En pysty itkemään läheisten kuolemaa, en edes hautajaisissa. Mikä minulla on?

Mä en ikinä itke surun ollessa päällä, vaan sitten kun se on enemmän käsitelty ja tietynlainen helpotus iskee. Sitä ennen vatsassa tuntuu keilapallo ja suu täynnä kuivaa hiekkaa, joskus kuukausitolkullakin, sitä on vain turta.

Siskoni haukkui minua tunteettomaksi hirviöksi, kun en esim. itkenyt hautajaisissa. Itseään pitää edelleen empaattisena, vaikka hänen on mahdotonta ymmärtää, että ihmisillä on erilaiset tunteet, niiden käsittelytavat ja luonnolliset reaktiot ja ne tulevat erilaisella vauhdilla eri ihmisille.

Ole oma itsesi, siten saat surun käsiteltyä. Pahinta on alkaa stressata, mitä muut ajattelevat ja täytyy vielä keskittyä tunteiden näyttelyyn kaiken muun päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ongelmana se, että vaikka itkettäisi, niin en "pysty" itkemään julkisesti. En tiedä mikä siinä on, en edes äitini hautajaisissa pystynyt vaan yritin olla näyttämättä mitään. Tuntuu jotenkin tosi nololta itkeä julkisesti vaikka muut hautajaisissa itkevätkin. Tuntuu että kauhea paino on koko ajan rinnassa kun en ole pystynyt itkemään suruani äidistäni, en edes yksin kotona. En ymmärrä mistä johtuu tämä?

Sua on saatettu lapsena moittia siitä, jos olet näyttänyt tunteesi julkisesti. Tai sitten olet nähnyt nuorena jonkun tulevan moitituksi siitä, että näytti tunteensa. Näin siitä muodostuu sellainen tiedostamaton sääntö, ettei tunteita saa näyttää.

Hei, kiitos tästä! Miten en itse tajunnut tätä, koska muistan nyt kuinka isäni heristi nyrkkiä ja huuteli että mitäs siinä itket, älä itke jne. ... En muista mitä asiaa mahdoin itkeä, mutta taisin olla aika pieni. Itkeä ei saanut, ainakaan isän nähden.

Minullekaan itku ei yleensäkään tule herkästi. Olen todella surullinen esim. hautajaisissa, joissa vainaja on läheinen tai liian varhain lähtenyt. Silmät pysyvät kuivina.

Ääni kyllä tärähtää arkun äärellä muistosanoja lausuessa.

Minulta on kuollut mummi ja isä. Molemmat, kun olin yli 40v. Olen itkenyt niiden tiimoilta vain kerran, siinä, kun valitsin isälleni kuolinilmoitukseen värssyä. Oli todella helpottava tunne saada itkettyä vähän surua ulos, oma suruni sijoittuu lähinnä aikaan, kun leikimme lapsena ja sen jälkeen vähitellen menetin isäni, joka löysi uuden kumppanin, josta tuli itselleni elämääni aika turvaton aikuinen. Värssy kuvasi isäsuhdettani todella koskettavasti.