Traumaperäinen stressihäiriö

Niin ja millaisia syitä taustalla? Tunnen etäisesti vain yhden ihmisen jolla kyseinen diagnoosi ja hän on puhunut asiasta minulle hyvin vähän. Googlettanut olen asiaa, mutta tahtoisin nimen omaan kuulla kokemuksia niiltä joilla kyseinen diagnoosi on. Ap

Puolisollani on siis takana rankka lapsuus johon liittyy sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Nyt hiljan tapahtui tilanne, jossa oli väkivallan ja pelon uhka. Selkeää diagnoosia hänellä ei ole. Tuon tapahtuman jälkeen hän on ollut hyvin ahdistunut ja jopa kokenut epätodellisia tuntemuksia. Millaista apua kannattaisi mahdollisesti hakea? Ap

Olisiko traumatyöskentelyyn painottunut psykoterapeutti? Jos traumat on kaukaa lapsuudesta kumpuavia niin psykoterapia on vuosien rankka taival

Psykiatrille puhumaan. Psykiatri voi tehdä diagnoosin ja laatia lähetteen terapiaan

Vierailija kirjoitti:

Olisiko traumatyöskentelyyn painottunut psykoterapeutti? Jos traumat on kaukaa lapsuudesta kumpuavia niin psykoterapia on vuosien rankka taival

Näin päättelinkin, että toipuminen on pitkä tie ja ottaa paljon aikaa. Onko terapian avulla kuitenkin mahdollista toipua? Ap

Minulta löytyy, diagnoosia ei ole, mutta lapsuuden traumoja urakalla joten uskon että ihan validi epäillys. 

Ahdistuneisuus on pahinta. Olen yliherkkä vähän kaikelle, erityisesti äänille. Ahdistus nousee kattoon jos olen esim. kotona ja naapurissa riidellään tai kuunnellaan musiikkia lujalla. Sosiaaliset jutut ahdistavat myös, on vaikea hoitaa asioita ja lykkään mm. puhelimessa puhumista helposti. 

Jäädyn tilanteissa, joissa on väkivallanuhka. KIrjaimellisesti "sulkeudun", menen sanattomaksi ja ilmeettömäksi. Jos kuulen keskustelua, joka liippaa läheltä omia traumoja, dissosioin ja menetän muistini keskustelun ajalta. 

Liian voimakkaat tunnekokemukset, hyvässäkin, voivat tuoda takaumia pintaan. SIlloin en hallitse kehoani vaan silmieni edessä välähtää jokin tukahdutettu muisto ja saatan kirkua kovaa. Olo on silloin kun olisin veden alla tai jotain, kuulen muut ja itseni kaukaisina. 

Minulla on PTSD. Ei traumaterapiaan varaa.

Olen vain harvojen ihmisten kanssa sisäisestikin "turvassa".

Minussa on kuin kaksi puolta. Varma ja iloinen sekä arka ja ahdistunut. Mutta ne kumpikin ovat kokonaan minua.

Elämäni on aina vähän ontunut - mutta siitä on tullut oma rakas ontuva elämä :)

Minulla on PTSD. Mitä haluat tietää? Ei varaa terapiaan.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on PTSD. Mitä haluat tietää? Ei varaa terapiaan.

Vastaan vähän myöhässä, pahoittelut. Vaikkapa, että miten käytännössä vaikuttaa arkeesi, miten ilmenee? Jos sinulla tai kellään muulla tässä ketjussa on puoliso ja tämä diagnoosi, onko vaikuttanut parisuhteeseen? Ap

Minulla on diagnosoitu ensin traumaperäinen stressireaktio ja sitten traumaperäinen stressihäiriö ja masennus. Olin onnettomuudessa jossa näin yhden todella läheisen kuolevan vaikka yritin tätä pelastaa ja yhden loukkaantuvan todella vakavasti (loukkaannuin itsekin), tarkemmin en halua kertoa tuosta tapahtumasta.

Aluksi olin niin ahdistunut että lukittauduin asuntooni enkä ollut yhteyksissä keneenkään tai syönyt lähes mitään. Olin todella ahdistunut ja jopa vainoharhainen. Hautajaiset jätin väliin. Lopulta sukulaiseni tulivat paikalle poliisin ja huoltomiehen kanssa ja jouduin psykiatriselle joksikin aikaa. 

Sen jälkeen olen käynyt terapiassa aluksi kerran viikossa ja nyt kahden kolmen viikon välein (ihan kunnallisen kautta). Opamoxia ja unilääkkeitä syön edelleen, mutta olo on parempi. Etenkin terapia on auttanut paljon. 

Minulla tuo ilmenee nyt muutaman vuosen jälkeen niin, että välttelen tietynlaisia tilanteita jotka rinnastan trauman aiheuttamiin tapahtumiin. Päälle päin minusta ei varmasti uskoisi, että minulla on vieläkin "päässä vikaa" koska olen oppinut sen aika hyvin salaamaan etteivät läheiseni huolehtisi ja opamoxit toimivat hyvinä kainalosauvoina.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on diagnosoitu ensin traumaperäinen stressireaktio ja sitten traumaperäinen stressihäiriö ja masennus. Olin onnettomuudessa jossa näin yhden todella läheisen kuolevan vaikka yritin tätä pelastaa ja yhden loukkaantuvan todella vakavasti (loukkaannuin itsekin), tarkemmin en halua kertoa tuosta tapahtumasta.

Aluksi olin niin ahdistunut että lukittauduin asuntooni enkä ollut yhteyksissä keneenkään tai syönyt lähes mitään. Olin todella ahdistunut ja jopa vainoharhainen. Hautajaiset jätin väliin. Lopulta sukulaiseni tulivat paikalle poliisin ja huoltomiehen kanssa ja jouduin psykiatriselle joksikin aikaa. 

Sen jälkeen olen käynyt terapiassa aluksi kerran viikossa ja nyt kahden kolmen viikon välein (ihan kunnallisen kautta). Opamoxia ja unilääkkeitä syön edelleen, mutta olo on parempi. Etenkin terapia on auttanut paljon. 

Minulla tuo ilmenee nyt muutaman vuosen jälkeen niin, että välttelen tietynlaisia tilanteita jotka rinnastan trauman aiheuttamiin tapahtumiin. Päälle päin minusta ei varmasti uskoisi, että minulla on vieläkin "päässä vikaa" koska olen oppinut sen aika hyvin salaamaan etteivät läheiseni huolehtisi ja opamoxit toimivat hyvinä kainalosauvoina.

Millainen terapia tuohon toimii parhaiten ja onko se kovin kallista? Moni sanonut, että jättää menemättä terapiaan koska se on liian kallista. :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on diagnosoitu ensin traumaperäinen stressireaktio ja sitten traumaperäinen stressihäiriö ja masennus. Olin onnettomuudessa jossa näin yhden todella läheisen kuolevan vaikka yritin tätä pelastaa ja yhden loukkaantuvan todella vakavasti (loukkaannuin itsekin), tarkemmin en halua kertoa tuosta tapahtumasta.

Aluksi olin niin ahdistunut että lukittauduin asuntooni enkä ollut yhteyksissä keneenkään tai syönyt lähes mitään. Olin todella ahdistunut ja jopa vainoharhainen. Hautajaiset jätin väliin. Lopulta sukulaiseni tulivat paikalle poliisin ja huoltomiehen kanssa ja jouduin psykiatriselle joksikin aikaa. 

Sen jälkeen olen käynyt terapiassa aluksi kerran viikossa ja nyt kahden kolmen viikon välein (ihan kunnallisen kautta). Opamoxia ja unilääkkeitä syön edelleen, mutta olo on parempi. Etenkin terapia on auttanut paljon. 

Minulla tuo ilmenee nyt muutaman vuosen jälkeen niin, että välttelen tietynlaisia tilanteita jotka rinnastan trauman aiheuttamiin tapahtumiin. Päälle päin minusta ei varmasti uskoisi, että minulla on vieläkin "päässä vikaa" koska olen oppinut sen aika hyvin salaamaan etteivät läheiseni huolehtisi ja opamoxit toimivat hyvinä kainalosauvoina.

Millainen terapia tuohon toimii parhaiten ja onko se kovin kallista? Moni sanonut, että jättää menemättä terapiaan koska se on liian kallista. :(

Itse käyn psykoterapiassa. Varmaan kun menee juttelemaan lääkärille niin ohjaavat oikeaan osoitteeseen.

Kelahan tuosta suurimman osan maksaa. Minulle jää maksettavaksi n. 30€/krt. 

Ja käsittääkseni jos on varaton niin toimeentulotuki voi kuitata loput, korjatkaa jos olen väärässä?

Mulla on se. Miehesi pitäisi käsitellä niitä asioita.