Miksi juuri minun elämäni on näin paskaa?

Synnyin perheeseen missä oli paha olla ja kasvaa. Muistan ensimmäisiä kertoja jo viisivuotiaana pelälleeni kotiin menemistä isän takia. Hän oli mielenterveysongelmainen ja raivohullu. Ala-asteella tämä pelko oli läsnä aina, kun tiesin isän olevan huonolla tuulella ja siksi en uskaltanut mennä kotiin. Raivokohtauksissaan paiskoi ovia, piti päivien mykkäkoulua ja näin osoitti mieltään, uhkaili myös itsemurhalla. Äiti ei eronnut, vaikka toivoin sitä koko lapsuuteni. Joskus kouluikäisenä tajusin, että muiden kaverien kodeissa ei tarvitse pelätä toista vanhempaa koko ajan. Siksi kai ajattelin, että minussa täytyy olla jotain vikaa, koska minulle toinen vanhempi vain huutaa ja raivoaa. Tai vähintään oli mieleltään muuten epävakaa.

Ysiluokalla ja lukiossa yritin puhua tästä kotitilanteesta, mutta kukaan ei oikein kuunnellut, tai ymmärtänyt. Yritin hakea huomiota lintsaamalla tunneilta, jättämällä läksyt tekemättä ja saamalla tahallani koulusta huonoja numeroita. Ei niin fiksua, tiedän nyt, mutta minulla ei ollut silloin muutakaan keinoa. Toivoin kuitenkin, että joku huomaisi ja käsittäisi pahan oloni. Toivoin, että pääsisin kotoa pois, minut otettaisiin huostaan, sijoitettaisiin jonnekin, ihan mitä tahansa. No, enpä kuitenkaan saanut silläkään tavalla huomiota. Olin ollut aina ennen se kiltti kympin tyttö, eihän minun elämässäni voinut olla mitään vikaa. Näiden asioiden seurauksena lukioaika meni kuitenkin aika huonosti. En päässyt ylioppilaaksi samaan aikaan muiden kanssa. Ei kunnon juhlia, vaikka sitten myöhemmin suoritin kurssit. Ei ylioppilaskuvia, ei mitään sellaista.

Tunsin olevani maailman epäonnistunein ihminen. Lukion jälkeen pääsin kuitenkin vihdoin pois kotoa, mikä oli kuin lottovoitto. Jokin oli kuitenkin minussa yhä rikki, en enää osannut iloita elämästä. Surin kaikkea menettämääni, hyvää lukioaikaa, kavereita ja kaikkea sitä, mitä minulla olisi voinut olla.

Aloin opiskelemaan ensimmäistä alaa mihin pääsin, yhden alanvaihdon jälkeen valmistuin seuraavasta koulusta. Tänä aikana olin kuitenkin saanut jollain tavalla elämästä kiinni. Sen jälkeen lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, koska se tuntui mieluisalta. Nyt opiskelen kolmatta vuotta. Viime vuonna kuitenkin opinnoistani jäi suorittamatta yksi juttu, mikä ei ollut omaa syytäni. Mikä nyt aiheuttaa sen, että valmistumiseni siirtyisi. En taaskaan valmistu samaan aikaan muiden kanssa. Ehkä jollekin sillä asialla ei olisi niin merkitystä, mutta minulle se tuo mieleen lukion epäonnistumisen taas jälleen.

Olen miettinyt, onko mitään järkeä jatkaa opiskelua. Lisäksi tilanteeni on se, että perin isän puolelta aika suuren perinnön. Minun ei periaatteessa tarvitsisi edes tehdä mitään töitä pitkään aikaan, voisin matkustaa ihan minne haluaisin, ostaa vaikka asunnon. Mutta tavallaan en haluaisi niitä rahoja, koska isä ei edes koskaan ole ollut minulle mikään isä. Toisaalta, sama se kai on. Olisihan se hyvä mahdollisuus matkustella ja olla taloudellisesti riippumaton. Olisi ainakin hetken sellainen helpompi elämä.