoja juttuja niinku hei, sinähän tiskasit tänään! Paljon vaikeampi kuunnella tätä sisäistä rohkaisijaa kuin sisästä tuomaria?

Siltä varalta, että ympäristöstä kuulee vain negatiivista palautetta itsestä, voi alkaa kehittää ja ruokkia omaa sisäistä tsempaajaa, keksiä sille vuorosanoja ja kuunnella sitä. Sillä tavoin ei tarvitse passiiviseti odottaa, että jostain ilmestyy tainomaisesti ihmisiä, jotka hyväksyisivät minut sellaisena kuin olen. 

Olen äärimmäisen kateellinen niille jotka saavat työpaikan ilman koulutusta tai työkokemusta. Ja ainostaan sen takia että isä/äiti on kyseisen puljun päällikkö.

Ystävälleni ja hänen miehelleen on käynyt juuri näin. Toinen suoraan peruskoulusta appiukon firmaan töihin ja toinen 10v kotiäitiyden jälkeen töihin vastaavan työtehtäviin ilman kokemusta tai koulutusta, mutta koska äiti sattuu olemaan kyseisen firman aluepäällikkö.

Itse olen joutunut opiskelemaan enemmän kuin omiksi tarpeiksi jotta olen saanut hyvän työpaikan. Toisille annetaan vaan ne työt. Se pistää kadehtimaan.

Aiemmin joku kirjoitti että olisi helpompaa olla olematta kateellinen jos joskus omalle kohdalle osuisi onnenpotku. Tai omassa tapauksessa myös jos joku asia menisi joskus helpoimman kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kateus johtuu siitä, että tuntuu siltä että kaikki muut ihmiset on jotenkin parempia ja hienompia ja arvokkaampia kuin minä, ja onnekkaampia ym. Mutta tämähän on se maailman meno, joillakin on asiat aivan älyttömän hyvin, toiset syntyy vaikka Suomeen tai Norjaan ja toiset köyhyyteen ja toiset sodan keskelle, kehitysmaihin. Joku jolla menee vielä huonommin voisi olla myös kateellinen sulle, mutta jostain syystä kateuden tunne ei kalvaa kaikkia. 

Omanarvontunne, se että minä olen arvokas ihminen, on  kateellisessa hakusessa. Jos sulla on oikein suuri ns. 'sisäinen kriitikko' joka soimaa  ja lannistaa sinua koko ajan, kertoo kuinka huono olet, niin loogisesti, kaiken järjen mukaan sulla pitäisi olla myös 'sisäinen kehuja', sisäinen kannustaja, sisäinen paras kaveri, motivoija, olalle taputtaja, rohkaisija, innostaja, sisäinen tsemppaaja... 

Sinun kannattaa ryhtyä itsesi omaksi parhaaksi kaveriksi ja alkaa henggaa ihmisten kanssa jotka arvostaa sinua ihan sellaisena kuin olet. 

Minulla on vain tuo kriitikko, ei mitään sisäisiä kavereita. Eikä ulkoisiakaan. En voi alkaa hengata ihmisten kanssa jotka arvostaisi minua sellaisena kuin olen koska sekkaisia ihmisiä ei ole, vaikka kuinka olen rampannut harrastuksissa, kursseilla, ulkomailla, kouluissa ja yrittänyt tutustua ihmisiin ja pyytää esim käymään. Viimeisin yritys päättyi siihen että henkilö väitti menevänsä lähiaikoina matkoille joten ei ehdi, mutta koska hän asuu samassa talossa, havaitsin ettei hän minnekään lähtenyt. (Aiemmin sanoi että katsotaan)

Mistä ne tulee ne omat sisäiset kriitikot ja kannustajat? Enimmäkseen opituista puhetavoista, joiden mukaan olisi parmepi olla tuomassa esiin omia ja muiden huonoja puolia kuin puhua hyväksyvästi . Oma sisäinen paras kaveri on semmoinen ääni, joka on koko ajan huomauttelemassa omista hyvistä ominaisuuksista. Jatkuvasti toitottaa kivoja juttuja niinku hei, sinähän tiskasit tänään! Paljon vaikeampi kuunnella tätä sisäistä rohkaisijaa kuin sisästä tuomaria?

Siltä varalta, että ympäristöstä kuulee vain negatiivista palautetta itsestä, voi alkaa kehittää ja ruokkia omaa sisäistä tsempaajaa, keksiä sille vuorosanoja ja kuunnella sitä. Sillä tavoin ei tarvitse passiiviseti odottaa, että jostain ilmestyy tainomaisesti ihmisiä, jotka hyväksyisivät minut sellaisena kuin olen. 

Tuo jälkimmäinen toimii varmasti joillakin, mutta omalla kohdalla se ei ole vaikuttanut mitenkään. Persoonassa pitää jo valmiiksi olla jonkinlaista itseen kohdistuvaa empatiaa tai sitä pitää saada muilta, että tuo toimii,tyhjästä sitä ei voi taikoa sen enempää kuin vauva ei opi puhumaan ilman vuorovaikutusta.

Kateus on ihan turha tunne. Ketä se hyödyttää?

Ja jos kateus iskee niin sehän tavallaan paljastaa sen mitä itsekin haluat.

Maailmassa on aina jollain asiat paremmin ja pelkkä kateus ei auta ketään.

Eikö katseen suunta ratkaise? Miksi ap tuijotat yksipuolisesti henkilöön, jolla on jotain paremmin? Tuijota vaihteeksi niihin, joilla on huonommin.

Olen alkanut ajatella, että kun tunnen iloa toisten onnistumisesta, se vetää puoleensa lisää iloa. Ja se seuraava ilahtuminen voi olla omasta onnistumisesta. Tällaisen ajattelutavan omaksuminen on ollut hidasta, mutta vuosien mittaan olen myös huomannut, että loppujen lopuksi se ilo tuntuu samalta, oli se lähtöisin toisen onnesta tai omasta onnesta. Tälläkin hetkellä tuttuni on saanut ihanan asunnon ja olen iloinnut siitä niin paljon, että aidosti tunnen saaneeni itsekin ihanan asunnon! Ehkä pian sitten asunkin sellaisessa.