Mieheni avautui, että puhun ihan liikaa. Nyt en uskalla enää jutella oikein mitään...

Joo-o. Mulla mies sanoi että puhun kanssa liian kovaan ääneen. Mutta se olikin yks tuttu mut olin ihan hiljaa sit seuraavana päivänä. Ja lopulta vähän hermostuin. Ja lähdin menemään.

Teillä oli ihanaa vain sun mielestä :D

Et puhu enää tästä lähtien. Ikinä.

Keksi jotain uutta tekemistä, ala harrastaa jotain. Kanavoi se pulputusaddiktio johonkin muuhun.

Ex-vaimoni valitti toistuvasti siitä, että puhun. Käski olla hiljaa, tokaisi, ettei häntä kiinnosta, valitti, että ei ymmärrä, mitä sanon, eikä haluakaan. Niin, ex.

Joo on tosi ärsyttävää jos puoliso puhuu liikaa. Parempi kuin olis samanlaista kun siinä sohvaperunoissa niillä rovaniemeläisillä.

Kannattaisi miettiä eroa nyt, miksi hukata aikaa ihmisen kanssa, jolle ei ole se oikea ja joka ei ole sinulle se oikea. Joku muu tykkää kuunnella puhettasi.

Siinä on vielä sekin, että mitä onnellisempi olen, sitä enemmän pulputan. En ole mikään nalkuttaja. Tuntuu, että mun pitää vaieta jotenkin 'nolattuna', eikä lopettaa esim. nalkuttaminen tai muu ikävä tapa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi miettiä eroa nyt, miksi hukata aikaa ihmisen kanssa, jolle ei ole se oikea ja joka ei ole sinulle se oikea. Joku muu tykkää kuunnella puhettasi.

Niin, mutta lapsiakin on. Erotako, koska puhun liikaa? Särkeä lasten koti siksi? Ap

Mieti kokonaisuutta. Puhutko aina silloinkin, kun miehen pitäisi keskittyä johonkin. Jos mies vaikka yrittää lukea jotain, niin toisen puhe voi olla silloin häiritsevää. Kaikki eivät pysty keskittymään, jos toinen puhuu. Jos tällaisestä on kyse, niin on parempi kertoa siitä toiselle kuin kärsiä jatkuvasti niin pitkään, kunnes pinna katkeaa lopullisesti.

On mies mullekin noin sanonut useamman kerran. Eka kerta johti puhelakkoon ns turhista asioista. Nyt muistaa aina sanoa ettenhän vaan lopeta puhumista kun hän ei jaksa keskustella. Oikeasti en edes ole puhelias, innostuneena saatan puhua enemmän kuin tyypilliset "hyvä että asia selvisi" tai "kaupassa pitäisi käydä".

Yhtä usein kuulen hiljaisuudestani. Se ei loukkaa koska tavallaan erikoiskykyäni kehutaan. Höpöttelyn taas näen negatiivisenä piirteenä.

Sama vika. En mäkään osaa olla hiljaa. Yritän kyllä kovasti keksiä omaa aktiviteettia, johon voin purkaa energiani.

Tarkoittiko hän, että puhut liikaa muitten seurassa (eli ns. joutuu häpeämään juttujasi) vai vaan puhut hänen mielestään liikaa vaikka teidän kahden ollessa? Vai miten? Meillä on lähes toisinpäin, minä en puhu tarpeeksi, en vaan tunne tarvetta kommentoida moniakaan asioita, saatan nyökätä ja jotain mumista, mutta ihan liian harvoin kuuntelen kunnolla ja reagoin siihen, mitä toinen sanoo. :( Ei hyvä sekään. Älä nyt tosiaankaan ole tuollaisen asian takia eroamassa, kuten joku ehdotti, vaan asiasta pitää puhua. (heh) 

Kaksi vaihtoehtoa: 1) et sano mitään, voit huonosti, kohta asia unohtuu mutta lymyää pinnan alla ja räjähtää jossain vaiheessa käsiin. 2) otat asian puheeksi joko kotona tai ammattiauttajan luona, ja puhutte asiat läpi.

(3) mies ei halua puhua, sitten teillä onkin ihan toisen kokoluokan ongelma)

Asperger. Eipä mulla muuta.

Oletteko te ihan aikuisia naisia?

Vierailija kirjoitti:

Asperger. Eipä mulla muuta.

Aloittajalla, aloittajan miehellä vai sinulla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisi miettiä eroa nyt, miksi hukata aikaa ihmisen kanssa, jolle ei ole se oikea ja joka ei ole sinulle se oikea. Joku muu tykkää kuunnella puhettasi.

Niin, mutta lapsiakin on. Erotako, koska puhun liikaa? Särkeä lasten koti siksi? Ap

Jos et voi olla oma itsesi siellä lasten kotona ja OMASSA kodissasi, se on vakava vaihtoehto. Ei tavoite, mutta ehkä lopputulos. Jos joudut pidättelemään ja teeskentelemään, koko ajan varmaan sanojasi, siitä kertyy vähitellen kuormaa. Lisäksi se ajaa teitä puolisoina loitommas, jos konmunikaatio on rajoitettu samalla kun alat voida huonommin ja huonommin puolisosi vaatimusten vuoksi. Tulee patoutumia ja katkeruutta. Ne purkautuvat epörakentavasti, esim riitelynä. Välillenne repeää kuilu, joka on sitä vaikeampi kuroa umpeen, mitä leveämpi se on. Joku päivä jompi kumpi tapaa ihmisen jonka kanssa kommunikaatio ja ymmärrys natsaa täysin, jolloin... niin, viimeistään sitten alkaa sattua ja tapahtua. Sinne saakka ei kannattaisi venyttää.

Pahinta asiassa on, että juurisyy on ero kommunikaatiossa. Se kun on ainut tapa oikeasti ratkoa parisuhteen ongelmat. On siihen verraten lastenleikkiä, jos kriisi johtuu eriävistä haluista sängyssä taikka kotityötaakan jakautumisesta. Nuo ovat ongelmia, jotka voi ratkoa puhumalla. Jos taas ongelma on se puhuminen itsessään, k u s e s s a ollaan.

Me ollaan niin erilaisia. Itse olen tosi hiljainen, ei mulla oo mitään tarvetta puhua ajatuksiani ja huomioitani ääneen. Välillä on ihan pakotettava itsensä puhumaan, ettei puoliso tai muut kanssaihmiset pidä töykeänä. Koen silti puhumisen jotenkin raskaana ja työläänä.

Mut on jätettykin pari kertaa sen takia, että oon ollu liian hiljaa. Miehet ovat käsittäneet hiljaisuuteni väärin, kokevat että jokin on vinossa enkä ole tyytyväinen, kun olen niin hiljaa. Vaikka olen kyllä muutoin ollut mielestäni ihan hyväntuulisen oloinen, hymyillyt ja kertonut kaiken olevan hyvin. Olisi vaan pitänyt ilmeisesti puhua pulputtaa.

Onneksi nykyinen mies ymmärtää mua hyvin.

Minä puuhua pulputan kuin papupata silloin, kun en ole nähnyt kumppaniani pitkään aikaan. Kamalasti asiaa ns. turhanpäiväisistä asioista, vaikka normaalisti olen hyvin hiljainen seurassa kuin seurassa. Mitä jos tuo papattaminen häiritsi miestäsi vain sillä hetkellä? Oliko ärtynyt tai sen oloinen, että haluaisi olla omissa oloissaan? On aika jännä meinaan tuo, että ei ole koko 10 vuoden suhteenne aikana ennen tuota kertaa sanonut asiasta. Ehkä häntä ei normaalisti asia häiritse, mutta sillä hetkellä vain häiritsi. Ei minuuttaan tarvitse kahlita kumppanin vuoksi, mutta toki voi hetkellisesti ottaa toisten tarpeet (oma rauha) huomioon.