Kaikilla tuntuu menneen niin hyvin nämä uusperhekuviot

Olen työni takia tekemisissä paljon teinien kanssa, ja kyllähän tuo uusperhekuvio on usein taustalla, kun teini oireilee (ei aina mutta usein). On oikeasti jopa kyllästyttävää istua palaverissa kuuntelemassa, miten vanhempi ei yhtään tajua, miksi teini lintsaa, käyttää päihteitä, karkailee jne. kun samaan aikaan siinä palaverissa jo pari pientä tenavaa vie vanhemman kaiken huomion. Mutta kun se teini rakastaa niin näitä pieniä sisaruksia... Niinpä. Mikä voisikaan olla rankempaa kuin se, ettei edes itse tajua, miksi on paha olla? Ihan aina se palaverirumba päättyy siihen, että se vanhempi myöntää (enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti), ettei ole muutamaan vuoteen ehtinyt teinin kanssa puuhastelemaan, kun on ollut se uudempi perhe ja ne uudemmat lapset ja teini on kuitenkin vähän väliä isällään ja pienet tarvitsevat enemmän ja...

Kaikenlaisia kohtaloita löytyy oireilevien nuorten taustalla, mutta ylivoimaisesti eniten on eroperheiden nuoria. Eikä se ero ole aina tapahtunut vain vähän aikaa sitten vaan usein tosiaan erosta voi olla aikaa jo 5-6 vuotta ja uusperhekin on ehtinyt jo kasvaa uusiin mittoihin. Teini-iässä se paha olo tulee usein esiin.

Vierailija kirjoitti:

Olen työni takia tekemisissä paljon teinien kanssa, ja kyllähän tuo uusperhekuvio on usein taustalla, kun teini oireilee (ei aina mutta usein). On oikeasti jopa kyllästyttävää istua palaverissa kuuntelemassa, miten vanhempi ei yhtään tajua, miksi teini lintsaa, käyttää päihteitä, karkailee jne. kun samaan aikaan siinä palaverissa jo pari pientä tenavaa vie vanhemman kaiken huomion. Mutta kun se teini rakastaa niin näitä pieniä sisaruksia... Niinpä. Mikä voisikaan olla rankempaa kuin se, ettei edes itse tajua, miksi on paha olla? Ihan aina se palaverirumba päättyy siihen, että se vanhempi myöntää (enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti), ettei ole muutamaan vuoteen ehtinyt teinin kanssa puuhastelemaan, kun on ollut se uudempi perhe ja ne uudemmat lapset ja teini on kuitenkin vähän väliä isällään ja pienet tarvitsevat enemmän ja...

Kaikenlaisia kohtaloita löytyy oireilevien nuorten taustalla, mutta ylivoimaisesti eniten on eroperheiden nuoria. Eikä se ero ole aina tapahtunut vain vähän aikaa sitten vaan usein tosiaan erosta voi olla aikaa jo 5-6 vuotta ja uusperhekin on ehtinyt jo kasvaa uusiin mittoihin. Teini-iässä se paha olo tulee usein esiin.

Vaikka itsekin uusperheellinen olen, niin en voi käsittää, miksi uusperheeseen tehdään lisää lapsia, jos molemmilla on jo omia. MIKSI??

Eksäni halusi erota, kun oli niin kyllästynyt arkeen. Sanoi, ettei jaksa sitä, että aamulla töihin, kaupan kautta kotiin, ruokaa ja nukkumaan. Ja taas aamulla töihin.

Hän otti eron jälkeen naisen, jolla oli samoin kaksi lasta, kuten itselläänkin. Ja mitä he tekivät? Uuden lapsen..??? Ettei vain 50-vuotiaan arkeen kyllästyneen miehen rumba ala alusta...?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen työni takia tekemisissä paljon teinien kanssa, ja kyllähän tuo uusperhekuvio on usein taustalla, kun teini oireilee (ei aina mutta usein). On oikeasti jopa kyllästyttävää istua palaverissa kuuntelemassa, miten vanhempi ei yhtään tajua, miksi teini lintsaa, käyttää päihteitä, karkailee jne. kun samaan aikaan siinä palaverissa jo pari pientä tenavaa vie vanhemman kaiken huomion. Mutta kun se teini rakastaa niin näitä pieniä sisaruksia... Niinpä. Mikä voisikaan olla rankempaa kuin se, ettei edes itse tajua, miksi on paha olla? Ihan aina se palaverirumba päättyy siihen, että se vanhempi myöntää (enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti), ettei ole muutamaan vuoteen ehtinyt teinin kanssa puuhastelemaan, kun on ollut se uudempi perhe ja ne uudemmat lapset ja teini on kuitenkin vähän väliä isällään ja pienet tarvitsevat enemmän ja...

Kaikenlaisia kohtaloita löytyy oireilevien nuorten taustalla, mutta ylivoimaisesti eniten on eroperheiden nuoria. Eikä se ero ole aina tapahtunut vain vähän aikaa sitten vaan usein tosiaan erosta voi olla aikaa jo 5-6 vuotta ja uusperhekin on ehtinyt jo kasvaa uusiin mittoihin. Teini-iässä se paha olo tulee usein esiin.

Vaikka itsekin uusperheellinen olen, niin en voi käsittää, miksi uusperheeseen tehdään lisää lapsia, jos molemmilla on jo omia. MIKSI??

Eksäni halusi erota, kun oli niin kyllästynyt arkeen. Sanoi, ettei jaksa sitä, että aamulla töihin, kaupan kautta kotiin, ruokaa ja nukkumaan. Ja taas aamulla töihin.

Hän otti eron jälkeen naisen, jolla oli samoin kaksi lasta, kuten itselläänkin. Ja mitä he tekivät? Uuden lapsen..??? Ettei vain 50-vuotiaan arkeen kyllästyneen miehen rumba ala alusta...?

Näin myös hyvä ystäväni. Sanoi kyllästyneensä lapsiperhearkeen, halusi bilettää, käydä aikuisten tapahtumissa, nauttia elämästään. Uusi mies kuulemma samanhenkinen ja yhteinen lapsi syntyi 9kk siitä, kun oli muutettu erilleen ex-miehestä.

Itse elän uusperheessä ja meillä menee hyvin. Miehelläni oli 4-vuotias lapsi kun aloimme olla yhdessä. Lapsi oli minulle ennestään tuttu ja piti minusta jo valmiiksi joten siinäkin mielessä asiat menivät hyvin. Toki miehen ex aiheutti aluksi paljon harmia mutta onneksi mies sai yksinhuoltajuuden ja lapsi muutti pysyvästi meidän luoksemme ja exäkin häipyi paikkakunnalta joten elämä vähän rauhoittui. Itse ole sitä mieltä että homma ei toimi jos ottaa asenteen ettei toisen lapsi kuuluu millään lailla mulle. Miten silloin voi olla perhe? Olen alusta asti hoitanut lasta kun mies on töissä ja osallistunut myös lapsen asioita koskeviin palavereihin (Näihin en ole tuputtanut itseäni vaan ollut mukana miehen toiveesta). Toki tilanne voisi olla eri jos lapsen äiti olisi ollut enemmän mukana lapsen elämässä mutta hän ei ole ollut joten minulle jäi paremmin tilaa ottaa toisen vanhemman asema (millekään äidin paikalle en ole pyrkinyt vaan turvallisen toisen aikuisen paikalle). Olemme miehen kanssa olleet yhdessä melkein kymmenen vuotta ja meillä on myös kaksi yhteistä lasta. Teinin kanssa on edelleen hyvät välit, hän kääntyy ennemmin minun kuin isänsä puoleen jos tarvitsee apua läksyissä tai kysyy lupaa johonkin asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse elän uusperheessä ja meillä menee hyvin. Miehelläni oli 4-vuotias lapsi kun aloimme olla yhdessä. Lapsi oli minulle ennestään tuttu ja piti minusta jo valmiiksi joten siinäkin mielessä asiat menivät hyvin. Toki miehen ex aiheutti aluksi paljon harmia mutta onneksi mies sai yksinhuoltajuuden ja lapsi muutti pysyvästi meidän luoksemme ja exäkin häipyi paikkakunnalta joten elämä vähän rauhoittui. Itse ole sitä mieltä että homma ei toimi jos ottaa asenteen ettei toisen lapsi kuuluu millään lailla mulle. Miten silloin voi olla perhe? Olen alusta asti hoitanut lasta kun mies on töissä ja osallistunut myös lapsen asioita koskeviin palavereihin (Näihin en ole tuputtanut itseäni vaan ollut mukana miehen toiveesta). Toki tilanne voisi olla eri jos lapsen äiti olisi ollut enemmän mukana lapsen elämässä mutta hän ei ole ollut joten minulle jäi paremmin tilaa ottaa toisen vanhemman asema (millekään äidin paikalle en ole pyrkinyt vaan turvallisen toisen aikuisen paikalle). Olemme miehen kanssa olleet yhdessä melkein kymmenen vuotta ja meillä on myös kaksi yhteistä lasta. Teinin kanssa on edelleen hyvät välit, hän kääntyy ennemmin minun kuin isänsä puoleen jos tarvitsee apua läksyissä tai kysyy lupaa johonkin asiaan.

On eri asia tehdä uusperheestä perhe, jos lapset ovat pieniä tai heillä ei ole toista vanhempaa, jolloin lapsella ei ole kahta eri kulttuuria. Usein kuitenkin lapset tulevat viikonlopuksi tai joka toinen vkl, niin ei sellaisesta tulekaan (ikinä) perhettä. Lisäksi on muistettava, että uusperheen muotoutuminen kestää 4-7 vuotta. Alkussa - ellei lapset ole pieniä - on turha yrittää leikkiä perhettä.

Mikä sitten on pieni lapsi, jonka kanssa voi "leikkiä perhettä"? 

Vanhempi, joka eroaa vaikka lapsen ollessa 12, on tuomittu asumaan yksin kunnes lapsi muuttaa pois kotoa? 

Vierailija kirjoitti:

Mikä sitten on pieni lapsi, jonka kanssa voi "leikkiä perhettä"? 

Vanhempi, joka eroaa vaikka lapsen ollessa 12, on tuomittu asumaan yksin kunnes lapsi muuttaa pois kotoa? 

Ei ole tuomittu asumaan yksin, mutta on tuomittu siihen, ettei yritä vääntää uusperhettä perheeksi. Ei siis pakota lasta tekemään kaikkea yhdessä, ”koska olemme nyt perhe”. Ei pakota puolivanhempaa kantamaan lapsesta vastuuta. Vaan ymmärtää, että uusperhe on eräänlainen kommuuni, jossa toista kyllä autetaan ja toinen huomioidaan, mutta ei tehdä asioita, joita kommuuniin ei kuulu.

Jos uusperhe muotoutuu perheeksi sitten 4-7 vuoden jälkeen, hyvä niin. Mutta se tapahtuu vähän kuin huomaamatta, pikkuhiljaa. Vasta sen jälkeen voidaan velvoittaa osapuolia eri tavalla.

Onko olemassa palavaa vettä kirjoitti:

Se on erikoinen harhakäsitys nykyihmisellä, että eron jälkeen elämä olisi jotenkin auvoisaa ja täynnä onnea. Totta kai on tilanteita, joissa ero on pienempi paha kuin suhteen jatkaminen. Asioita seuranneena sanoisin kuitenkin, että ihmiset eroavat yleensä aivan liian pienistä syistä.

Esimerkiksi pikkulapsiajasta kannattaisi tehdä vaan sopimus, että eroaminen ei ole vaihtoehto ensimmäiseen kuuteen vuoteen. Varsinkin vauvavuosi on todella raskasta ja hormoneilla höystettyä aikaa. Pikkulapsivuodet varmasti hämärtää suhteen tilannetta suuresti ja sen hämärtymisen johdosta sitten erotaan. Jos näihin vuosiin on ennalta asennoiduttu yhtä pitäen, saattaa suhde normalisoitua lasten kasvun myötä.

Totuus on, että ero on aina raskas prosessi ja siinä sivussa kärsii usein monet muutkin kuin pelkkä eroava pariskunta. Usein lapset ja lasten tunteet unohdetaan täysin ja kerrotaan tuttaville vaan, kuinka ”meidän anna 4-vuotta on niin sosiaalinen ja positiivinen tyttö, että ei sitä ero haittaa”..todellisuus on jotain aivan muuta.

Uusperhearki näiden sosiaalisten ja onnellisten erolasten kanssa sitten näyttää raadollisesti sen, kuinka rikki ja väärinymmärretty ne tilanteeseen tahtomattaan joutuneet lapset ovat.

Eli, älä eroa hetkellisen kriisin takia, koska ero on pahimmillaan koko loppuelämän mittainen kriisi.

Ja siinä puhuu ihminen joka ei tiedä mistä puhuu. Kukaan ei eroa pienen tai hetkellisen kriisin takia pikkulapsiperheessä. Päinvastoin, hyvin moni sanoo jälkeenpäin että olisi pitänyt erota jo aiemmin, eikä yrittää niin pitkään. Itse olin n. 5 vuotta liian pitkään siinä liitossa oottelemassa, juuri sinunlaisten ihmisten höpinöiden vuoksi. 

Omille lapsilleni aion opettaa jo varhain että parisuhteen saa lopettaa kun se ei enää hyvältä tunnu. Edes avioliiton ei tarvitse kestää loppuelämää, jos se tekee onnettomaksi. Omaa mieltä SAA muuttaa. Ihan missä vaiheessa tahansa. Ja aloittaa alusta. Se on OK. 

T. eroperheen lapsi ja eronnut äiti

Vierailija kirjoitti:

Onko olemassa palavaa vettä kirjoitti:

Se on erikoinen harhakäsitys nykyihmisellä, että eron jälkeen elämä olisi jotenkin auvoisaa ja täynnä onnea. Totta kai on tilanteita, joissa ero on pienempi paha kuin suhteen jatkaminen. Asioita seuranneena sanoisin kuitenkin, että ihmiset eroavat yleensä aivan liian pienistä syistä.

Esimerkiksi pikkulapsiajasta kannattaisi tehdä vaan sopimus, että eroaminen ei ole vaihtoehto ensimmäiseen kuuteen vuoteen. Varsinkin vauvavuosi on todella raskasta ja hormoneilla höystettyä aikaa. Pikkulapsivuodet varmasti hämärtää suhteen tilannetta suuresti ja sen hämärtymisen johdosta sitten erotaan. Jos näihin vuosiin on ennalta asennoiduttu yhtä pitäen, saattaa suhde normalisoitua lasten kasvun myötä.

Totuus on, että ero on aina raskas prosessi ja siinä sivussa kärsii usein monet muutkin kuin pelkkä eroava pariskunta. Usein lapset ja lasten tunteet unohdetaan täysin ja kerrotaan tuttaville vaan, kuinka ”meidän anna 4-vuotta on niin sosiaalinen ja positiivinen tyttö, että ei sitä ero haittaa”..todellisuus on jotain aivan muuta.

Uusperhearki näiden sosiaalisten ja onnellisten erolasten kanssa sitten näyttää raadollisesti sen, kuinka rikki ja väärinymmärretty ne tilanteeseen tahtomattaan joutuneet lapset ovat.

Eli, älä eroa hetkellisen kriisin takia, koska ero on pahimmillaan koko loppuelämän mittainen kriisi.

Ja siinä puhuu ihminen joka ei tiedä mistä puhuu. Kukaan ei eroa pienen tai hetkellisen kriisin takia pikkulapsiperheessä. Päinvastoin, hyvin moni sanoo jälkeenpäin että olisi pitänyt erota jo aiemmin, eikä yrittää niin pitkään. Itse olin n. 5 vuotta liian pitkään siinä liitossa oottelemassa, juuri sinunlaisten ihmisten höpinöiden vuoksi. 

Omille lapsilleni aion opettaa jo varhain että parisuhteen saa lopettaa kun se ei enää hyvältä tunnu. Edes avioliiton ei tarvitse kestää loppuelämää, jos se tekee onnettomaksi. Omaa mieltä SAA muuttaa. Ihan missä vaiheessa tahansa. Ja aloittaa alusta. Se on OK. 

T. eroperheen lapsi ja eronnut äiti

Entä jos avioliiton päättyminen tekee lapset onnettomiksi (kuten se yleensä tekee)? On itsekästä toimia vain omien tuntemustensa perusteella, kun samalla aiheuttaa useammalle muulle kärsimystä. Toivottavasti omat lapsesi eivät ikinä saa jälkikasvua, jos he ovat omaksuneet oppisi parisuhteista.

Vierailija kirjoitti:

Onko olemassa palavaa vettä kirjoitti:

Se on erikoinen harhakäsitys nykyihmisellä, että eron jälkeen elämä olisi jotenkin auvoisaa ja täynnä onnea. Totta kai on tilanteita, joissa ero on pienempi paha kuin suhteen jatkaminen. Asioita seuranneena sanoisin kuitenkin, että ihmiset eroavat yleensä aivan liian pienistä syistä.

Esimerkiksi pikkulapsiajasta kannattaisi tehdä vaan sopimus, että eroaminen ei ole vaihtoehto ensimmäiseen kuuteen vuoteen. Varsinkin vauvavuosi on todella raskasta ja hormoneilla höystettyä aikaa. Pikkulapsivuodet varmasti hämärtää suhteen tilannetta suuresti ja sen hämärtymisen johdosta sitten erotaan. Jos näihin vuosiin on ennalta asennoiduttu yhtä pitäen, saattaa suhde normalisoitua lasten kasvun myötä.

Totuus on, että ero on aina raskas prosessi ja siinä sivussa kärsii usein monet muutkin kuin pelkkä eroava pariskunta. Usein lapset ja lasten tunteet unohdetaan täysin ja kerrotaan tuttaville vaan, kuinka ”meidän anna 4-vuotta on niin sosiaalinen ja positiivinen tyttö, että ei sitä ero haittaa”..todellisuus on jotain aivan muuta.

Uusperhearki näiden sosiaalisten ja onnellisten erolasten kanssa sitten näyttää raadollisesti sen, kuinka rikki ja väärinymmärretty ne tilanteeseen tahtomattaan joutuneet lapset ovat.

Eli, älä eroa hetkellisen kriisin takia, koska ero on pahimmillaan koko loppuelämän mittainen kriisi.

Ja siinä puhuu ihminen joka ei tiedä mistä puhuu. Kukaan ei eroa pienen tai hetkellisen kriisin takia pikkulapsiperheessä. Päinvastoin, hyvin moni sanoo jälkeenpäin että olisi pitänyt erota jo aiemmin, eikä yrittää niin pitkään. Itse olin n. 5 vuotta liian pitkään siinä liitossa oottelemassa, juuri sinunlaisten ihmisten höpinöiden vuoksi. 

Omille lapsilleni aion opettaa jo varhain että parisuhteen saa lopettaa kun se ei enää hyvältä tunnu. Edes avioliiton ei tarvitse kestää loppuelämää, jos se tekee onnettomaksi. Omaa mieltä SAA muuttaa. Ihan missä vaiheessa tahansa. Ja aloittaa alusta. Se on OK. 

T. eroperheen lapsi ja eronnut äiti

En ole ylläoleva, mutta olen itse eronnut. Minä olen eroja vastaan, jos perheessä on lapsia. Jos eroaa, pitää olla henkisesti pahoinpidelty tms. Ja näin aion opettaa lapsilleni.

Olen yllä kertonut, kuinka mies kyllästyi avioliitomme arkeen. Ei jaksanut sitä, ettei elämässä ollut mitään projektia. Siihen väliin pääsi toinen nainen. Mies luuli, että mikään ei elämässä muutu erossa, paitsi että lapsilla on vain kaksi rakastavaa kotia. Kaikki muuttui: riitelemättömästä parista tili riitaisa, käytiin oikeuden kautta, lapset katkaisivat välit isäänsä..... erosta seurasi 7-8 vuoden vaikeat ajat.

Yksi maailman suurimmista salaiitoista on se, että eroaminen olisi helppoa ja kannattavaa. Siksi olen ehdottamasti sitä vastaan, että erotaan koska isä ei lähde perheenä mihinkään tai jättää likaiset sukat lattialle. Se, että on eronnut turhaan tai liian helposti, niin sen myöntäminen vie 15-20 vuotta. Näitä on nähty niiiiin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Onko olemassa palavaa vettä kirjoitti:

Se on erikoinen harhakäsitys nykyihmisellä, että eron jälkeen elämä olisi jotenkin auvoisaa ja täynnä onnea. Totta kai on tilanteita, joissa ero on pienempi paha kuin suhteen jatkaminen. Asioita seuranneena sanoisin kuitenkin, että ihmiset eroavat yleensä aivan liian pienistä syistä.

Esimerkiksi pikkulapsiajasta kannattaisi tehdä vaan sopimus, että eroaminen ei ole vaihtoehto ensimmäiseen kuuteen vuoteen. Varsinkin vauvavuosi on todella raskasta ja hormoneilla höystettyä aikaa. Pikkulapsivuodet varmasti hämärtää suhteen tilannetta suuresti ja sen hämärtymisen johdosta sitten erotaan. Jos näihin vuosiin on ennalta asennoiduttu yhtä pitäen, saattaa suhde normalisoitua lasten kasvun myötä.

Totuus on, että ero on aina raskas prosessi ja siinä sivussa kärsii usein monet muutkin kuin pelkkä eroava pariskunta. Usein lapset ja lasten tunteet unohdetaan täysin ja kerrotaan tuttaville vaan, kuinka ”meidän anna 4-vuotta on niin sosiaalinen ja positiivinen tyttö, että ei sitä ero haittaa”..todellisuus on jotain aivan muuta.

Uusperhearki näiden sosiaalisten ja onnellisten erolasten kanssa sitten näyttää raadollisesti sen, kuinka rikki ja väärinymmärretty ne tilanteeseen tahtomattaan joutuneet lapset ovat.

Eli, älä eroa hetkellisen kriisin takia, koska ero on pahimmillaan koko loppuelämän mittainen kriisi.

Ja siinä puhuu ihminen joka ei tiedä mistä puhuu. Kukaan ei eroa pienen tai hetkellisen kriisin takia pikkulapsiperheessä. Päinvastoin, hyvin moni sanoo jälkeenpäin että olisi pitänyt erota jo aiemmin, eikä yrittää niin pitkään. Itse olin n. 5 vuotta liian pitkään siinä liitossa oottelemassa, juuri sinunlaisten ihmisten höpinöiden vuoksi. 

Omille lapsilleni aion opettaa jo varhain että parisuhteen saa lopettaa kun se ei enää hyvältä tunnu. Edes avioliiton ei tarvitse kestää loppuelämää, jos se tekee onnettomaksi. Omaa mieltä SAA muuttaa. Ihan missä vaiheessa tahansa. Ja aloittaa alusta. Se on OK. 

T. eroperheen lapsi ja eronnut äiti

Kyllä tietää. Ihmiset eroavat aivan liian helpolla. Lapsille jää elinikäisiä traumoja ja usein sille jätetylle myös. On ihan täyttä kuvitelmaa, että erosta voisi selvitä ilman sivullisia uhreja. Teoreettisesti se voi olla mahdollista, käytännössä ei.

Viikkasiko miehesi pyykit väärin vai unohtiko viedä roskat aamulla ennen töihin lähtöä kun otit eron?

mies joka ei anna eroa ikinä anteeksi kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko olemassa palavaa vettä kirjoitti:

Se on erikoinen harhakäsitys nykyihmisellä, että eron jälkeen elämä olisi jotenkin auvoisaa ja täynnä onnea. Totta kai on tilanteita, joissa ero on pienempi paha kuin suhteen jatkaminen. Asioita seuranneena sanoisin kuitenkin, että ihmiset eroavat yleensä aivan liian pienistä syistä.

Esimerkiksi pikkulapsiajasta kannattaisi tehdä vaan sopimus, että eroaminen ei ole vaihtoehto ensimmäiseen kuuteen vuoteen. Varsinkin vauvavuosi on todella raskasta ja hormoneilla höystettyä aikaa. Pikkulapsivuodet varmasti hämärtää suhteen tilannetta suuresti ja sen hämärtymisen johdosta sitten erotaan. Jos näihin vuosiin on ennalta asennoiduttu yhtä pitäen, saattaa suhde normalisoitua lasten kasvun myötä.

Totuus on, että ero on aina raskas prosessi ja siinä sivussa kärsii usein monet muutkin kuin pelkkä eroava pariskunta. Usein lapset ja lasten tunteet unohdetaan täysin ja kerrotaan tuttaville vaan, kuinka ”meidän anna 4-vuotta on niin sosiaalinen ja positiivinen tyttö, että ei sitä ero haittaa”..todellisuus on jotain aivan muuta.

Uusperhearki näiden sosiaalisten ja onnellisten erolasten kanssa sitten näyttää raadollisesti sen, kuinka rikki ja väärinymmärretty ne tilanteeseen tahtomattaan joutuneet lapset ovat.

Eli, älä eroa hetkellisen kriisin takia, koska ero on pahimmillaan koko loppuelämän mittainen kriisi.

Ja siinä puhuu ihminen joka ei tiedä mistä puhuu. Kukaan ei eroa pienen tai hetkellisen kriisin takia pikkulapsiperheessä. Päinvastoin, hyvin moni sanoo jälkeenpäin että olisi pitänyt erota jo aiemmin, eikä yrittää niin pitkään. Itse olin n. 5 vuotta liian pitkään siinä liitossa oottelemassa, juuri sinunlaisten ihmisten höpinöiden vuoksi. 

Omille lapsilleni aion opettaa jo varhain että parisuhteen saa lopettaa kun se ei enää hyvältä tunnu. Edes avioliiton ei tarvitse kestää loppuelämää, jos se tekee onnettomaksi. Omaa mieltä SAA muuttaa. Ihan missä vaiheessa tahansa. Ja aloittaa alusta. Se on OK. 

T. eroperheen lapsi ja eronnut äiti

Kyllä tietää. Ihmiset eroavat aivan liian helpolla. Lapsille jää elinikäisiä traumoja ja usein sille jätetylle myös. On ihan täyttä kuvitelmaa, että erosta voisi selvitä ilman sivullisia uhreja. Teoreettisesti se voi olla mahdollista, käytännössä ei.

Viikkasiko miehesi pyykit väärin vai unohtiko viedä roskat aamulla ennen töihin lähtöä kun otit eron?

Masentui, ei hakenut apua, huusi lapsille, jätti laskut maksamatta, petti... Ulospäin huumorintajuinen ja avulias, ahkera työssäkäyvä mies. Kulissit kulissit..

Olisko pitänyt vielä jäädä odottelemaan parempia vuosia, jos olisin turpaankin vaikka lopulta saanut? Tai jotain alkoholiongelmaa?

Ja KUKAAN ulkopuolinen ei tiedä siitä elämästä mitään. Niille sanoin että kasvettiin eroon. Sanoisin että pelastin lapset siitä p*skasta ihan viimeisillä hetkillä. Esikoinenkin oireili koko tilannetta jo. Ja minulle on koko ikäni toitotettu sitä miten pitää yrittää, avioliitot ei ole vain juhlaa joka päivä, pitää antaa miehen olla isä tavallaan, lapset kärsii erosta jne. Siinä sitten oli lopputulos; hyväksikäytetty, petetty ja äärimmäisen väsynyt äiti ja vaimo.

Nykyään voin 100% paremmin ja se heijastuu väistämättä myös lapsiin. Kuin myös se että meidän kodissa on nykyään rakastava ja turvallinen ilmapiiri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille järjestely on aina kamala. Usein kyllä kaikille.

Tuota... kun ei nyt vaan ole kamala. Saatat tietää joitakin uusperheitä, saatat yleistää asioita. Jos taas minä jonkin asian 100% tiedän, sen että tilanne ei ole lapsille aina kamala.

Osassa uusperheitä on oikein hyvä elää ja kasvaa. Osassa ei. Sama koskee ydinperhettä.

Olen itse kasvanut uusperhehelvetissä. Samoin moni ystäväni. Luuletko tosiaan, että se reppuelämä on mukavaa, no ei ole. Ei yhdellekään lapselle.

Ei voi reppuelämä olla mukavaa. Jo ulospäin näyttää pahalta. Päiväkotiin tuodaan lapset ja Ikean suuri kassi! Siinä vaatteet isälle kun tulee hakemaan vuorollaan luokseen. Itku tulee jo katsoessa. Mitä lapsen ajatuksissa, voi vaan kuvitella, jatkuva epävarmuus ja turvattomuus! Hävetkää turhaan itsekkyydestä eroavat!!

Hanna_J kirjoitti:

En ymmärrä muutenkaan perheenrikkojia. Jos on kerran mennyt naimisiin ja lapsia saanut niin se on pysyttävä siinä mihin on lähdettykin. Avioliitto on lupaus koko elämän kestävästä yhdessäolosta. Näin turvataan lapsille turvallinen kasvuympäristö. Tällaiset "uusperheet" ei pitkälle vie.

Ihmiset ovat muutenkin niin itsekkäitä, ettei mistään jousteta ja anteeksi ei tietenkään anneta. Mieluummin riidellään kaikesta, rikotaan perhe ja tuhotaan lapsien elämä. Sitten ihmetellään kun lapset ja nuoret voivat niin huonosti. Heikoista lapsista syntyy myös heikko yhteiskunta. Saadaan sanoa pian hyvästi näille hyvinvointiyhteiskunnan rippeille, jos ei aleta suhtautua avioliittoon ja perhe-elämään niin kuin niihin kuuluu suhtautua. [/quote

Vanha ja väsynyt provo. Mut aina yhden pitää olla joukossa mukana, hienoa että jaksoit kopioida toin jostain aiemmasta vastaavasta.

Mä vihaan teitä kaikkia lapsiperheitä, ja läskimahat pystyssä olevia kassanjumittaja vaununtyöntäjiä. Lapsiperheet v*ttuun suomesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille järjestely on aina kamala. Usein kyllä kaikille.

Tuota... kun ei nyt vaan ole kamala. Saatat tietää joitakin uusperheitä, saatat yleistää asioita. Jos taas minä jonkin asian 100% tiedän, sen että tilanne ei ole lapsille aina kamala.

Osassa uusperheitä on oikein hyvä elää ja kasvaa. Osassa ei. Sama koskee ydinperhettä.

Olen itse kasvanut uusperhehelvetissä. Samoin moni ystäväni. Luuletko tosiaan, että se reppuelämä on mukavaa, no ei ole. Ei yhdellekään lapselle.

Ei voi reppuelämä olla mukavaa. Jo ulospäin näyttää pahalta. Päiväkotiin tuodaan lapset ja Ikean suuri kassi! Siinä vaatteet isälle kun tulee hakemaan vuorollaan luokseen. Itku tulee jo katsoessa. Mitä lapsen ajatuksissa, voi vaan kuvitella, jatkuva epävarmuus ja turvattomuus! Hävetkää turhaan itsekkyydestä eroavat!!

Ihan sen lapsen oma isä se isä on eron jälkeenkin. 

Sun kannattaisi hävetä noita typeriä juttujasi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille järjestely on aina kamala. Usein kyllä kaikille.

Tuota... kun ei nyt vaan ole kamala. Saatat tietää joitakin uusperheitä, saatat yleistää asioita. Jos taas minä jonkin asian 100% tiedän, sen että tilanne ei ole lapsille aina kamala.

Osassa uusperheitä on oikein hyvä elää ja kasvaa. Osassa ei. Sama koskee ydinperhettä.

Olen itse kasvanut uusperhehelvetissä. Samoin moni ystäväni. Luuletko tosiaan, että se reppuelämä on mukavaa, no ei ole. Ei yhdellekään lapselle.

Ei voi reppuelämä olla mukavaa. Jo ulospäin näyttää pahalta. Päiväkotiin tuodaan lapset ja Ikean suuri kassi! Siinä vaatteet isälle kun tulee hakemaan vuorollaan luokseen. Itku tulee jo katsoessa. Mitä lapsen ajatuksissa, voi vaan kuvitella, jatkuva epävarmuus ja turvattomuus! Hävetkää turhaan itsekkyydestä eroavat!!

Ihan sen lapsen oma isä se isä on eron jälkeenkin. 

Sun kannattaisi hävetä noita typeriä juttujasi. 

Minun kokemuksestani erossa otetaan aika moinen riski, onko se isä oma isä vielä eron jälkeenkin. Meillä mies vaihtoi minut lennosta toiseen, kun lapset olivat ala-asteella. Uusi nainen lapsineen esiteltiin meidän lapsille jo ennen, kun olin ehtinyt muuttaa pois. Ja he muuttivat sisään heti, kun avioero astui voimaan, eli puolen vuoden jälkeen.

Lapset jäivät vuoroviikkoasujiksi. Mutta kun teini-ikä koitti, kumpikin lapsista käytännössä katkaisi välit isäänsä. Toinen ei suostunut edes puhelimessa puhumaan, toinen suostui tapaamaan parin kuukauden välein. Asuimme siis vain kilsan päässä toisistamme. (Ja ei - minä en ikinä mustamaalannut ketään.)

Itse en tunne yhtään uusperhettä, jossa kaikki olisivat tyytyväisiä.

Suomessa yli 50% avioliitoista päättyy eroon.

Ei liity uusperheisiin nuo onnellisuusongelmat pelkästään.

Joo, niin varmaan.