Lue keskustelun säännöt.
Miten voisin selvittää, mikä minussa on vikana?
30.09.2019 |
Koko elämäni olen ollut melko yksinäinen ja parisuhteen saaminen on ollut hyvin vaikeaa minulle aina. Edelleenkin aikuisena havaitsen, että monet, aiemmin tuntemattomat ihmiset ja naapuritkin jotenkin kaihtavat minua. Paras ystäväni lähinnä kritisoi ja piikittelee sekä on itsekin todella rasittavaa (ahdistunut, oikutteleva, ylläriraivareita saava) seuraa, mutta olen itse kärsivällinen. Jopa monet sukulaiset suhtautuvat hieman etäisesti. Janoaisin rakkautta ja välittämistä, mutta en saa sellaista mistään. Aina harvoin suhteessa oltuani olen ollut rakastava ja uskollinen kumppani. Yksi epäilykseni on ulkonäköni ja ääneni, mutta en tiedä tarkalleen sitäkään, mikä niissä tarkalleen ärsyttäisi. Mikä avuksi?
Kommentit (36)
Minulla on kaksi neuvoa: Rentoutukaa ja alkakaa itse tykätä itsestänne.
Tuo epävarmuus, jäykkyys ja huomionkaipuu muilta tekee ihmisestä luotaantyöntävän roikkujan ja tarvitsijan. Oppikaa antamaan itse itsellenne se huomio, mitä kaipaatte niin seurassanne viihtyy paljon paremmin, kun jokainen voi oman jaksamisensa kautta itse määrittää, minkä verran sitä teille antaa, potematta huonoa omaa tuntoa siitä, että teille tulee paha mieli, kun ette saa riittävästi huomiota, rakkautta ja välittämistä siltä kaverilta tai seurustelukumppanilta.
Jokaisella meistä kuitenkin ne omat ongelmat ja oma kivireki vedettävänä. Ei kukaan kaipaa toista ihmistä sinne omaan rekeensä roikkumaan silleen "yhyy, minua ei huomioida/rakasteta tarpeeksiii". Paljon mukavampi, kun jokainen vetää sen oman rekensä itse, mutta kulkee vaikka siinä seurana ja tsempataan toinen toista. Välillä voi ylämäessä auttaa, jos toisella meinaa voimat loppua, kunhan nyt ainakin pääasiassa yrittää vetää sen rekensä itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko masturboinut..tykkäätkö?
Mene kinky bileisiin...
Saat huomita ja hyväksyntää
Kinky bileissä EI ole pakko suostua seksiin..YLLÄRI!
sietä voit myös saada HYVIÄ ystäviä...tekevät muutakin kuin panevat.
En kommentoi tuohon ekaan kysymykseen. Kinkybileet eivät ehkä olisi minun juttuni, sillä olen erittäin vaniljainen niissä asioissa. 🙂
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti ottaen ihmisillä on varsin huono käsitys siitä millaisen kuvan he muille antavat. Ihmiset ovat rakentaneet sen oman kuvansa oman sisäisen maailmansa mukaan joka poikkeaa paljonkin siitä mitä he näyttävät ulos.
Muutamaan kertaan joku on kysynyt minulta juuri tuon kysymyksen eli "mikä minussa on vikana". Jos olen kertonut oman rehellisen näkemykseni, reaktio on ollut aina "en minä nyt tuollainen ole!". Eli kyky ottaa vastaan mitään omasta käsityksestä poikkevaa on usein aika huono.
Eli jos oikeasti haluat saada tietoa, varaudu että joudut aika rankastikin muuttamaan omakuvaasi.
Pitää muuten paikkansa, että usein ihmisillä ei ole realistista käsitystä siitä, millaisen vaikutelman he itsestään muille antavat. Minä pidin itseäni parikymppisenä rempseänä ja sosiaalisena ihmisenä ja märehdin sitä, miksi osa ihmisistä tuntui suhtautuvan minuun joko kiukkuisesti tai vähän nolostuneesti. Ymmärsin myöhemmin syyn olevan se, että sosiaalinen silmäni ei ollut erityisen tarkka ja monesti läpätin kontekstin huomioon ottaen ihan liian tuttavallisia juttuja. En myöskään osannut erottaa samanhenkisiä ihmisiä heistä, joiden kanssa on parasta pitää vuorovaikutus neutraalina ja sekin aiheutti jos jonkinlaista päänvaivaa molemmille osapuolille.
Toisaalta sekään ei ole ihan pomminvarma konsti, että pyytää rehellistä palautetta muilta ihmisiltä. Osa ihmisistä kun on kovia projisoimaan omia epävarmuuksiaan ja huonommuuden tunteitaan toisiin. Pahimmillaan tässä voi käydä niin, että rehellisen ja rakentavan palautteen sijaan saa niskaansa täysin paikkansapitämätöntä analyysia ja emotionaalisesti värittynyttä kuonaa. Puolueettoman ammattiauttajan kanssa keskustelu voi avata solmuja ja hämmennyksiä tehokkaammin ja antaa myös valmiuksia siihen, miten omaa vuorovaikutusta kannattaa kehittää. Se on sitten jo eri juttu, mistä tällaisen fiksun ammattilaisen löytää. Kaikilla heilläkään ei ole kummoista reflektointitaitoa tai kykyä esittää näkemyksiään rakentavasti.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksi neuvoa: Rentoutukaa ja alkakaa itse tykätä itsestänne.
Tuo epävarmuus, jäykkyys ja huomionkaipuu muilta tekee ihmisestä luotaantyöntävän roikkujan ja tarvitsijan. Oppikaa antamaan itse itsellenne se huomio, mitä kaipaatte niin seurassanne viihtyy paljon paremmin, kun jokainen voi oman jaksamisensa kautta itse määrittää, minkä verran sitä teille antaa, potematta huonoa omaa tuntoa siitä, että teille tulee paha mieli, kun ette saa riittävästi huomiota, rakkautta ja välittämistä siltä kaverilta tai seurustelukumppanilta.
Jokaisella meistä kuitenkin ne omat ongelmat ja oma kivireki vedettävänä. Ei kukaan kaipaa toista ihmistä sinne omaan rekeensä roikkumaan silleen "yhyy, minua ei huomioida/rakasteta tarpeeksiii". Paljon mukavampi, kun jokainen vetää sen oman rekensä itse, mutta kulkee vaikka siinä seurana ja tsempataan toinen toista. Välillä voi ylämäessä auttaa, jos toisella meinaa voimat loppua, kunhan nyt ainakin pääasiassa yrittää vetää sen rekensä itse.
Olet tuossa asiassa oikeassa, mutta miten voisin alkaa pitää itsestäni, kun en ole lainkaan sellainen kuin haluaisin olla? Haluaisin olla perheellinen, konservatiivinen, älykäs, asiallinen, luontaisesti kaunis nainen. Ei minusta saa mitenkään kaunista ja olen liian outo ollakseni sellainen kunniallinen tavallinen vaimo jollekin miehelle.
Aivan kuin ajatukseni olisivat "saastuneet" kaikella roskalla pienestä pitäen, sillä vanhempani olivat todella liberaaleja, kyseenalaistavia ja nuoria. Näin juopottelua ja tupakointia sekä ihmissuhdeongelmia. Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen. Lisäksi mulla on pari parisuhdetta takanani ja olen aikuinen. Ei minusta saa sellaista täysin viatonta olentoa enää.
En haluaisi olla tällainen kuin olen. Monet esim. uskovaisten perheiden lapset viettävät aikaansa vain kaltaistensa parissa. Olen jotenkin liian saastainen sellaisten seuraan edes, sillä olen nähnyt kaikenlaista pahaa elämässäni.
Vika ei ole ulkonäössäsi tai äänessäsi. Katsele ympärillesi, kaiken näköisillä ja -kuuloisilla löytyy kumppani tai läheisiä ihmisiä ylipäätään. Ongelmasi on silti varmasti yleinen, mutta em. seikoista se ei johdu.
Minkälainen oli lapsuudenkotisi ilmapiiri? Vanhempiesi parisuhde? Miten vanhempasi kohtelivat sinua ja miten he kohtelivat läheisiään?
Hyvin usein hakeudumme ei-tietoisesti sellaisiin ihmissuhteisiin, jotka tavalla tai toisella toistavat lapsuudenperheen dynamiikkaa. Eli saatat asettua sellaiseen rooliin jatkuvasti, mihin olet muutenkin tottunut. Voi jopa olla, että välttelet kovin intiimeja suhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksi neuvoa: Rentoutukaa ja alkakaa itse tykätä itsestänne.
Tuo epävarmuus, jäykkyys ja huomionkaipuu muilta tekee ihmisestä luotaantyöntävän roikkujan ja tarvitsijan. Oppikaa antamaan itse itsellenne se huomio, mitä kaipaatte niin seurassanne viihtyy paljon paremmin, kun jokainen voi oman jaksamisensa kautta itse määrittää, minkä verran sitä teille antaa, potematta huonoa omaa tuntoa siitä, että teille tulee paha mieli, kun ette saa riittävästi huomiota, rakkautta ja välittämistä siltä kaverilta tai seurustelukumppanilta.
Jokaisella meistä kuitenkin ne omat ongelmat ja oma kivireki vedettävänä. Ei kukaan kaipaa toista ihmistä sinne omaan rekeensä roikkumaan silleen "yhyy, minua ei huomioida/rakasteta tarpeeksiii". Paljon mukavampi, kun jokainen vetää sen oman rekensä itse, mutta kulkee vaikka siinä seurana ja tsempataan toinen toista. Välillä voi ylämäessä auttaa, jos toisella meinaa voimat loppua, kunhan nyt ainakin pääasiassa yrittää vetää sen rekensä itse.
Olet tuossa asiassa oikeassa, mutta miten voisin alkaa pitää itsestäni, kun en ole lainkaan sellainen kuin haluaisin olla? Haluaisin olla perheellinen, konservatiivinen, älykäs, asiallinen, luontaisesti kaunis nainen. Ei minusta saa mitenkään kaunista ja olen liian outo ollakseni sellainen kunniallinen tavallinen vaimo jollekin miehelle.
Aivan kuin ajatukseni olisivat "saastuneet" kaikella roskalla pienestä pitäen, sillä vanhempani olivat todella liberaaleja, kyseenalaistavia ja nuoria. Näin juopottelua ja tupakointia sekä ihmissuhdeongelmia. Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen. Lisäksi mulla on pari parisuhdetta takanani ja olen aikuinen. Ei minusta saa sellaista täysin viatonta olentoa enää.
En haluaisi olla tällainen kuin olen. Monet esim. uskovaisten perheiden lapset viettävät aikaansa vain kaltaistensa parissa. Olen jotenkin liian saastainen sellaisten seuraan edes, sillä olen nähnyt kaikenlaista pahaa elämässäni.
Oletko koskaan miettinyt, miksi haluaisit olla senkaltainen kuin kuvailet? Miksi koet, että sinusta ei saisi kaunista, tai että et kelpaisi ns. tavalliselle kunnon miehelle vaimoksi? Oletko samastunut liikaa taustaasi ja koet, että kasvuolosi määrittelevät sen, millainen olet ja millaisena tulet pysymään?
Ei ole pakko vastata näihin tässä ketjussa mutta jospa näiden pohtiminen itseksesi auttaisi sinua hahmottamaan tarkemmin, miksi koet itsesi hyväksymisen vaikeaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksi neuvoa: Rentoutukaa ja alkakaa itse tykätä itsestänne.
Tuo epävarmuus, jäykkyys ja huomionkaipuu muilta tekee ihmisestä luotaantyöntävän roikkujan ja tarvitsijan. Oppikaa antamaan itse itsellenne se huomio, mitä kaipaatte niin seurassanne viihtyy paljon paremmin, kun jokainen voi oman jaksamisensa kautta itse määrittää, minkä verran sitä teille antaa, potematta huonoa omaa tuntoa siitä, että teille tulee paha mieli, kun ette saa riittävästi huomiota, rakkautta ja välittämistä siltä kaverilta tai seurustelukumppanilta.
Jokaisella meistä kuitenkin ne omat ongelmat ja oma kivireki vedettävänä. Ei kukaan kaipaa toista ihmistä sinne omaan rekeensä roikkumaan silleen "yhyy, minua ei huomioida/rakasteta tarpeeksiii". Paljon mukavampi, kun jokainen vetää sen oman rekensä itse, mutta kulkee vaikka siinä seurana ja tsempataan toinen toista. Välillä voi ylämäessä auttaa, jos toisella meinaa voimat loppua, kunhan nyt ainakin pääasiassa yrittää vetää sen rekensä itse.
Olet tuossa asiassa oikeassa, mutta miten voisin alkaa pitää itsestäni, kun en ole lainkaan sellainen kuin haluaisin olla? Haluaisin olla perheellinen, konservatiivinen, älykäs, asiallinen, luontaisesti kaunis nainen. Ei minusta saa mitenkään kaunista ja olen liian outo ollakseni sellainen kunniallinen tavallinen vaimo jollekin miehelle.
Aivan kuin ajatukseni olisivat "saastuneet" kaikella roskalla pienestä pitäen, sillä vanhempani olivat todella liberaaleja, kyseenalaistavia ja nuoria. Näin juopottelua ja tupakointia sekä ihmissuhdeongelmia. Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen. Lisäksi mulla on pari parisuhdetta takanani ja olen aikuinen. Ei minusta saa sellaista täysin viatonta olentoa enää.
En haluaisi olla tällainen kuin olen. Monet esim. uskovaisten perheiden lapset viettävät aikaansa vain kaltaistensa parissa. Olen jotenkin liian saastainen sellaisten seuraan edes, sillä olen nähnyt kaikenlaista pahaa elämässäni.
Kaikilla meillä on taakkamme ja kukaan ei ole enää aikuisiällä "viaton". Tämä pätee uskovaisiin.
Kuulostaa siltä, että sinun olisi hyvä päästä juttelemaan esimerkiksi terapeutille lapsuudestasi ja menneisyydestäsi. Kun pystyt hyväksymään sen mistä tulet, niin pystyt myös uudelleenasettamaan sen mitä kohti olet menossa.
Jos et ikinä aidosti pysty hyväksymään tähän astista elämääsi, niin et myöskään pysty aidosti aloittamaan uudenlaista elämäntapaa ja löytämään hyviä puolia itsestäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksi neuvoa: Rentoutukaa ja alkakaa itse tykätä itsestänne.
Tuo epävarmuus, jäykkyys ja huomionkaipuu muilta tekee ihmisestä luotaantyöntävän roikkujan ja tarvitsijan. Oppikaa antamaan itse itsellenne se huomio, mitä kaipaatte niin seurassanne viihtyy paljon paremmin, kun jokainen voi oman jaksamisensa kautta itse määrittää, minkä verran sitä teille antaa, potematta huonoa omaa tuntoa siitä, että teille tulee paha mieli, kun ette saa riittävästi huomiota, rakkautta ja välittämistä siltä kaverilta tai seurustelukumppanilta.
Jokaisella meistä kuitenkin ne omat ongelmat ja oma kivireki vedettävänä. Ei kukaan kaipaa toista ihmistä sinne omaan rekeensä roikkumaan silleen "yhyy, minua ei huomioida/rakasteta tarpeeksiii". Paljon mukavampi, kun jokainen vetää sen oman rekensä itse, mutta kulkee vaikka siinä seurana ja tsempataan toinen toista. Välillä voi ylämäessä auttaa, jos toisella meinaa voimat loppua, kunhan nyt ainakin pääasiassa yrittää vetää sen rekensä itse.
Olet tuossa asiassa oikeassa, mutta miten voisin alkaa pitää itsestäni, kun en ole lainkaan sellainen kuin haluaisin olla? Haluaisin olla perheellinen, konservatiivinen, älykäs, asiallinen, luontaisesti kaunis nainen. Ei minusta saa mitenkään kaunista ja olen liian outo ollakseni sellainen kunniallinen tavallinen vaimo jollekin miehelle.
Aivan kuin ajatukseni olisivat "saastuneet" kaikella roskalla pienestä pitäen, sillä vanhempani olivat todella liberaaleja, kyseenalaistavia ja nuoria. Näin juopottelua ja tupakointia sekä ihmissuhdeongelmia. Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen. Lisäksi mulla on pari parisuhdetta takanani ja olen aikuinen. Ei minusta saa sellaista täysin viatonta olentoa enää.
En haluaisi olla tällainen kuin olen. Monet esim. uskovaisten perheiden lapset viettävät aikaansa vain kaltaistensa parissa. Olen jotenkin liian saastainen sellaisten seuraan edes, sillä olen nähnyt kaikenlaista pahaa elämässäni.
Kaikilla meillä on taakkamme ja kukaan ei ole enää aikuisiällä "viaton". Tämä pätee uskovaisiin.
Kuulostaa siltä, että sinun olisi hyvä päästä juttelemaan esimerkiksi terapeutille lapsuudestasi ja menneisyydestäsi. Kun pystyt hyväksymään sen mistä tulet, niin pystyt myös uudelleenasettamaan sen mitä kohti olet menossa.
Jos et ikinä aidosti pysty hyväksymään tähän astista elämääsi, niin et myöskään pysty aidosti aloittamaan uudenlaista elämäntapaa ja löytämään hyviä puolia itsestäsi.
Siis pätee myös uskovaisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksi neuvoa: Rentoutukaa ja alkakaa itse tykätä itsestänne.
Tuo epävarmuus, jäykkyys ja huomionkaipuu muilta tekee ihmisestä luotaantyöntävän roikkujan ja tarvitsijan. Oppikaa antamaan itse itsellenne se huomio, mitä kaipaatte niin seurassanne viihtyy paljon paremmin, kun jokainen voi oman jaksamisensa kautta itse määrittää, minkä verran sitä teille antaa, potematta huonoa omaa tuntoa siitä, että teille tulee paha mieli, kun ette saa riittävästi huomiota, rakkautta ja välittämistä siltä kaverilta tai seurustelukumppanilta.
Jokaisella meistä kuitenkin ne omat ongelmat ja oma kivireki vedettävänä. Ei kukaan kaipaa toista ihmistä sinne omaan rekeensä roikkumaan silleen "yhyy, minua ei huomioida/rakasteta tarpeeksiii". Paljon mukavampi, kun jokainen vetää sen oman rekensä itse, mutta kulkee vaikka siinä seurana ja tsempataan toinen toista. Välillä voi ylämäessä auttaa, jos toisella meinaa voimat loppua, kunhan nyt ainakin pääasiassa yrittää vetää sen rekensä itse.
Olet tuossa asiassa oikeassa, mutta miten voisin alkaa pitää itsestäni, kun en ole lainkaan sellainen kuin haluaisin olla? Haluaisin olla perheellinen, konservatiivinen, älykäs, asiallinen, luontaisesti kaunis nainen. Ei minusta saa mitenkään kaunista ja olen liian outo ollakseni sellainen kunniallinen tavallinen vaimo jollekin miehelle.
Aivan kuin ajatukseni olisivat "saastuneet" kaikella roskalla pienestä pitäen, sillä vanhempani olivat todella liberaaleja, kyseenalaistavia ja nuoria. Näin juopottelua ja tupakointia sekä ihmissuhdeongelmia. Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen. Lisäksi mulla on pari parisuhdetta takanani ja olen aikuinen. Ei minusta saa sellaista täysin viatonta olentoa enää.
En haluaisi olla tällainen kuin olen. Monet esim. uskovaisten perheiden lapset viettävät aikaansa vain kaltaistensa parissa. Olen jotenkin liian saastainen sellaisten seuraan edes, sillä olen nähnyt kaikenlaista pahaa elämässäni.
Olen helluntaiuskovainen ja voin sanoa että emme me ole mitään viattomia enkeleitä. Ja sitä paitsi, me uskovat uskomme KAIKKIEN syntien anteeksiantamukseen Jeesuksen nimessä ja veressä. Siksi seurakuntiin otetaan avosylin vastaan esim. päihderiippuvaiset, prostituoidut, rikolliset, ihan kaikki jotka nyt haluavat tulla uskoon ja tehdä parannuksen. Ei sellaista ihmistä olekaan joka olisi liian saastainen.
Sinä et kyllä minusta edes kuulosta mitenkään erityisen pahalta ihmiseltä. Vanhempien ero, päättyneet omat parisuhteet on vain tavallista ihmiselämää. Tuntuu melkein, kun sinä et sallisi itsellesi, että saat olla vain ihminen - ihmisellähän on aina puutteita ja vikoja, mutta se ei tee ihmisestä kelvotonta ja huonoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysyt mikä sinussa on vikana. Itseasiassa sinun pitäisi kysyä mikä muissa on vikana. Kirjoituksestasi päätellen sinussa ei ole mitään vikaa. Olet ehkä liian mukava, ja on ihmisiä jotka eivät kunnioita mukavan ihmisen rajoja. Kaikenmaailman kuspäät pärjää parhaiten.
Vierailija kirjoitti:
Vika ei ole ulkonäössäsi tai äänessäsi. Katsele ympärillesi, kaiken näköisillä ja -kuuloisilla löytyy kumppani tai läheisiä ihmisiä ylipäätään. Ongelmasi on silti varmasti yleinen, mutta em. seikoista se ei johdu.
Minkälainen oli lapsuudenkotisi ilmapiiri? Vanhempiesi parisuhde? Miten vanhempasi kohtelivat sinua ja miten he kohtelivat läheisiään?
Hyvin usein hakeudumme ei-tietoisesti sellaisiin ihmissuhteisiin, jotka tavalla tai toisella toistavat lapsuudenperheen dynamiikkaa. Eli saatat asettua sellaiseen rooliin jatkuvasti, mihin olet muutenkin tottunut. Voi jopa olla, että välttelet kovin intiimeja suhteita.
Lapsuudenkotini ilmapiiri oli melko kylmä ja etäinen ja varsinkin äitini oli hyvin kylmä minua kohtaan sekä nälvi ulkonäöstäni ja häpäisi/nöyryytti minua ja melkeinpä "kiusasi"/ härnäsi. Hän oli teini-ikäinen, kun synnyin ja olin lähinnä kuin joku "nolo" pikkusisko hänelle. Hän ei pitänyt minua koskaan sylissä siten, että muistaisin asian.
Oli itsestäänselvää, että minuun suhtauduttiin pilkallisesti ja multa vaadittiin aina sitä, että pitää olla kohtelias, hyväkäytöksinen, asiallinen ja fiksu ja jos lipesin siitä, äitini rankaisi hienovaraisilla keinoilla. Sitten isompana sain katsella äitini juopottelua, irtosuhteita ja hoivata häntä, kun hän oli sammumispisteessä tai itsetuhoinen sekä kuunnella hänen parisuhdehuoliaan ja tukea häntä. Äitini siis on älykäs ja muuten fiksu sekä näyttävännäköinen/klassisesti kaunis, mutta päihdeongelmainen ja muuten epävakaasti käyttäytyvä.
Aivan pienestä pitäen kaipasin vakautta, turvallisuutta ja lempeyttä. Isovanhempani ja muut sukulaiset tosin sitten pitivät sylissä ja antoivat mun olla lapsi. Aikuisena olen ollut hyvin yksinäinen, ja parisuhteet ovat mulle melkeinpä mahdoton haaste.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se että ulkonäköä arvostellaan ei tarkoita sitä että ulkonäössä olisi jotain vikaa.
Vierailija kirjoitti:
Se että ulkonäköä arvostellaan ei tarkoita sitä että ulkonäössä olisi jotain vikaa.
Ei niin. Se tarkoittaa arvostelijan persoonallisuushäiriötä.
Kenenkään ulkonäköä ei arvostella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, miten muut sinuun suhtautuvat, kertoo jotain myös heistä, ei vain sinusta. Jos etsii syytä vain itsestään, se on aika yksipuolinen näkökulma.
Jossain messuilla kävin plastiikkakirurgin pikakonsultaatiossa ja hän totesi, että kasvoni ovat "jotenkin oudon epäsymmetriset". Se oli vähän niinkuin ojasta allikkoon olisin mennyt. Kävin toisessa konsultaatiossa ja sieltä en saanut aiemmin luvattua vastausta lainkaan. Kamalaa olla epämääräisen ruma -- en edes tiedä, mistä lähtisin parantamaan kokonaisuutta.
Mutta mistä mies? Ei mistään.