Lue keskustelun säännöt.
Miten isän uskottomuuden vuoksi tapahtuva avioero vaikuttaa 11-vuotiaaseen? Omia Kokemuksia?
18.09.2019 |
Teini-ikäinen poikani on ollut masentunut pari vuotta. Kun muistelen taaksepäin, niin ennen nopeaa eroamme hän oli vielä iloisempi, ja alamäki lähti aika pian eron jälkeen.
Erosimme miehen salasuhteen vuoksi. Eron syy ei jäänyt lapsilta huomaamatta, koska isä tutustutti lapset tähän naiseen ja hänen lapsiinsa, kun vielä asuimme saman katon alla. Ja nainen lapsineen muutti kohtuullisen pian paikalle.
Isä on hyvin perhekeskeinen, ja lapset jäivät vuoroviikoiksi. Meidän lapset ja naisen lapset olivat osittain lomittain paikalla.
Poika itse sanoo, ettei ero häntä haitannut, siksi kyselen teiltä: onko teillä kokemuksia, millaista haittaa tuosta on lapselle voinut tulla?
Kommentit (60)
Mun vanhemmat erosivat kun olin 10-11v. Aikoinaan mulle sanottiin että erosivat sen takia että äiti löysi uuden miehen ja halusi erota, myöhemmin taas minulle on kerrottu että erosivat siksi kun isä oli pettänyt äitiä ja se takia sitten äidillä oli uusi mies. En edelleenkään tiedä mikä on totta.
Vaikutti omalla kohdallani niin, että en ollut äidin kanssa tekemisissä, vihasin häntä jossain vaiheessa. Tai en tiedä vihasinko häntä vai olinko vain vihainen sille tilanteelle ja sillä tavoin purin sitä pahaa oloani. Kyllä se oli jonkun verran ahdistavaa.
Onkohan nämä tapahtumat vaikuttaneet minuun, kyllä varmaan jossain määrin. En itse oikein usko avioliittoon tai perheidylliin. Kyllä tuosta varmaan on jotain "traumoja" jäänyt, en vain osaa tarkemmin kertoa että minkälaisia. Joskus siis aikuisenakin saattaa alkaa itkettämään kun ajattelen noita asioita, vanhempieni eroa ym.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse olen vasta aikuisena käsitellyt asiaa. Isäni lähti mitään varoittamatta, pakkasi tavaransa ja jätti äidille kirjeen, jonka minä koulusta tultuani löysin sekä huomasin vaatteiden puuttuvan. Siinä sitten kuudesluokkalaisena mietin, miten kertoa asia äidille. Emme myöskään aluksi tienneet, minne isä oli lähtenyt (toisen naisen luo tietty), tämä selvisi vasta muutaman viikon kuluttua. Yhteys isään katkesi ainakin puoleksi vuodeksi, eikä koskaan oikein korjaantunut. Hän kuoli tapaturmaisesti muutaman vuoden päästä erosta.
Tästä on nyt jo 30 vuotta aikaa, mutta nuoreen tyttöön se jätti karmean hylätyksi tulemisen pelon ja nuorena aikuisena elin varsinkin seksuaalisesti aika holtitonta elämää. Vasta nyt nelikymppisenä asiat on aika ok. Elämään tietty kuului sitten sekin, että oma aviomies teki aikanaan saman tempun, kun lapset olivat pieniä ja olin raskaana. Siitä toipuminen kesti kauan ja avasi lapsuuden traumat uudelleen.
Miehet ovat sikoja ja pelkureita.
Samantyyppinen tarina mulla. Se hylkäämistrauma on paha asia. Siitä poiki kaikenlaista vaikeaa, siis kaikki alkaa kasautua ihan lapsesta asti.
Omakin eroni aktivoi traumat, on ollut viime vuodet todella rankkaa. Tuolloin naisseikkailujen aikaan isä sekosi muutenkin, ”tuli hulluksi” ja oli hyvin turvaton meille lapsille. Kukaan meistä ei selvinnyt, kaikilla on ongelmia, siskoni on alkoholisti ollut jo ihan nuoresta asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teinin masennus ei välttämättä johdu vanhempien erosta. Ydinperheissäkin masennutaan. Mulle tuli mieleen, että millaista teidän (siis sinun ja pojan) elämä on ollut eron jälkeen? Sun mielialasi ja tyytyväisyytesi elämääsi vaikuttaa paljon lapseenkin. Ilmeisesti sinä ja poika jouduitte muuttamaan pois pojan lapsuudenkodista? Joutuiko poika vaihtamaan koulua? Joutuiko etsimään uudet kaverit ja löytyikö niitä? Laskiko teidän elitasonne selkeästi? Mistä muusta poika joutui luopumaan kuin saman katon alla asuvasta isästä? Entä mistä sinä jouduit luopumaan miestä lukuunottamatta?
Olen eronnut, kun esikoiseni oli kuudennella luokalla. Mikään muu mun ja lasten elämässä ei muuttunut kuin että exä muutti pois. Exä asuu kävelymatkan päässä, olemme olleet exän kanssa ihan hyvissä väleissä ja olen hyvissä väleissä myös exän uuden vaimon kanssa. Lapseni ovat nyt jo aikuisia eikä mitään masennusta tms ole ollut. Ero oli aikoinaan mulle oikeastaan helpotus ja koin, että eron jälkeen elämäni oli paljon parempaa kuin parisuhteen viimeiset vuodet.
Ei välttämättä johdukaan, mutta poika itse sanoo, että hänen elämänsä on hyvää, eikä hänellä ole syytä olla masentunut. Siksi pohdin kaukaisempia asioita. Masennus kun alkoi jo useampi vuosi sitten.
Minä muutin kilometrin päähän isästä. Pojan ympäristö ei muuttunut. Elintaso ei laskenut. Tietysti minä olin alussa kriisissä, mutta yritin kriiseillä lapsivapaina viikonloppuina. Kävin kaikki eroseminaarit ja luin kaikki erokirjat tehtävineen.
En keksi mitään, mistä poika olisi joutunut luopumaan ydinperheen lisäksi. Enkä itsekään, toiveista ainoastaan.Me emme riidelleet eikä avioliitto ollut ahdistava. Ero tuli aivan puun takaa niin minulle kuin lapsille. Eron jälkeiset kolme vuotta olimme kaikki sovussa. Vaikeudet alkoivat, kun poika halusi lopettaa vuoroviikkoilun. Se meni isän kanssa tappeluksi. Mutta se on toinen tarina se. Sen tunteet piika muistaa.
Yritän tässä selvittää, miten päästä käsiksi niihin piilotettuihin tunteisiin.
Ap
Entäpä, jos masennus ei johdukaan mistään menneistä asioista? Monella masentuneella nuorella elämä on periaatteessa ihan hyvää. Voisiko masennus johtua pikemminkin tulevaisuudesta? Onko pojalla tulevaisuudensuunnitelmia vai onko tilanteessa, jossa ei oikein tiedä, mitä haluaisi tehdä? Tai ajatteleeko hän (kuten monet nuoret nykyisin ajattelevat), että tulevaisuus on epävarma? Onko hän opiskelemassa tai töissä?
Tähän mennessä olen ajatellut sen johtuvan tulevaisuudesta. Lukio ei motivoi eikä tiedä mitä haluaa. Tässä on selkeä ongelma. Ja sen tiedostaa poika itsekin.
Voi olla, ettei masennus johdu menneistä, mutta eikö sekin kortti pitäisi katsoa? Ongelmani vain on, etten tiedä, miten se kivi käännetään.
Ap
Jätä se ammattilaisten huoleksi. Poikasi on nyt siinä iässä, jolloin on jo tarkoituskin irtautua äidistä eikä alkaa penkoa äidin kanssa 8 vuotta sitten tapahtuneita asioita. Vaikka masennuksen syy olisikin menneisyydessä, poikasi todennäköisesti kokisi vain ahdistavana, jos sinä alkaisit nyt yrittää kaivaa esiin näitä asioita. Hän saattaa puhua kanssasi menneisyydestä kolmekymppisenä, mutta ei nyt. Joten älä painosta.
On täysin mahdollista kertomasi perusteella, että poika ei nyt vaan tiedä, mitä tulevaisuudeltaan haluaisi tai sitten hänen toiveensa ovat sellaisia, joita ei itsekään usko pystyvänsä toteuttamaan. Oletko jutellut hänen kanssaan hänen tulavaisuudentoiveistaan? Jos lukio ei tunnu sujuvan nyt, oletteko jutelleet, mikä lukiossa mättää? Koulussa oleminen vai opiskeltavat aineet? Olisiko realistinen vaihtoehto vaihtaa aikuislukioon? Poikasi on jo 19 v, joten pääsee aikuislukioonkin. Jo suoritetut lukiokurssit eivät menisi hukkaan, koska aikuislukiossa häenn tarvitsisi suorittaa vain loput sekä kirjoittaa ylioppilaaksi. Onko hänellä mitään alaa, jota lukion jälkeen haluaisi lähteä opiskelemaan? Jos ei ole, mitä hän on ajatellut tehdä lukion jälkeen? Onko hänellä jokin harrastus, josta voisi tehdä työn? Tai muu mielenkiinnonkohde?
Mä olen joutunut toisen lapseni kanssa sumplimaan paljon opiskeluasioita lapseni vammaisuuden vuoksi. Valmistui myöhemmin kuin muut ikäisensä (oli välillä isossa leikkauksessa), mutta on nyt työelämässä ja oikein tyytyväinen työhönsä. Aina ei siis tarvitse mennä saman kaavan mukaan kuin muut ikätoverit vaan on erilaisia vaihtoehtoja. Juttele poikasi kanssa tulevaisuudesta ja selvittäkää, mitä erilaisia vaihtoehtoja on olemassa.
Olen jättänyt sen ammattilaisten huoleksi, mutta se ei nyt vain toimi. En nyt ole pojan terapeutiksi ryhtymässä, vaan pohtimassa, miten pystyisin ulkopuolelta löytämään narun pään. Jotta pojalla olisi puhuttavaa ammattilaisten kanssa.
Kyllä tuota lukiota on käyty läpi. Minulla on ideoita, mutta poika nyt ”vähän pitää taukoa”. Juu, on juteltu.
Ap
Ei sun tarvitse löytää narun päätä ulkopuolelta. Sanon nyt vielä uudelleen, että poikasi on siinä iässä, jolloin sun "painostamisesi" saattaa vain lisätä hänen masennustaan. Jos hänellä itsellään on ajatukset tulevaisuudessa ja mahdollinen pelko, ettei onnistukaan elämässään missään, ja sinä väännät 8 vuotta vanhasta asiasta, niin poikasi menee puhumisen suhteen vain lukkoon. Äitinä ymmärrän huolesi, mutta ymmärrän myös poikaasi. Ja jso kerran olette jutelleet hänen tulevaisuudestaan ja mikä lukiossa nyt mättää, niin silloinhan sulla on jo tiedossa, mikä mättää. Tauko opinnoista voi olla ihan paikallaan, mutta ei kannata ihan hirveän pitkään olla tekemättä yhtään mitään. Ja vakavasti kannattaa harkita edes yksittäisten kurssien suorittamista aikuislukiossa (onnistuu nykyisin ihan verkko-opintoinakin), jotta ei mene mietintäaikakaan ihan peukaloita pyöritellessä.
Olemme tuosta koulun käymisestä täysin samaa mieltä. Olemme puhuneet.
Poika itse murehtii, kun ei löydä masennukselleen syytä. Etsii ja etsii ja ahdistuu kun ei löydä. Ihmiset ovat toki erilaisia, mutta minua itseäni auttaa, jos saan kosketuksen menneeseen. Se avaa päitä, joista voi löytyä polku.
On minulla toisiakin langanpäitä, joista voi edetä. Niistä tiedän, miten lähteä liikkeelle, tästä erosta en.Poika ei ole mikään lukkoon menijä. Osaa kyllä sanoa mielipiteensä.
Entäpä, jos masennuksen syy onkin fysiologinen? Milloin serotoniiniarvot on mitattu viimeksi? Jos mitään varsinaista syytä masennukseen ei ole, kannattaa katsoa tuokin kortti. Tai voiko masennus olla seurausta väsymyksestä ja väsymys taas oire jostain muusta? Väsymys -> koulu sujuu huonosti -> masennus? Mitä poika puuhaa vapaa-ajallaan? Nukkuuko riittävästi? Ulkoileeko, tapaako kavereitaan jne?
On tutkittu, kun masennuksen hoitoa alkoi.
No ei tee mitään, koska masentunut.
Ap
Näistä eron vaikutuksista lapsiin puhutaan nyky-yhteiskunnassa aivan liian vähän. Tuntuu, että nykymedia vain ihannoi itsenäisiä aikuisia, jotka uskaltavat erota ja elää omaa elämäänsä.
Oman kokemukseni (ja tutkimustenkin) mukaan suurimmat vaikutukset tulevat usein vasta aikuisiässä. Jos oma vanhempi on järkyttänyt turvallisuudentunnetta hylkäämällä, eli tässä tapauksessa muuttamalla pois kotoa, on muihin ihmisiin luottaminen vaikeata, vaikka kontakti pois muuttaneeseen vanhempaan olisikin säilynyt suhteellisen hyvänä. Erityisesti tämä luottamisen vaikeus heijastuu aikuisiän parisuhteissa, joissa toiseen luottaminen on hankalaa ja aiheuttaa helposti turhaa kitkaa suhteessa.
Kuten joku totesi, on helppo syyttää ongelmista lapsuuden tapahtumia, vaikka elämään vaikuttavat monet muutkin asiat. Voi päättää myös selvitä, mutta vaikka itse olenkin näin päättänyt tehdä, voin sanoa, että helppoa se ei ole ollut. Sisäänrakennettuja malleja ja ajatuksia siitä, että parisuhteessa petetään kuitenkin, on vaikea muuttaa itse. Lukemalla tutkimuksia asiasta olen hiljalleen ymmärtänyt lapsuudentapahtumien vaikutuksia ajatuksiini ja tunteisiini. Se on hieman auttanut ennen kaikkea ymmärtämään omaa käyttäytymistä, mutta ei silti ole poistanut tunteita ja ajatuksia.
En tiedä miten lapsen saa puhumaan. Itse en aikanaan olisi aseella uhattunakaan myöntänyt voivani pahoin tai eron vaikuttaneen elämääni, en varsinkaan vanhemmilleni. (Olin vanhempien erotessa 11-vuotias.) Sen sijaan esitin reipasta vanhempieni tuskan tähden ja olenkin ulkoisesti pärjännyt elämässä todella hyvin. Sisäinen maailma on kuitenkin aivan eri asia. Omien kokemusteni perusteella kehottaisinkin ohjaamaan jokaisen vanhempien eron kokeneen lapsen pitkään terapiaan. Mutta joillain voi toki olla erilaisiakin kokemuksia/näkemyksiä.
En halua tällä kommentilla kääntää veistä haavassa niille jotka ovat eronneet, vaan jakaa omalta osaltani kokemuksia ja rohkaista hakemaan lapselle ulkopuolista ammattiapua. Ja jos ensimmäisen terapeutin/psykologin kanssa ei lapsen kemiat kohtaa, vaihtamaan toiseen kunnes sopiva löytyy. Haluan myös rohkaista niitä jotka tällä hetkellä elävät parisuhdekriisin keskellä miettimään vielä kerran, olisiko kriisin keskeltä kuitenkin jokin toinen tie ulos kuin eroaminen.
Tsemppiä ja voimia ap:lle sekä kaikille vanhempiensa eron kokeneille lapsille.
Teininä menetin kaiken sen turvan mitä isä edustaa. Silloin en kuitenkaan pahemmin oireillut. Vasta parin kympin paikkeilla alkoi traumat nousemaan pintaan. En luota miehiin. Jos puolisoni on edes hieman maistissa, ahdistun ja käyttäydyn parisuhteen kannalta tuhoisasti. Petän ennen kuin minua petetään.
Terapia on auttanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos psykoanalyysin kautta katsottaisiin, niin nuoruusikä on vanhemmista irtautumista. Joka on lukenut psykologiaa, muistaa varmaan: jokainen poika on leimautunut äitiin ja kokee isän kilpailijana tässä kuviossa. Jos isä vapaaehtoisesti ottaa ja hylkää äidin - miten käy pojan nuoruusiän kehitystehtävän, sen että hän tulisi isän syrjäyttämäksi äidin lähimpänä miehenä? Jos äidin kanssa suhde jatkuukin tiiviinä? Tarkoitus on, että siihen jää rako ja on mahdollista romanttisesti leimautua uuteen naiseen, tyttöystävään.
(Pahoittelen heteroromanttista selitystä, tämä on siis se Freudin teoria).
On hieno kuulla että ap.lla on poika joka kykenee keskustelemaan hyvin. Voi olla, että seuraava vaihe vain on se sopivan seurustelukumppanin löytäminen. Siihen asti äiti voi tarjota taloudellista tukea (sopivasti, jotta nuori mies saa omaakin vastuuta ja voi itsenäistyä) ja kannustaa olemaan yhteydessä ulkomaailman kanssa. Sisäisen maailman vatvominen silloin kun se on jatkuvaa ja toistuvaa saa masentuneeksi itse kunkin.
Sillä ei ole väliä miksi perhe hajosi tai kuka oli "syyllinen" ei ole lapsille merkitystä. Elämän perusyksikkö nimeltä perhe meni peruuttamattomasti rikki.
Omasta kokemuksesta voisin sanoa, että kyllä siinä lapsessa samalla jotain hajoaa. Perusturvallisuus ja yleinen luottamus ihmisiin ainakin. Omissa lapsuuden aikaisissa kuvissani ennen eroa hymyilee täysin vieraan tuntuinen ihminen täynnä iloa. Eron jälkeisissä on aina naama ilmeetön ja peruslukemilla.
Siinä en osaa auttaa, että miten saisit kuoreensa vetäytyneen lapsen takaisin avoimemmaksi tunteidensa suhteen. Itse en juurikaan perusta ihmisistä noin yleensä, tai vielä vähemmän sisimpäni jakamisesta muiden kanssa. Seison yksin omilla jaloillani ja olen itseni paras turva, vaikka perheellinen ja parisuhteessa olenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teinin masennus ei välttämättä johdu vanhempien erosta. Ydinperheissäkin masennutaan. Mulle tuli mieleen, että millaista teidän (siis sinun ja pojan) elämä on ollut eron jälkeen? Sun mielialasi ja tyytyväisyytesi elämääsi vaikuttaa paljon lapseenkin. Ilmeisesti sinä ja poika jouduitte muuttamaan pois pojan lapsuudenkodista? Joutuiko poika vaihtamaan koulua? Joutuiko etsimään uudet kaverit ja löytyikö niitä? Laskiko teidän elitasonne selkeästi? Mistä muusta poika joutui luopumaan kuin saman katon alla asuvasta isästä? Entä mistä sinä jouduit luopumaan miestä lukuunottamatta?
Olen eronnut, kun esikoiseni oli kuudennella luokalla. Mikään muu mun ja lasten elämässä ei muuttunut kuin että exä muutti pois. Exä asuu kävelymatkan päässä, olemme olleet exän kanssa ihan hyvissä väleissä ja olen hyvissä väleissä myös exän uuden vaimon kanssa. Lapseni ovat nyt jo aikuisia eikä mitään masennusta tms ole ollut. Ero oli aikoinaan mulle oikeastaan helpotus ja koin, että eron jälkeen elämäni oli paljon parempaa kuin parisuhteen viimeiset vuodet.
Ei välttämättä johdukaan, mutta poika itse sanoo, että hänen elämänsä on hyvää, eikä hänellä ole syytä olla masentunut. Siksi pohdin kaukaisempia asioita. Masennus kun alkoi jo useampi vuosi sitten.
Minä muutin kilometrin päähän isästä. Pojan ympäristö ei muuttunut. Elintaso ei laskenut. Tietysti minä olin alussa kriisissä, mutta yritin kriiseillä lapsivapaina viikonloppuina. Kävin kaikki eroseminaarit ja luin kaikki erokirjat tehtävineen.
En keksi mitään, mistä poika olisi joutunut luopumaan ydinperheen lisäksi. Enkä itsekään, toiveista ainoastaan.Me emme riidelleet eikä avioliitto ollut ahdistava. Ero tuli aivan puun takaa niin minulle kuin lapsille. Eron jälkeiset kolme vuotta olimme kaikki sovussa. Vaikeudet alkoivat, kun poika halusi lopettaa vuoroviikkoilun. Se meni isän kanssa tappeluksi. Mutta se on toinen tarina se. Sen tunteet piika muistaa.
Yritän tässä selvittää, miten päästä käsiksi niihin piilotettuihin tunteisiin.
Ap
Entäpä, jos masennus ei johdukaan mistään menneistä asioista? Monella masentuneella nuorella elämä on periaatteessa ihan hyvää. Voisiko masennus johtua pikemminkin tulevaisuudesta? Onko pojalla tulevaisuudensuunnitelmia vai onko tilanteessa, jossa ei oikein tiedä, mitä haluaisi tehdä? Tai ajatteleeko hän (kuten monet nuoret nykyisin ajattelevat), että tulevaisuus on epävarma? Onko hän opiskelemassa tai töissä?
Tähän mennessä olen ajatellut sen johtuvan tulevaisuudesta. Lukio ei motivoi eikä tiedä mitä haluaa. Tässä on selkeä ongelma. Ja sen tiedostaa poika itsekin.
Voi olla, ettei masennus johdu menneistä, mutta eikö sekin kortti pitäisi katsoa? Ongelmani vain on, etten tiedä, miten se kivi käännetään.
Ap
Jätä se ammattilaisten huoleksi. Poikasi on nyt siinä iässä, jolloin on jo tarkoituskin irtautua äidistä eikä alkaa penkoa äidin kanssa 8 vuotta sitten tapahtuneita asioita. Vaikka masennuksen syy olisikin menneisyydessä, poikasi todennäköisesti kokisi vain ahdistavana, jos sinä alkaisit nyt yrittää kaivaa esiin näitä asioita. Hän saattaa puhua kanssasi menneisyydestä kolmekymppisenä, mutta ei nyt. Joten älä painosta.
On täysin mahdollista kertomasi perusteella, että poika ei nyt vaan tiedä, mitä tulevaisuudeltaan haluaisi tai sitten hänen toiveensa ovat sellaisia, joita ei itsekään usko pystyvänsä toteuttamaan. Oletko jutellut hänen kanssaan hänen tulavaisuudentoiveistaan? Jos lukio ei tunnu sujuvan nyt, oletteko jutelleet, mikä lukiossa mättää? Koulussa oleminen vai opiskeltavat aineet? Olisiko realistinen vaihtoehto vaihtaa aikuislukioon? Poikasi on jo 19 v, joten pääsee aikuislukioonkin. Jo suoritetut lukiokurssit eivät menisi hukkaan, koska aikuislukiossa häenn tarvitsisi suorittaa vain loput sekä kirjoittaa ylioppilaaksi. Onko hänellä mitään alaa, jota lukion jälkeen haluaisi lähteä opiskelemaan? Jos ei ole, mitä hän on ajatellut tehdä lukion jälkeen? Onko hänellä jokin harrastus, josta voisi tehdä työn? Tai muu mielenkiinnonkohde?
Mä olen joutunut toisen lapseni kanssa sumplimaan paljon opiskeluasioita lapseni vammaisuuden vuoksi. Valmistui myöhemmin kuin muut ikäisensä (oli välillä isossa leikkauksessa), mutta on nyt työelämässä ja oikein tyytyväinen työhönsä. Aina ei siis tarvitse mennä saman kaavan mukaan kuin muut ikätoverit vaan on erilaisia vaihtoehtoja. Juttele poikasi kanssa tulevaisuudesta ja selvittäkää, mitä erilaisia vaihtoehtoja on olemassa.
Olen jättänyt sen ammattilaisten huoleksi, mutta se ei nyt vain toimi. En nyt ole pojan terapeutiksi ryhtymässä, vaan pohtimassa, miten pystyisin ulkopuolelta löytämään narun pään. Jotta pojalla olisi puhuttavaa ammattilaisten kanssa.
Kyllä tuota lukiota on käyty läpi. Minulla on ideoita, mutta poika nyt ”vähän pitää taukoa”. Juu, on juteltu.
Ap
Ei sun tarvitse löytää narun päätä ulkopuolelta. Sanon nyt vielä uudelleen, että poikasi on siinä iässä, jolloin sun "painostamisesi" saattaa vain lisätä hänen masennustaan. Jos hänellä itsellään on ajatukset tulevaisuudessa ja mahdollinen pelko, ettei onnistukaan elämässään missään, ja sinä väännät 8 vuotta vanhasta asiasta, niin poikasi menee puhumisen suhteen vain lukkoon. Äitinä ymmärrän huolesi, mutta ymmärrän myös poikaasi. Ja jso kerran olette jutelleet hänen tulevaisuudestaan ja mikä lukiossa nyt mättää, niin silloinhan sulla on jo tiedossa, mikä mättää. Tauko opinnoista voi olla ihan paikallaan, mutta ei kannata ihan hirveän pitkään olla tekemättä yhtään mitään. Ja vakavasti kannattaa harkita edes yksittäisten kurssien suorittamista aikuislukiossa (onnistuu nykyisin ihan verkko-opintoinakin), jotta ei mene mietintäaikakaan ihan peukaloita pyöritellessä.
Olemme tuosta koulun käymisestä täysin samaa mieltä. Olemme puhuneet.
Poika itse murehtii, kun ei löydä masennukselleen syytä. Etsii ja etsii ja ahdistuu kun ei löydä. Ihmiset ovat toki erilaisia, mutta minua itseäni auttaa, jos saan kosketuksen menneeseen. Se avaa päitä, joista voi löytyä polku.
On minulla toisiakin langanpäitä, joista voi edetä. Niistä tiedän, miten lähteä liikkeelle, tästä erosta en.Poika ei ole mikään lukkoon menijä. Osaa kyllä sanoa mielipiteensä.
Itselle tulee nyt ensimmäisenä mieleen, onko terapeutti kovinkaan lahjakas? Kun itse yht'äkkisen masennuksen puhjettua, hakeuduin kaupungin terveydenhuollon kautta psykologille, ensimmäinen kontaktini oli hyvin keskinkertaista tasoa: hän ekalla kerralla kyseli päälisin puolin perheestäni, ja veti siitä johtopäätökset kaikkiin ongelmiini. Jatkokerroilla hän vaan jankkasi samoja asioita ja yriti tarjota valmista helppoa vastausta laajaan ongelmaa. Itse koin ettei häntä oikein kiinnostanut työnsä taikka minä potilaanakaan.
Myöhemmän kontaktini sain yksityistä kautta kun psykiatrini suositteli minulle erittäin lahjakasta terapeuttia. Ero entiseen oli kuin yö ja päivä. Tämän terapian alettua, koin itsekin aluksi (ekat pari kuukautta) että tokkopa tästä mitään apua on, mutta hieman myöhemmin kun vyyhti oikeasti alkoi avautua, tajusin että tästä tulee olemaan hyötyä.
Masentuneen kohtaaminen ei ole kovin helppoa, koska moni vähättelee masentuneen a) oloa (onkohan se nyt kuitenkaan niin sairas) sekä b) älykkyyttä (jos olisi fiksumpi niin olisi saanut jotain elämällään aikaiseksi). Mitä älykkäämpi potilas on, ja mitä suurempia ongelmia taustalta löytyy, sitä enemmän vaaditaan terapeutiltakin.
Pojallesi tärkeintä olisi saada mahdollisimman hyvä hoitokontakti (jos rahasta ei ole kiinni, hakeudu mahdollisimman skarpin psykiatrin luokse hakemaan neuvoa), sekä lupa parantua ihan rauhassa: prosessia ei voi kiirehtiä. Voit kertoa pojallesi ettei terapiassa ikinä anneta valmiita vastauksia, eikä luvata kuuta taivaalta, mutta nimenomaan se keskusteluyhteys auttaa jäsentämään kertyneitä ongelmia ja ahdistuksenaiheita masentuneen aivoissa. Mitä enemmän kaoottisuutta taustasta löytyy, sitä tärkeämpää on että niitä käydään läpi jonkun järkevän henkilön kanssa: yleensä läheinen ei ole paras valinta, sillä läheinen ei osaa suhtautua neutraalisti potilaan tilanteeseen vaan yrittää joko myötäillä tai kommentoida omiakin mielipiteitään. Terapeutin tehtävä on olla täysin neutraali peili, ja antaa potilaalle mahdollisuus rauhassa käydä läpi ajatuksiaan ja tutkailla erilaisia teorioita omista voinnistaan.
49 jatkaa vielä :D
Sanoisin kuten itsekin epäilet, että on hyvin mahdollista että erokuvio on jättänyt poikaasi jonkinlaisen jäljen, vaikkei hän itse tunnistakaan sitä. On hyvin mahdollista että pojallasi on traumoja jo eroa edeltäneeltä ajalta, koska uskon ettei perheenne ollut huippuyksikkö välittömästi ennenkään eroa. Tämän lisäksi poikasi on käynyt läpi kaikille rankan murrosiän, ja on nyt aikuisuuden kynnyksellä miettimässä tulevaisuuttaan. Tässä on valtavasti asioita käytävissä läpi, joten yhä enemmän suosittelen ammattimaista keskusteluapua. Terapeuteista voin neuvoa sen verran, että kannattaa hakeutua vain KELA:n suosittelemille terapeuteille, koska KELA vaatii hyväksymiltään terapeuteilta kovaa näyttöä; suosittelen myös että poikasi terapeutti olisi nimenomaan kouluttautunut lasten/nuorison terapiaan, sillä luultavasti moni poikasi ongelmista pohjautuu lapsi/nuori-vaiheen ajalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
49 jatkaa vielä :D
Sanoisin kuten itsekin epäilet, että on hyvin mahdollista että erokuvio on jättänyt poikaasi jonkinlaisen jäljen, vaikkei hän itse tunnistakaan sitä. On hyvin mahdollista että pojallasi on traumoja jo eroa edeltäneeltä ajalta, koska uskon ettei perheenne ollut huippuyksikkö välittömästi ennenkään eroa. Tämän lisäksi poikasi on käynyt läpi kaikille rankan murrosiän, ja on nyt aikuisuuden kynnyksellä miettimässä tulevaisuuttaan. Tässä on valtavasti asioita käytävissä läpi, joten yhä enemmän suosittelen ammattimaista keskusteluapua. Terapeuteista voin neuvoa sen verran, että kannattaa hakeutua vain KELA:n suosittelemille terapeuteille, koska KELA vaatii hyväksymiltään terapeuteilta kovaa näyttöä; suosittelen myös että poikasi terapeutti olisi nimenomaan kouluttautunut lasten/nuorison terapiaan, sillä luultavasti moni poikasi ongelmista pohjautuu lapsi/nuori-vaiheen ajalta.
Tässä linkki hakuun:
https://asiointi.kela.fi/palvelutuottajarekisteri/
Olin 13-vuotias, kun vanhempani erosivat. Se ei juuri vaikuttanut elämääni. Olin juuri aloittanut yläasteen ja aloin saada uusia kavereita. Pikku hiljaa aloittelin heidän kanssaan bänditoimintaa ja muuta mielenkiintoista.
Vanhempien ero meni siinä taustalla, eivätkä välit isään katkenneet milloinkaan eron jälkeen. Ei tullut traumoja eikä unettomia öitä. Me ihmiset olemme niin yksilöllisiä. Yksi menee rikki vanhempien eron vuoksi, toinen kärsii jonkin verran ja kolmas toteaa, että "se on semmosta", ja jatkaa elämäänsä ilman enempiä hankaluuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 13-vuotias, kun vanhempani erosivat isän löydettyä kaksikymmentä vuotta itseään nuoremman naisen. Muutimme äidin ja pikkuveljen kanssa pois omakotitalosta pieneen kerrostalokolmioon. Pakenin ahdistusta koulunkäyntiin ja keskittyin täysillä opiskeluun, mistä tietysti on ollut myöhemmin hyötyä. Aloin saada lukion ekalla pahoja paniikkikohtauksia, ja ahdistus on seurannut minua koko aikuisiän, milloin enemmän, milloin vähemmän. Pikkuveljeni ja isämme välit menivät poikki kokonaan, kun veljeni täytti 16. Nykyään, aikuisina, he ovat taas puheväleissä. Minun välini isääni ovat ystävällisen kohteliaat. En näe häntä isänä vaan ennemminkin tuottavana, jonka luona joskus kyläilemään. Ero vaikutti suuresti meidän koko perheeseen ja keskinäisiin ihmissuhteisiin. Vaikka siis päällisin puolin näyttäisi siltä, että lapsi sopeutuu hyvin, voi pinnan alla kyteä todella paha olo. Lapsi ei useinkaan halua rasittaa vanhempaansa omilla murheillaan. Puhu poikasi kanssa avoimesti äläkä hauku isää pojalle missään tilanteessa. Raivoa jossain itseksesi, kun siltä tuntuu.
Vierailija kirjoitti:
Olin 13-vuotias, kun vanhempani erosivat. Se ei juuri vaikuttanut elämääni. Olin juuri aloittanut yläasteen ja aloin saada uusia kavereita. Pikku hiljaa aloittelin heidän kanssaan bänditoimintaa ja muuta mielenkiintoista.
Vanhempien ero meni siinä taustalla, eivätkä välit isään katkenneet milloinkaan eron jälkeen. Ei tullut traumoja eikä unettomia öitä. Me ihmiset olemme niin yksilöllisiä. Yksi menee rikki vanhempien eron vuoksi, toinen kärsii jonkin verran ja kolmas toteaa, että "se on semmosta", ja jatkaa elämäänsä ilman enempiä hankaluuksia.
Tämä on täysin totta, olemme kaikki herkkiä eri asioille. Kuitenkin AP kertoi että poikansa on pitkähkön masennuksen takia hakeutunut psykiatrian polille. Tämä mielestäni kertoo että hänen pojallaan on jotain ongelmia taustalla joita pitäisi yrittää ratkaista. Äiti ei tähän ole oikea henkilö, mutta hän voi auttaa löytämään oikeanlaisen hoitokontaktin.
(Sivuhuomiona sanon, ettei se oireilu tule aina kaikille myöskään välittömästi. En siis puhu sinusta, vaan yleisesti, esimerkiksi AP:n pojasta. Itse sairastuin masennukseen 25 vuotiaana, ilman näennäistä syytä, vaikka kaikki elämässä oli "hyvin". Jälkikäteen terapian kautta olen vasta tajunnut kuinka sekopäisessä perheessä oikeastaan vartuin ja kuinka vanhempieni riitaisi avioero vaikuttikaan minuun. Ilmeisesti on melko tavallista yrittää torjua nämä asiat, joten niitten tajuaminen voi viedä pitkänkin aikaa...)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin 13-vuotias, kun vanhempani erosivat. Se ei juuri vaikuttanut elämääni. Olin juuri aloittanut yläasteen ja aloin saada uusia kavereita. Pikku hiljaa aloittelin heidän kanssaan bänditoimintaa ja muuta mielenkiintoista.
Vanhempien ero meni siinä taustalla, eivätkä välit isään katkenneet milloinkaan eron jälkeen. Ei tullut traumoja eikä unettomia öitä. Me ihmiset olemme niin yksilöllisiä. Yksi menee rikki vanhempien eron vuoksi, toinen kärsii jonkin verran ja kolmas toteaa, että "se on semmosta", ja jatkaa elämäänsä ilman enempiä hankaluuksia.
Eiköhän ole aika paljon vaikutusta sillä, että miten ero on hoidettu ja miten kumpikin vanhempi on suhtautunut lapseen siinä tilanteessa.
Ihmisten kannattaa pysyä yhdessä syrjähypyistä huolimatta
Vierailija kirjoitti:
On omaa kokemusta. Isä muutti kotoamme uuden naisen luo. Me jäimme asumaan äidin luo, mutta isää näimme n. kerran viikossa (vei/toi harrastuksiin) ja olimme hänen luonaan joka toinen viikonloppu. Suurin taakka tuosta avioerosta oli kyllä se, miten selvästi kuvio oli äidilleni rankka. Äiti esitti reipasta ja rohkeaa, mutta ilmapiiri äidin ja isän uuden naisen välillä oli (ymmärrettävästi!) kireä vuosikausia.
Me kaikki sisarukset kehitimme jonkinasteisen kuudennen aistin vanhempiemme väliselle kitkalle ja reagoimme siihen eri tavoin: itse sovittelin, nuorempi veljeni pelleili, isosiskoni vetäytyi. Perheessäni ei osattu puhua tunteista eikä asioita käsitelty. Jäljelle jäi hylätyksi tulemisen pelko ja epäterve suhtautuminen konflikteihin ihmissuhteissa. Jokainen olemme jossain vaiheessa joutuneet terapeutin pakeille, mutta eri syistä (ja suvussa on alkoholismia ym. herkkämielisyyttä muutenkin eli ei johdu välttämättä mitenkään erosta, pikemminkin vanhempieni ero johtuu tästä herkkämielisyydestä ja aiempien sukupolvien tunneongelmista.)
Me lapset olemme kompuroineet parisuhdeosastolla, mutta kuitenkin pärjänneet oikein hyvin elämässä ja välit molempiin vanhempiin ovat hyvät. Nykyään osaamme perheenä puhua tunteistamme paljon paremmin kuin ennen, joskaan näitä vanhoja eron aikaisia asioita olemme vasta parin vuoden aikana alkaneet varovasti availemaan.
Joka kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa: Isäni on ollut toisen naisensa kanssa nyt kauemmin kuin oman äitini kanssa ja heidän suhteensa on lähisukuni paras esimerkki rakastavasta, kestävästä parisuhteesta. Isäni vaimo on ihana ihminen eikä koskaan itse luonut konflikteja vanhempieni välille.
Olisi mukava kuulla, millaiselta vanhempiesi liitto näytti ulospäin ennen eroa. Minulla nimittäin on kokemus, että avioliittoni oli hyvä ja rakkauden täyteinen parisuhde ulospäin. Ykskaks mies lähti toisen naisen kanssa parisuhteeseen. Sekin vaikuttaa hyvältä ja rakkauden täyteiseltä.
Onko joillakin miehillä vaan ominaisuus, että saavat avioliittonsa aina vaikuttamaan onnelliselta. Kunnes sitten vaihtavat seuraavaan naiseen.
Nosto. Hyvää isänpäivää kaikille.
Entäpä, jos masennuksen syy onkin fysiologinen? Milloin serotoniiniarvot on mitattu viimeksi? Jos mitään varsinaista syytä masennukseen ei ole, kannattaa katsoa tuokin kortti. Tai voiko masennus olla seurausta väsymyksestä ja väsymys taas oire jostain muusta? Väsymys -> koulu sujuu huonosti -> masennus? Mitä poika puuhaa vapaa-ajallaan? Nukkuuko riittävästi? Ulkoileeko, tapaako kavereitaan jne?