Lue keskustelun säännöt.
Kuinka avoimesti puhutte lapsen asioista läheisille?
19.10.2019 |
Eli meillä on sellainen tilanne, että lapsi on saanut nepsy -diagnoosin. Ei mitään äärimmäisen vaikeaa ja huomattavaa, mutta kuitenkin sellainen tilanne että lapsi tarvitsee tukea varsinkin nyt alle kouluikäisenä, jotta hänelle tulee parhaat mahdolliset edellytykset oppia asioita sekä erityisesti sosiaalisia taitoja. Olemme hyvin avoimia suhteessa neuvolaan ja päiväkotiin, aikanaan myös kouluunkin. Olen paneutunut paljon lapsen vaikeuksiin ja tuen häntä, sekä osaan neuvoa myös läheisiä kuinka tukea häntä haastavissa tilanteissa.
Nyt kuitenkin olemme mieheni kanssa myös sen äärellä, kenelle puhua avoimesti lapsen ongelmista? Lapsen kummit jotka hoitavat usein häntä saavat toki tietää, heille olen jo avautunutkin asiasta tutkimusten edetessä. Mutta entä muut sukulaiset? Isovanhemmat? Meillä on rehellisesti sanottuna sellainen tilanne, ettei kumpikaan kertoisi kovin mielellään omille vanhemmilleen tästä. Kyse ei ole missään nimessä siitä että häpeäisimme, vaan enemmänkin siitä että haluamme tavallaan suojella lasta typeriltä kommenteilta. Molemman puolen isovanhemmat ovat suoraan sanottuna aika epäempaattisia ja kovia juoruilemaan. Tahdon vielä täsmentää että tämä ei ole mikään "moitin isovanhempia" -ketju. Mietin vain miten muut toimivat tällaisissa tilanteissa, ja anonyymina on helpompaa kysyä.
Miten puhutte lapsen (kuitenkin jokseenkin yksityisistäkin) asioista muille, ja kuinka teette rajan sen suhteen kenelle jokin asia kuuluu ja kenelle ei?
Kommentit (7)
Meillä ainakin on avoimesti kerrottu kaikille ketkä ovat lapsen kanssa tekemisissä. Minusta jo lähtökohtaisesti tää on lapselle hyväksi, että diagnoosi osa elämää, eikä sitä tarvitse hävetä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheisille on kerrottu melko avoimesti. Kouluun niin paljon kun heitä on kiinnostanut. Typerin kommentti tähän menemässä on tullut erityisopettajalta jolla olisi ollut kyllä halutessaan mahdollisuus asioihin perehtyä mutta ei nähtävästi sitten kokenut sitä tarpeelliseksi.
Kiitos paljon teille vastauksista! Lapsen käyttäytyminen voi olla ulkopuolisen silmiin ikätasoista ja selittyä enemmän "luonteenpiirteillä". En usko että monenkaan tällaiset ongelmat edes havaitaan kovin aikaisin. Pahoittelut, yritän välttää kovin tunnistettavasti puhumista.
Jotenkin näin ajattelen itsekin, mitä avoimempaa sen parempi. Toisaalta samaan aikaan mietin, että olisiko lapsi itse valinnut toisin isompana.
Yhden isovanhemman kanssa lähinnä pelkona olisi että puhuisi aika negatiivisesti ja ikävästi ks. ongelmista lapsen kuullen. Yhden kanssa taas juoruilu, tai siis sellainen että soittaisi saman tien aivan kaikki tuttavansa läpi tästä ja hakisi siitä jonkinlaista draamaa. Vaikeaa selittää. Ei meillä olen ennen täytynyt edes miettiä lasten kannalta. Omalla kohdalla meillä on kokemusta em. käytöksestä mm. oman lapsettomuuden kohdalla. Luottamus tällaisissa asioissa on aika heikkoa, vaikka he ovatkin toki osa elämäämme emmekä ole jättäneet heitä mitenkään ulkopuolisiksi. On isovanhemmissa paljon hyviäkin puolia ja näen myös etua siitä että kertoisimme avoimesti asioista.
Ap
Yhtä avoimesti kuin kertoisin omista peräpukamistanikin. Eli sen perusteella, kenellä on oikeasti tarve tietää asiasta. Jos mitään tarvetta ei ole, en kerro.
On ihan oikein, että suojelette lapsenne yksityisyyttä. Hyvä miettiä asiaa myös pidemmälle. Haluaisiko lapsesi teininä, että isovanhemmat (joilla ei ilmeisesti ole mitään tarvetta tietää koko asiasta) tietäisivät? Onko olemassa riski, että lapsesi "leimautuu" erilaiseksi eikä voisikaan pyrkiä elämään kuten normaali ihminen sukulaisten asenteiden ja ennakkoluulojen vuoksi?
Mun lapsellani on fyysinen vamma, joka näkyy päällepäin. Olin kuitenkin hyvin tarkka, mitä lapseni vammaisuudesta kerroin ulkopuolisille. Kerroin vain sen, mitä muiden on täytynyt tietää. Lapseni on nyt jo aikuinen, mutta varsin tyytyväinen siihen, että en laverrellut kaikkia hänen vammastaan aiheutuvia tai siitä seuranneita ongelmia ympäri kyliä. Lapsellakin on oikeus yksityisyyteen ja voi kertoa valitsemilleen ihmisille itse sitten, kun tai jos joskus haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Yhtä avoimesti kuin kertoisin omista peräpukamistanikin. Eli sen perusteella, kenellä on oikeasti tarve tietää asiasta. Jos mitään tarvetta ei ole, en kerro.
On ihan oikein, että suojelette lapsenne yksityisyyttä. Hyvä miettiä asiaa myös pidemmälle. Haluaisiko lapsesi teininä, että isovanhemmat (joilla ei ilmeisesti ole mitään tarvetta tietää koko asiasta) tietäisivät? Onko olemassa riski, että lapsesi "leimautuu" erilaiseksi eikä voisikaan pyrkiä elämään kuten normaali ihminen sukulaisten asenteiden ja ennakkoluulojen vuoksi?
Mun lapsellani on fyysinen vamma, joka näkyy päällepäin. Olin kuitenkin hyvin tarkka, mitä lapseni vammaisuudesta kerroin ulkopuolisille. Kerroin vain sen, mitä muiden on täytynyt tietää. Lapseni on nyt jo aikuinen, mutta varsin tyytyväinen siihen, että en laverrellut kaikkia hänen vammastaan aiheutuvia tai siitä seuranneita ongelmia ympäri kyliä. Lapsellakin on oikeus yksityisyyteen ja voi kertoa valitsemilleen ihmisille itse sitten, kun tai jos joskus haluaa.
Kiitos myös tästä näkökulmasta. Pitänee miehen kanssa ihan kunnolla jutella, mitä kerrotaan ja kenelle kerrotaan. Kyllähän lapsella on oikeus yksityisyyteen siinä missä muillakin, mutta toki tämä yksityisyys ei saa käydä sen esteeksi mitä apua ja tukea lapsi voi meiltä ja muilta saada.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhtä avoimesti kuin kertoisin omista peräpukamistanikin. Eli sen perusteella, kenellä on oikeasti tarve tietää asiasta. Jos mitään tarvetta ei ole, en kerro.
On ihan oikein, että suojelette lapsenne yksityisyyttä. Hyvä miettiä asiaa myös pidemmälle. Haluaisiko lapsesi teininä, että isovanhemmat (joilla ei ilmeisesti ole mitään tarvetta tietää koko asiasta) tietäisivät? Onko olemassa riski, että lapsesi "leimautuu" erilaiseksi eikä voisikaan pyrkiä elämään kuten normaali ihminen sukulaisten asenteiden ja ennakkoluulojen vuoksi?
Mun lapsellani on fyysinen vamma, joka näkyy päällepäin. Olin kuitenkin hyvin tarkka, mitä lapseni vammaisuudesta kerroin ulkopuolisille. Kerroin vain sen, mitä muiden on täytynyt tietää. Lapseni on nyt jo aikuinen, mutta varsin tyytyväinen siihen, että en laverrellut kaikkia hänen vammastaan aiheutuvia tai siitä seuranneita ongelmia ympäri kyliä. Lapsellakin on oikeus yksityisyyteen ja voi kertoa valitsemilleen ihmisille itse sitten, kun tai jos joskus haluaa.
Kiitos myös tästä näkökulmasta. Pitänee miehen kanssa ihan kunnolla jutella, mitä kerrotaan ja kenelle kerrotaan. Kyllähän lapsella on oikeus yksityisyyteen siinä missä muillakin, mutta toki tämä yksityisyys ei saa käydä sen esteeksi mitä apua ja tukea lapsi voi meiltä ja muilta saada.
Tämä siis ap
No minä kertoisin lapsen isovanhemmille mutta tiedän että he osaisivat suhtautua empaattisesti ja hyvin asiaan. Kertoisin myös niille läheisille jotka ovat läheisesti lapsen kanssa muuten tekemisissä tai sellaisille läheisille (sukulainen/ystävä) jolta koen että voisin itse tarvita tukea jos ei muuta niin kuuntelevana korvana. Itselläni on läheisissä autistisia piirteitä omaava tyttö (virallinen diagnoosi annetaan vasta vanhemmalle lapselle) ja kyllä se on helpottanut kun asioista voi puhua niiden oikeilla nimillä eikä tarvitse olla kuin ei olisikaan. Kannatan siis noin yleisesti sitä että avoimesti näistä puhutaan.
Miettisin sinuna ap sitäkin onko oletettavaa että lapsi ei käyttäydy ikätasoisesti diagnoosinsa vuoksi. Silloin isovanhempien voisi olla hyvä tietää etteivät epäempaattisena töksäyttele lapselle että tämän tulisi osata jo asioita joita hän ei voi vielä osata diagnoosinsa vuoksi.