Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
ADD-epäily lapsella - selvittäisitkö?
24.10.2019 |
Tytölläni on jonkin verran keskittymiseen liittyvää vaikeutta, joka näkyy mm. tavaroiden ja läksyjen unohteluna, huolimattomuutena kokeissa ja puutteellisena keskittymisenä oppitunneilla. Tyttö on 5. luokalla ja koulu kyllä sujuu silti ok, numerot kokeista on tavallisesti noin kasia tai vähän yli.
Opettaja nosti kahdenkeskisessä vanhempainvartissa esiin, että haluaisimmeko selvittää mahdollista keskittymisvaikeutta. Olin tätä ennen kertonut, että tällaista tiettyä huolimattomuutta, unohtelua yms. on, ja tytöllä on usein monta rautaa tulessa.
Olen vähän kahden vaiheilla sen suhteen, että onko hyvä vai huono juttu lähteä selvittämään asiaa. Mieheni veljellä on diagnosoitu ADD ja miehelläni mitä ilmeisemmin samoja haasteita, mutta ilman diagnoosia. Mieheni on joutunut tekemään aika paljon töitä opintojensa ja töidensä eteen, mutta saanut opintonsa päätökseen, löytänyt paikkansa ja menestynyt työssään. Miehen veli on puolestaan aina mennyt diagnoosinsa taakse ja hyvin herkästi todennut, että joku ei voikaan onnistua, kun on tämä ADD. Hän on aloittanut monet opinnot, mutta ei ole saanut niitä päätökseen eikä ole työllistynyt.
Omassa perhepiirissä diagnoosi ei ole siis tällä pienellä otannalla mitenkään auttanut saajaansa vaan päinvastoin. Periaatteessa ajattelisin, että selvittäminen ja mahdollinen tuki olisivat lapselle eduksi, mutta sitten taas voi käydä noinkin kuin mieheni veljelle. Tietysti voi olla niinkin, että selvitysten perusteella tytölläni ei ole mitään tuen tarvetta, varmaa tietoa minulla ei ole mihinkään suuntaan.
Miten muut olette kokeneet, kun lapsen ADD-epäilyjä on selvitetty? Onko diagnoosista ollut haittaa vai hyötyä? Miksi?
Kommentit (25)
Tietenkin kannatta diagnosoida. Esim. jotkut tukitoimet on saatavilla vain jos on diagnoosi.
T. ADD-lapsen äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa mieltä. Olen itse pitänyt itseäni tyhmänä ja erilaisena pienestä pitäen. Nyt vasta aikuisena sain apua ja diagnoosin - ja lääkkeet. Tunnen ekaa kertaa olevani kuin kuka tahansa muu terve. En ole enää se outo joka on pihalla kaikesta.
Mulla on todennäköisesti ADD, tyttösi on kuin minä samassa iässä. Mutta ei siihen aikaan tutkittu. Hyvin olen pärjännyt, muuten mutta asiakaspalveluhommissa en pärjää yhtään. Olen liian herkkä ja liian hajamielinen. Insinööri minusta tuli. Kun saan keskittyä yhteen hommaan kerrallaan, tai kahteenkin, pärjään.
Tukitoimet saavat lapsen tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi vajakiksi, joten niin kauan kuin suinkin voi ilman niitä tulla toimeen, yrittäisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tukitoimet ok, mutta diagnoosia en kannata. Omalla lapsellani oli keskittymisvaikeuksia esikouluiässä, tukitoimilla arki eskarissa helpottui. Myös ensimmäiset luokat istui kuulokkeet korvissa luokassa. Nyt ikää on 12.v ja muutto pienempään luokkaan ja paremmalle opettajalle auttoi. Mitään diagnoosia ei ole eikä tule, vaikka toisella vanhemmista on. Jos kokee itse tulevaisuudessa hankaluuksia niin tuo mahdollisuus voidaan antaa.
Ps. ei kannata puhua lapsen puolesta mitä tuntee ja mitä ei. Meillä tukitoimista oli hyötyä.
Olen itse add-aikuinen ja saanut vasta työuran lopussa tiedon diagnoosista. Olen pärjännyt työssä ja opinnoissa hyvin aikuisena, murrosiässä vähän notkahti.
Jos olisin tiennyt diagnoosista lapsena, olisin masentunut varmasti. Nyt olin vain monessa mukana ja luovuus kukoisti, olin aina se, joka teki ja jaksoi, vaikka muut eivät osanneet ja pystyneet. Minulle diagnoosista ja sairauden leimasta olisi ollut haittaa. Add voi olla ominaisuus ja rikkaus, ei suinkaan sairaus, jota pitäisi hoitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse add-aikuinen ja saanut vasta työuran lopussa tiedon diagnoosista. Olen pärjännyt työssä ja opinnoissa hyvin aikuisena, murrosiässä vähän notkahti.
Jos olisin tiennyt diagnoosista lapsena, olisin masentunut varmasti. Nyt olin vain monessa mukana ja luovuus kukoisti, olin aina se, joka teki ja jaksoi, vaikka muut eivät osanneet ja pystyneet. Minulle diagnoosista ja sairauden leimasta olisi ollut haittaa. Add voi olla ominaisuus ja rikkaus, ei suinkaan sairaus, jota pitäisi hoitaa.
Jos lapsellasi olisi huono näkö, jättäisitkö hänet vaille laseja, jos veljeäsi olisi kiusattu laseista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain ADHD-diagnoosini yli kolmekymppisenä, siinä vaiheessa kun useampi tutkinto oli jo jäänyt kesken. Olen alisuoriutunut aina. Olen kuullut olevani tyhmä, laiska, saamaton jne. Hajamielisyyteni on aina ollut muiden mielestä hauska vitsi. Minua myös kiusattiin koulussa, kun olin omissa maailmoissani ja suutuin herkästi jos ärsytettiin. Koko elämäni olisi mennyt varmasti ihan eri tavalla, jos olisin saanut diagnoosin ja siihen liittyvät tukitoimenpiteet jo lapsena. Nyt minulla on masennus, ahdistuneisuushäiriö, paljon opintolainaa mutta ei yhtään valmista tutkintoa jne.
Ihan hirveää että jotkut vanhemmat edes miettivät ettei lapsen mahdollisia neurologisia sairauksia tutkittaisi. Vaikuttaa kuitenkin koko elämään... Tytöt ovat erittäin alidiagnosoituja :(
Mä en ymmärrä miksi ihmiset karsastaa että keskittymisvaikeudet diagnosoidaan? Monesti siitä on apua jos ja kun on hankaluuksia opinnoissa, ihmissuhteissa ja töissä.
Oma koulu menestys olisi varmaan ollut toista luokkaa jos oltaisiin silloin 20 vuotta sitten tiedetty että mulla on ADD. Niin kuin joku sanoi, tunsin itseni tyhmäksi kun tein kamalasti töitä ja silti tulos oli surkea. Lakkasin sitten teininä yrittämästä, hukkaan heitettyä aikaa kun en kuitenkaan saanut mitään aikaiseksi. Diagnoosin jälkeen sitten opiskelin aikuispuolella niin tulokset oli jotain aivan muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pii kirjoitti:
Olen itse add-aikuinen ja saanut vasta työuran lopussa tiedon diagnoosista. Olen pärjännyt työssä ja opinnoissa hyvin aikuisena, murrosiässä vähän notkahti.
Jos olisin tiennyt diagnoosista lapsena, olisin masentunut varmasti. Nyt olin vain monessa mukana ja luovuus kukoisti, olin aina se, joka teki ja jaksoi, vaikka muut eivät osanneet ja pystyneet. Minulle diagnoosista ja sairauden leimasta olisi ollut haittaa. Add voi olla ominaisuus ja rikkaus, ei suinkaan sairaus, jota pitäisi hoitaa.
Ihan eri tilanne kuin monella muulla. Sinä olet pärjännyt hyvin, eihän silloin diagnoosia ja lääkitystä edes tarvitse. Itse olisin säästynyt ehkä paljolta, jos jo lapsena olisi tutkittu ja tuettu. Olen joutunut miettimään 35 vuotta, että miten voin olla samaan aikaan älykäs ja nopea oppimaan, mutta todella monet asiat tuottavat hankaluuksia. Miksi muuten hakeuduit tutkimuksiin, jos et kokenut haittaa? Tai toisin päin, miten ylipäänsä pääsit?
Kouluilla pitäisi olla velvollisuus tehdä lapsesta lasu jos vanhemmat eivät halua tutkimuksia. Kauheaa lapsen laiminlyöntiä. Ei se lapsi siitä tavalliseksi muutu jos on oikeasti ADD. Mitä aiemmin saa tukea ja apua, sitä paremmin selviää myös aikuisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä havahduin keskittymisongelmiini työelämässä. Aluksi en ymmärtänyt, mistä on kyse. Tehdessäni kiireistä, mutta rutiininomaista työtä, kaikki sujui hyvin. Ei haitannut hälinä tai hulina, koska pieni paineen tunne piti fokuksen tehtävässä. Mutta jos sain työskennellä ns. kaikessa rauhassa, käytin aikaa haahuiluun ja loputtomaan työtehtävien suunnitteluun. Aloitin jotain, kunnes huomioni vei toinen asia. Sitten taas kolmas jne. Lopulta tein viittä asiaa samaa aikaa ja vaivoin tuli valmista. Se oli tuskaista se.
Jotkut vanhemmat vastustavat tutkimuksia, diagnoosia, tukitoimenpiteitä yms siksi ettei lasta leimattaisi. Arvatkaa vaan mitä se tekee lapsen itsetunnolle, kun ei välttämättä pärjää normaalissa ryhmässä muiden kanssa jos ei ole mitään tukitoimenpiteitä.
Jos lapsena olisin saanut lääkkeet, olisin nyt lääkäri.
Olen aina halunnut olla lääkäri, mutta koulu meni huonosti, hain moneen eri amikseen koska oli niin huono todistus, aikuislukio jäi kesken.
Valmistuin vuoden myöhemmin kuin muut amiksesta.
Masennuin koska en ymmärtänyt miten ihminen voi olla niin uusavuton idiootti joka ei saa mitään aikaiseksi vaikka kuinka yrittää.
Sain masennuslääkkeet joista tulin psykoosiin ja itsemurhayrityksen takia osastolle.
Jossa vietin yli vuoden kunnes selvisi että minulla on add, jonka takia masennuslääkkeet ei toimineet.
Nyt elämä kukoistaa ja olen onnellinen. Olen 30v ja sain diagnoosin 2 vuotta sitten.
Eivät ihmiset ole samanlaisia, eikä adhd tee ihmisistä samanlaisia. Joten vaikka miehen veli tiesi ei se häntä vetänyt lokaan.
Ihmiset on erilaisia.
Eikä adhd ole sairaus, se on neurologinen häiriö johon nykyään saa vaikka mitä apuja ja ilman lääkitystäkin. Mutta se diagnoosi on tärkeä. Lapsella voi olla lukihäiriö yms jonka takia tarvitsee lisääaikaa yms.
Mikset halua auttaa lastasi?
Sama kuin jos sulla olisi käsi poikki ja miehes ei veisi sua lääkäriin vaan laittaisi itse siihen jonkun siteen, että kyllä se siitä.
Mutta se luutuu kieroon.
Niin kuin lapsi saattaa kasvaa kieroon, koska kun koko elämän miettii että oot idiootti, siitä ei kovin helpolla irti pääse. Teininä varsinkaan. Se ottaa koville kun on muita oudompi ja saattaa johtaa kuolemaankin ne ajatukset.
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsena olisin saanut lääkkeet, olisin nyt lääkäri.
Olen aina halunnut olla lääkäri, mutta koulu meni huonosti, hain moneen eri amikseen koska oli niin huono todistus, aikuislukio jäi kesken.
Valmistuin vuoden myöhemmin kuin muut amiksesta.
Masennuin koska en ymmärtänyt miten ihminen voi olla niin uusavuton idiootti joka ei saa mitään aikaiseksi vaikka kuinka yrittää.
Sain masennuslääkkeet joista tulin psykoosiin ja itsemurhayrityksen takia osastolle.
Jossa vietin yli vuoden kunnes selvisi että minulla on add, jonka takia masennuslääkkeet ei toimineet.
Nyt elämä kukoistaa ja olen onnellinen. Olen 30v ja sain diagnoosin 2 vuotta sitten.
Eivät ihmiset ole samanlaisia, eikä adhd tee ihmisistä samanlaisia. Joten vaikka miehen veli tiesi ei se häntä vetänyt lokaan.
Ihmiset on erilaisia.Eikä adhd ole sairaus, se on neurologinen häiriö johon nykyään saa vaikka mitä apuja ja ilman lääkitystäkin. Mutta se diagnoosi on tärkeä. Lapsella voi olla lukihäiriö yms jonka takia tarvitsee lisääaikaa yms.
Mikset halua auttaa lastasi?
Sama kuin jos sulla olisi käsi poikki ja miehes ei veisi sua lääkäriin vaan laittaisi itse siihen jonkun siteen, että kyllä se siitä.
Mutta se luutuu kieroon.
Niin kuin lapsi saattaa kasvaa kieroon, koska kun koko elämän miettii että oot idiootti, siitä ei kovin helpolla irti pääse. Teininä varsinkaan. Se ottaa koville kun on muita oudompi ja saattaa johtaa kuolemaankin ne ajatukset.
Ja ainiin, opiskelen lääkiksessä.
Tutkittiin aikoinaan, kun omalle lapselle tuli vastaan. Mitään konkreettista hirveästi mullistavaa ei diagnoosi ole tuonut. Amiksessa luvattiin kivasti helpotuksia mutta opettajat eivät oikein asiaa ymmärtäneet ja apu jäi saamatta. Hänellähän on myös lukihäiriö. Lääkkeet eivät hänelle sovi. Näillä mennään.
Mutta isoin juttu on kai se, kun on tuo diagnoosi niin on perustelu sille, että välillä uppoutuu omaan maailmaansa ja asiat saattaa olla puoli hoidossa.
Kiitos näkökulmista! Selvästi vaakakuppi kallistuu siihen, että on parempi tutkia kuin jättää tutkimatta. Varmaan sitten vaan täytyy olla tarkkana, jos joku diagnoosi tulee, että keskitytään tarvittavaan tukeen eikä käyttämään diagnoosia selityksenä mille tahansa.
Alue: Aihe vapaa
Jos lapsellasi on add, hän hyötyy itse tästä tiedosta. Muuten hän oppii pitämään itseään vain tyhmänä ja laiskana.