Miten isän uskottomuuden vuoksi tapahtuva avioero vaikuttaa 11-vuotiaaseen? Omia Kokemuksia?

Vierailija kirjoitti:

Minulla täysin identtinen kokemus, kuin pojallasi. Sairastuin masennukseen, vuosien varrella ollut parempia ja hyvin vaikeita jaksoja. Ihmisiin on vaikea luottaa, siihen, että joku oikeasti voisi välittää ja rakastaa, eikä pettää luottamusta.

11 on todella haavoittuvainen ikä, teini-iän kynnyksellä mutta kuitenkin pieni lapsi. Kun perusturvallisuus järkkyy tuossa iässä, sillä on välttämättä seurauksia. Tue lastasi kaikin keinoin, avioliiton ongelmat eivät ole vain vanhempien välisiä vaan vaikuttavat lapseenkin.

T. Nyt jo tasapainoisempi N24 v.

Kai ymmärrät että niitä avioliiton ongelmia on ollut jo eroa. Eroaminen ei ole se ongelma, vaan vääristynyt vuorovaikutus ja kunnioituksen puute suhteessa. Jos tätä ketjua nyt lukee jää helposti käsitykseen että pitäisi vaan kestää kaikki? Mutta millaisen mallin siinä antaisi omalle lapselleen, että mies voi tehdä mitä vain ja silti nainen vain kärsii ja kestää koska lapset?

Eroaminen on tuossa tilanteessa ainut tapa säilyttää itsekunnoitus ja opettaa myös lapselle että toisia ei voi kohdella miten tahansa.

Tärkein asia on se ettei sorru syyttelyyn puolin ja toisin exän suhteen. Asiat ovat tapahtuneet, lapselle voi kertoa että kyse oli vanhempien välisisitä sovittamattomista erimielisyyksistä. Mielestäni 11v on liian nuori kuulemaan mitään pettämisjuttuja. Joskus sitten kun lapsi on vanhempi voi kertoa asioista enemmän jos tämä lapsi niin haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pojalla ei ole ikävää eikä henkilökohtaista hylkäämiskokemusta, koska jäi vuoroviikoksi. Isä ei siis hyljännyt häntä eikä hävinnyt mihinkään. Hänen traumansa liittyvät siis perheen hajoamiseen.

Kertokaa please, mitä minä voin tehdä?

Ap

Onko sun paikkakunnalla lasten eroryhmää tai mahdollisuutta jutella psykologin kanssa? Tärkeintä tässä nyt se että sinä et käytä lasta omana terapeuttinasi. Anna aikaa, tee juttuja yhdessä ja jos näyttää että oireilee niin hanki ammattilaisen (psykologin) apua.

Äläkä missään tapauksessa mustamaalaa lapsen isää lapselle. Lapsen kannalta se on sama kuin haukkuisit lasta itseään.

Erosta on jo 8 vuotta, ei tässä ole tarvetta millekään terapialle.

Poika on jo psykologin hoidossa, mutta kuten aloituksessa kerroin, on se pojan mielestä diibadaabaa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi h*tissä lapselle on kerrottu miksi vanhemmat erosivat? Saiko lapsi tunteisiinsa tukea, käytitkö aikaa hänen kanssaan yhteiseen tekemiseen?

Eroaminen ei riko lapsen maailmaa, se rikkoo jos nämä ongelmat ovat sellaisia että lapsi joutuu niitä murehtimaan. Monessa tapauksessa eroaminen on parempi vaihtoehto kuin jatkuvat riidat.

Avioero ei ole mikään sellainen asia joka yksiselitteisesti rikkoo ihmisen, ihan yhtä lailla jokaisen lapsuudesta löytyy joku trauma jonka voi sanoa pilanneen elämän. Mun vanhemmat eivät eronneet, mutta isä on ollut psyykkisesti sairas siitä kun täytin 8v. Voisin toki käyttää tätä "virtahepoa olohuoneessa" tekosyynä sille että mikään ei minun elämässäni onnistu, mutta toisaalta itse päätän siitä mitä mun elämästä tulee.

Jos olisin nyt siinä tilanteessa että ero on tulossa, pyrkisin olemaan kuormittamatta lasta aikuisten ristiriidoilla ja käyttäisin aikaa siihen että lapsi saa kokea itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi. Yksikin välittävä aikuinen riittää.

No johan on kommentti! Kyllä tuon ikäinen lapsi tajuaa asioita, vaikkei suoraan kerrottaisi. Ja asiallinen kertominen voi jopa lievittää asian aiheuttamaa kauhua. Eikä avioeroa voi vähätellä niin kuin teet. Se on ongelma siinä missä muutkin ongelmat, ja se on käsiteltävä. Ja aikuisten on kannettava vastuunsa, ei vähiten sen pettävän osapuolen. Ja kannettava tekojensa seuraukset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pojalla ei ole ikävää eikä henkilökohtaista hylkäämiskokemusta, koska jäi vuoroviikoksi. Isä ei siis hyljännyt häntä eikä hävinnyt mihinkään. Hänen traumansa liittyvät siis perheen hajoamiseen.

Kertokaa please, mitä minä voin tehdä?

Ap

Onko sun paikkakunnalla lasten eroryhmää tai mahdollisuutta jutella psykologin kanssa? Tärkeintä tässä nyt se että sinä et käytä lasta omana terapeuttinasi. Anna aikaa, tee juttuja yhdessä ja jos näyttää että oireilee niin hanki ammattilaisen (psykologin) apua.

Äläkä missään tapauksessa mustamaalaa lapsen isää lapselle. Lapsen kannalta se on sama kuin haukkuisit lasta itseään.

Erosta on jo 8 vuotta, ei tässä ole tarvetta millekään terapialle.

Poika on jo psykologin hoidossa, mutta kuten aloituksessa kerroin, on se pojan mielestä diibadaabaa.

Siis sun poika on nyt 19v ja terapiassa (tämän asian takia?)

Luulen, että vanhempien ero jättää aina jäljen. Serkkuni olivat 19v ja 14v, kun heidän äitinsä löysi uuden ja lähti. Joutuivat sivusta seuraamaan, kun vanhemmat riitelivät omaisuudesta. Ja miten ristiriitatilanteissa kumpikin vanhempi valinnut puolisonsa puolen eikä puolustanut lapsiaan.

Ei heistä koskaan enää tullut samanlaisia, iloisia, huolettomia ihmisiä kuin ennen eroa.

Itse mietin, miten oman lapseni elämään tulee vaikuttamaan se, että hänen isänsä lähti, kun hän oli vauva. Sen jälkeen hän on ollut lapsen elämässä, kun hänelle itselleen sopii.

Lapsella ei ole mitään mielikuvaa yhtenäisestä perheestä, siitä, että on äiti ja isä ja molemmat vetää yhtäköyttä. Exän suku vielä lisää pökköä pesään selittämällä lapselle, että tällä ei ole oikeaa perhettä, mistä on tullut lapselle suuri suru.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ihan varmasti on vaikutusta ja tämä pitää tiedostaa. Oli vaikutus sitten suuri tai pieni, mutta se on olemassa, ja kanntaa käsitellä se ajoissa. Itselläni samantapainen tilanne nuoruudessa, tosin siihen liittyi myös henkistä ja osin fyysistä väkivaltaa, mutta asian läpikäyminen jätettiin silloin tekemättä, ja näin 15 vuotta myöhemmin, kaikilla lapsilla mielenterveydelliä ongelmia. En nyt haua pelotella, että niin varmasti käy sinun poikasi kohdalla, mutta suosittelen lämpimästi, että asiasta puhutaan, mielummin ammattiauttajan kanssa, jottei se pääse kehittymään liian pitkälle.

On siitä yritetty puhua, mutta poika itse ei pääse kiinni mihinkään tunteisiin. Ammattilaiset eivät ole osanneet kysyä niitä oikeita kysymyksiä. Poika sanoo niiden olevan diibadaabaa, johon hän ilman koulutustakin pystyisi. Siksi tässä kysele jotta osaisin vetäistä oikeista naruista. Mitä ne narut siis ovat?

Meilläkin isä osa syyllistää ja manipuloida hyvin. Poika itse sanoo näin. Se puoli ei ole piilossa. Eroon liittyvät tunteet ovat.

nro 2. jatkaa. Minullakin nuorempi veli, joka siis saanut kokea kaiken paskan mitä minäkin, ja vielä varhaisemmassa vaiheessa elämäänsä, ollut n. 10 v silloin, kun alkoi rysähdellä suuresti meidän perheessämme. Ja hänellä juuri hyvin vaikeaa hallita omaa elämäänsä tällä hetkellä, hakeutuu aivan vääränlaisiin parisuhteisiin, joista tällä hetkellä kärsii hyvin vahvasti. Ja on jutellut terapeutille, tosin kaiketi kerran vasta, ja oli myös hänen mielestään aivan diibadaabaa. Varmasti on paljon terapeutista kiinni, mutta minä ja sisko sitten taas ollaan nähty paljonkin hyötyä terapiasta. Lienee siis tässä kohdin hyvinkin totta se, että poikien on vaikeampi puhua tunteistaan, ja myös se että  melko nuorena ovat nämä pojat kokeneet vääryyttä isänsä puolelta. Menee minun osaltani nyt keittiöpsykologian puolelle, en ole vielä löytänyt itsekään mitään keinoa, millä voisin veljeäni auttaa. Tuntuu hyvin pahalta.

Minusta tuollainen viikko-viikko systeemi on kauhea. Eihän lapsella silloin ole kotia eikä pysyvyyttä, kun hän seilaa kahden eri huushollin väliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pojalla ei ole ikävää eikä henkilökohtaista hylkäämiskokemusta, koska jäi vuoroviikoksi. Isä ei siis hyljännyt häntä eikä hävinnyt mihinkään. Hänen traumansa liittyvät siis perheen hajoamiseen.

Kertokaa please, mitä minä voin tehdä?

Ap

Onko sun paikkakunnalla lasten eroryhmää tai mahdollisuutta jutella psykologin kanssa? Tärkeintä tässä nyt se että sinä et käytä lasta omana terapeuttinasi. Anna aikaa, tee juttuja yhdessä ja jos näyttää että oireilee niin hanki ammattilaisen (psykologin) apua.

Äläkä missään tapauksessa mustamaalaa lapsen isää lapselle. Lapsen kannalta se on sama kuin haukkuisit lasta itseään.

Erosta on jo 8 vuotta, ei tässä ole tarvetta millekään terapialle.

Poika on jo psykologin hoidossa, mutta kuten aloituksessa kerroin, on se pojan mielestä diibadaabaa.

Siis sun poika on nyt 19v ja terapiassa (tämän asian takia?)

On 19, mutta ei terapiassa vaan psyk polin psykologilla

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuollainen viikko-viikko systeemi on kauhea. Eihän lapsella silloin ole kotia eikä pysyvyyttä, kun hän seilaa kahden eri huushollin väliä.

No, 11v on kohta 12v ja voi silloin itse valita, miten haluaa olla kummassakin kodissa, jos olemassa oleva järjestely ei miellytä.

Joillekin lapsille viikkoviikko sopii. Toisille ei. Riippui hyvin monesta asiasta, mm siitä, asuuko vanhemmat samassa naapurustossa vai kauempana.

Teinin masennus ei välttämättä johdu vanhempien erosta. Ydinperheissäkin masennutaan. Mulle tuli mieleen, että millaista teidän (siis sinun ja pojan) elämä on ollut eron jälkeen? Sun mielialasi ja tyytyväisyytesi elämääsi vaikuttaa paljon lapseenkin. Ilmeisesti sinä ja poika jouduitte muuttamaan pois pojan lapsuudenkodista? Joutuiko poika vaihtamaan koulua? Joutuiko etsimään uudet kaverit ja löytyikö niitä? Laskiko teidän elitasonne selkeästi? Mistä muusta poika joutui luopumaan kuin saman katon alla asuvasta isästä? Entä mistä sinä jouduit luopumaan miestä lukuunottamatta? 

Olen eronnut, kun esikoiseni oli kuudennella luokalla. Mikään muu mun ja lasten elämässä ei muuttunut kuin että exä muutti pois. Exä asuu kävelymatkan päässä, olemme olleet exän kanssa ihan hyvissä väleissä ja olen hyvissä väleissä myös exän uuden vaimon kanssa. Lapseni ovat nyt jo aikuisia eikä mitään masennusta tms ole ollut. Ero oli aikoinaan mulle oikeastaan helpotus ja koin, että eron jälkeen elämäni oli paljon parempaa kuin parisuhteen viimeiset vuodet.

Vierailija kirjoitti:

Teinin masennus ei välttämättä johdu vanhempien erosta. Ydinperheissäkin masennutaan. Mulle tuli mieleen, että millaista teidän (siis sinun ja pojan) elämä on ollut eron jälkeen? Sun mielialasi ja tyytyväisyytesi elämääsi vaikuttaa paljon lapseenkin. Ilmeisesti sinä ja poika jouduitte muuttamaan pois pojan lapsuudenkodista? Joutuiko poika vaihtamaan koulua? Joutuiko etsimään uudet kaverit ja löytyikö niitä? Laskiko teidän elitasonne selkeästi? Mistä muusta poika joutui luopumaan kuin saman katon alla asuvasta isästä? Entä mistä sinä jouduit luopumaan miestä lukuunottamatta? 

Olen eronnut, kun esikoiseni oli kuudennella luokalla. Mikään muu mun ja lasten elämässä ei muuttunut kuin että exä muutti pois. Exä asuu kävelymatkan päässä, olemme olleet exän kanssa ihan hyvissä väleissä ja olen hyvissä väleissä myös exän uuden vaimon kanssa. Lapseni ovat nyt jo aikuisia eikä mitään masennusta tms ole ollut. Ero oli aikoinaan mulle oikeastaan helpotus ja koin, että eron jälkeen elämäni oli paljon parempaa kuin parisuhteen viimeiset vuodet.

Ei välttämättä johdukaan, mutta poika itse sanoo, että hänen elämänsä on hyvää, eikä hänellä ole syytä olla masentunut. Siksi pohdin kaukaisempia asioita. Masennus kun alkoi jo useampi vuosi sitten.

Minä muutin kilometrin päähän isästä. Pojan ympäristö ei muuttunut. Elintaso ei laskenut. Tietysti minä olin alussa kriisissä, mutta yritin kriiseillä lapsivapaina viikonloppuina. Kävin kaikki eroseminaarit ja luin kaikki erokirjat tehtävineen.

En keksi mitään, mistä poika olisi joutunut luopumaan ydinperheen lisäksi. Enkä itsekään, toiveista ainoastaan.

Me emme riidelleet eikä avioliitto ollut ahdistava. Ero tuli aivan puun takaa niin minulle kuin lapsille. Eron jälkeiset kolme vuotta olimme kaikki sovussa. Vaikeudet alkoivat, kun poika halusi lopettaa vuoroviikkoilun. Se meni isän kanssa tappeluksi. Mutta se on toinen tarina se. Sen tunteet piika muistaa.

Yritän tässä selvittää, miten päästä käsiksi niihin piilotettuihin tunteisiin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Miksi h*tissä lapselle on kerrottu miksi vanhemmat erosivat? Saiko lapsi tunteisiinsa tukea, käytitkö aikaa hänen kanssaan yhteiseen tekemiseen?

Eroaminen ei riko lapsen maailmaa, se rikkoo jos nämä ongelmat ovat sellaisia että lapsi joutuu niitä murehtimaan. Monessa tapauksessa eroaminen on parempi vaihtoehto kuin jatkuvat riidat.

Avioero ei ole mikään sellainen asia joka yksiselitteisesti rikkoo ihmisen, ihan yhtä lailla jokaisen lapsuudesta löytyy joku trauma jonka voi sanoa pilanneen elämän. Mun vanhemmat eivät eronneet, mutta isä on ollut psyykkisesti sairas siitä kun täytin 8v. Voisin toki käyttää tätä "virtahepoa olohuoneessa" tekosyynä sille että mikään ei minun elämässäni onnistu, mutta toisaalta itse päätän siitä mitä mun elämästä tulee.

Jos olisin nyt siinä tilanteessa että ero on tulossa, pyrkisin olemaan kuormittamatta lasta aikuisten ristiriidoilla ja käyttäisin aikaa siihen että lapsi saa kokea itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi. Yksikin välittävä aikuinen riittää.

Luuletko, että 11v ei huomaa, että äiti muuttaa pois kodista ja isän luokse muuttaa uusi perhe? Että se 11v ei ymmärrä, että tässä erossa kyse on siitä, että isä löysi toisen?

Ei sitä tarvitse kertoa, kokeehan se lapsi itse, miten vieras perhe valtaa hänen kotinsa ja isän mielestä se on ihan OK.

Minulle kävi lapsena samoin, isä petti äitiä ja pakkasi kimpsunsa ja häipyi, kun olin noin 11-vuotias. Minusta tuli  vaikea teini, join salaa alkoholia ja riehuin kylillä, karkasin kotoa, hankin naaman täyteen lävistyksiä jne... Äidillä oli keinot aika vähissä. Isästä ei ollut apua, hän syytti äitiä olotilastani ja teki uuden naisensa kanssa äidistäni lasuja. Sossut eivät onneksi uskoneet isääni. Äiti yritti saada minua psykologille, mutta en puhunut vastaanotolla sanaakaan.

Kun olin 15-vuotias, muutimme eri kaupunkiin. Päätin silloin itse, että se on minulle mahdollisuus aloittaa alusta. Minusta tuli ns. normaali nuori, en enää hakenut ylimääräistä huomiota tempuillani ja lopetin valehtelun, jota olin siihen mennessä harrastanut joka suuntaan. Isää näin parin viikon välein, mutta tunteet isää kohtaan olivat melko kuolleet. Hän yritti määräillä minua, mutta en ottanut häntä enää vakavasti auktoriteettina. Myöhemmin välit isää kohtaa tulehtuivat pahasti. Nykyään näen häntä enää n. 1-2 kertaa vuodessa muutaman tunnin ajan, ja sekin pelkästään lapsieni takia, jotta he voisivat tavata isoisäänsä.

Jos äiti ei olisi "jaksanut" läpi vaikeaa vaihettani, en tiedä minne olisin päätynyt. Äiti etsi minua karattuani kotoa, hän ei raivonnut, ei tuominnut, hän yritti puhua. Olen siitä suunnattoman kiitollinen nyt. Tätinikin sanoi jälkeenpäin, että hän ei olisi silloin uskonut, että minusta tulee järkevä, kouluttautunut ihminen.

Äiti kärsi valtavasti tuona aikana, ei pelkästään siksi, että minä olin vaikea, vaan myös siksi, että isä häipyi ja käyttäytyi kuin mitään ei olisi ikinä ollutkaan. Äidille jäi lapset hoidettavaksi, isä lähti kiertämään maailmaa uuden naisen kanssa. 

Olen nyt 32-vuotias, minulla on useampi tutkinto, hyvä työ ja perhe. Sitoutuminen pelottaa minua edelleen, vaikka olenkin löytänyt elämäni miehen. Huomaan hokevani hänelle, että ikinä ei voi tietää mitä tapahtuu, mehän saatetaan erota. Koen, että parisuhde on kuin ohut lanka, joka saattaa katketa. Mieheni tietää kyllä, että minulla on näitä "traumoja", mutta hän ei onneksi ota puheitani turhan vakavasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teinin masennus ei välttämättä johdu vanhempien erosta. Ydinperheissäkin masennutaan. Mulle tuli mieleen, että millaista teidän (siis sinun ja pojan) elämä on ollut eron jälkeen? Sun mielialasi ja tyytyväisyytesi elämääsi vaikuttaa paljon lapseenkin. Ilmeisesti sinä ja poika jouduitte muuttamaan pois pojan lapsuudenkodista? Joutuiko poika vaihtamaan koulua? Joutuiko etsimään uudet kaverit ja löytyikö niitä? Laskiko teidän elitasonne selkeästi? Mistä muusta poika joutui luopumaan kuin saman katon alla asuvasta isästä? Entä mistä sinä jouduit luopumaan miestä lukuunottamatta? 

Olen eronnut, kun esikoiseni oli kuudennella luokalla. Mikään muu mun ja lasten elämässä ei muuttunut kuin että exä muutti pois. Exä asuu kävelymatkan päässä, olemme olleet exän kanssa ihan hyvissä väleissä ja olen hyvissä väleissä myös exän uuden vaimon kanssa. Lapseni ovat nyt jo aikuisia eikä mitään masennusta tms ole ollut. Ero oli aikoinaan mulle oikeastaan helpotus ja koin, että eron jälkeen elämäni oli paljon parempaa kuin parisuhteen viimeiset vuodet.

Ei välttämättä johdukaan, mutta poika itse sanoo, että hänen elämänsä on hyvää, eikä hänellä ole syytä olla masentunut. Siksi pohdin kaukaisempia asioita. Masennus kun alkoi jo useampi vuosi sitten.

Minä muutin kilometrin päähän isästä. Pojan ympäristö ei muuttunut. Elintaso ei laskenut. Tietysti minä olin alussa kriisissä, mutta yritin kriiseillä lapsivapaina viikonloppuina. Kävin kaikki eroseminaarit ja luin kaikki erokirjat tehtävineen.

En keksi mitään, mistä poika olisi joutunut luopumaan ydinperheen lisäksi. Enkä itsekään, toiveista ainoastaan.

Me emme riidelleet eikä avioliitto ollut ahdistava. Ero tuli aivan puun takaa niin minulle kuin lapsille. Eron jälkeiset kolme vuotta olimme kaikki sovussa. Vaikeudet alkoivat, kun poika halusi lopettaa vuoroviikkoilun. Se meni isän kanssa tappeluksi. Mutta se on toinen tarina se. Sen tunteet piika muistaa.

Yritän tässä selvittää, miten päästä käsiksi niihin piilotettuihin tunteisiin.

Ap

Entäpä, jos masennus ei johdukaan mistään menneistä asioista? Monella masentuneella nuorella elämä on periaatteessa ihan hyvää. Voisiko masennus johtua pikemminkin tulevaisuudesta? Onko pojalla tulevaisuudensuunnitelmia vai onko tilanteessa, jossa ei oikein tiedä, mitä haluaisi tehdä? Tai ajatteleeko hän (kuten monet nuoret nykyisin ajattelevat), että tulevaisuus on epävarma? Onko hän opiskelemassa tai töissä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teinin masennus ei välttämättä johdu vanhempien erosta. Ydinperheissäkin masennutaan. Mulle tuli mieleen, että millaista teidän (siis sinun ja pojan) elämä on ollut eron jälkeen? Sun mielialasi ja tyytyväisyytesi elämääsi vaikuttaa paljon lapseenkin. Ilmeisesti sinä ja poika jouduitte muuttamaan pois pojan lapsuudenkodista? Joutuiko poika vaihtamaan koulua? Joutuiko etsimään uudet kaverit ja löytyikö niitä? Laskiko teidän elitasonne selkeästi? Mistä muusta poika joutui luopumaan kuin saman katon alla asuvasta isästä? Entä mistä sinä jouduit luopumaan miestä lukuunottamatta? 

Olen eronnut, kun esikoiseni oli kuudennella luokalla. Mikään muu mun ja lasten elämässä ei muuttunut kuin että exä muutti pois. Exä asuu kävelymatkan päässä, olemme olleet exän kanssa ihan hyvissä väleissä ja olen hyvissä väleissä myös exän uuden vaimon kanssa. Lapseni ovat nyt jo aikuisia eikä mitään masennusta tms ole ollut. Ero oli aikoinaan mulle oikeastaan helpotus ja koin, että eron jälkeen elämäni oli paljon parempaa kuin parisuhteen viimeiset vuodet.

Ei välttämättä johdukaan, mutta poika itse sanoo, että hänen elämänsä on hyvää, eikä hänellä ole syytä olla masentunut. Siksi pohdin kaukaisempia asioita. Masennus kun alkoi jo useampi vuosi sitten.

Minä muutin kilometrin päähän isästä. Pojan ympäristö ei muuttunut. Elintaso ei laskenut. Tietysti minä olin alussa kriisissä, mutta yritin kriiseillä lapsivapaina viikonloppuina. Kävin kaikki eroseminaarit ja luin kaikki erokirjat tehtävineen.

En keksi mitään, mistä poika olisi joutunut luopumaan ydinperheen lisäksi. Enkä itsekään, toiveista ainoastaan.

Me emme riidelleet eikä avioliitto ollut ahdistava. Ero tuli aivan puun takaa niin minulle kuin lapsille. Eron jälkeiset kolme vuotta olimme kaikki sovussa. Vaikeudet alkoivat, kun poika halusi lopettaa vuoroviikkoilun. Se meni isän kanssa tappeluksi. Mutta se on toinen tarina se. Sen tunteet piika muistaa.

Yritän tässä selvittää, miten päästä käsiksi niihin piilotettuihin tunteisiin.

Ap

Entäpä, jos masennus ei johdukaan mistään menneistä asioista? Monella masentuneella nuorella elämä on periaatteessa ihan hyvää. Voisiko masennus johtua pikemminkin tulevaisuudesta? Onko pojalla tulevaisuudensuunnitelmia vai onko tilanteessa, jossa ei oikein tiedä, mitä haluaisi tehdä? Tai ajatteleeko hän (kuten monet nuoret nykyisin ajattelevat), että tulevaisuus on epävarma? Onko hän opiskelemassa tai töissä? 

Tähän mennessä olen ajatellut sen johtuvan tulevaisuudesta. Lukio ei motivoi eikä tiedä mitä haluaa. Tässä on selkeä ongelma. Ja sen tiedostaa poika itsekin.

Voi olla, ettei masennus johdu menneistä, mutta eikö sekin kortti pitäisi katsoa? Ongelmani vain on, etten tiedä, miten se kivi käännetään.

Ap

Meillä oli samankaltainen tilanne juuri kun olin täyttämässä 12 vuotta. Isä petti äidin parhaan kaverin kanssa, ja siihenhän se avioliitto kariutui vaikka äiti olisi halunnut jatkaa. Siitä lähti äitini kierre alaspäin, lukuisia itsemurhayrityksiä (yksi jopa minun paikalla ollessani), kaksisuuntainen mielialahäiriö ja anoreksia kaupan päälle. Jouduin ikävästi vanhempieni välikappaleeksi, isosiskoni muutti poikaystävänsä luo pakoon tilannetta ja jäin ihan yksin. Äitini joutui muuttamaan pois omasta kodistaan ja siitä pian suljetulle osastolle. Isäni lusmusi pitkin kyliä tämän uuden naisen ja hänen lapsensa kanssa, ja minut jätettiin yksin kotiin. Isäni aina valehteli "käyvänsä asioilla", vaikka kyllä tiesin juurikin mihin hän meni. Tästä kehkeytyi minulle defenssikeinoksi ylisuoriutuminen, kun kukaan ei ollut pitämässä minusta huolta tai katsomassa perään. Teini-ikäisenä sain riekkua pitkin kyliä yötä myöden ties missä, eikä ketään kiinnostanut soitella perään. Koulussakaan ei kukaan osannut huolestua koska ylisuorittamisen vuoksi olin todella tunnollinen. Muutinkin sitten 15-vuotiaana ensimmäiseen omaan asuntooni ja siitä lähtien olen joutunut käymään töissä ja elättämään itseni. Sanomattakin selvää että nämä lapsuuteni tapahtumat jotka jäivät käsittelemättä ja patosin sisälleni, vyöryivät kaksinkertaisella voimalla päälle kun täytin 20. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö sekä vaikea masennus. 

Olet tehnyt voitavasi niin hyvin erotilanteessa kuin pystyt. Olet ollut pojallesi läsnä ja kriiseillyt omat kriisisi kun hän ei ole läsnä. Olet yrittänyt pitää arkea niin normaalina kuin mahdollista.  Minun tilanteessani äitini käytti minua välikappaleena isääni kohtaan, haukkui häntä ja yritti pakottaa minut sanomaan hänelle ilkeitä asioita. Tämä asia tulee yhä nykypäivänäkin vastaan jos keskustelemme isästäni. 

Mutta meni erotilanne miten tahansa, kyllä se lapseen aina vaikuttaa. Ei minunkaan vanhemmat ikinä riidelleet ennenkuin isäni kertoi äidilleni toisesta naisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teinin masennus ei välttämättä johdu vanhempien erosta. Ydinperheissäkin masennutaan. Mulle tuli mieleen, että millaista teidän (siis sinun ja pojan) elämä on ollut eron jälkeen? Sun mielialasi ja tyytyväisyytesi elämääsi vaikuttaa paljon lapseenkin. Ilmeisesti sinä ja poika jouduitte muuttamaan pois pojan lapsuudenkodista? Joutuiko poika vaihtamaan koulua? Joutuiko etsimään uudet kaverit ja löytyikö niitä? Laskiko teidän elitasonne selkeästi? Mistä muusta poika joutui luopumaan kuin saman katon alla asuvasta isästä? Entä mistä sinä jouduit luopumaan miestä lukuunottamatta? 

Olen eronnut, kun esikoiseni oli kuudennella luokalla. Mikään muu mun ja lasten elämässä ei muuttunut kuin että exä muutti pois. Exä asuu kävelymatkan päässä, olemme olleet exän kanssa ihan hyvissä väleissä ja olen hyvissä väleissä myös exän uuden vaimon kanssa. Lapseni ovat nyt jo aikuisia eikä mitään masennusta tms ole ollut. Ero oli aikoinaan mulle oikeastaan helpotus ja koin, että eron jälkeen elämäni oli paljon parempaa kuin parisuhteen viimeiset vuodet.

Ei välttämättä johdukaan, mutta poika itse sanoo, että hänen elämänsä on hyvää, eikä hänellä ole syytä olla masentunut. Siksi pohdin kaukaisempia asioita. Masennus kun alkoi jo useampi vuosi sitten.

Minä muutin kilometrin päähän isästä. Pojan ympäristö ei muuttunut. Elintaso ei laskenut. Tietysti minä olin alussa kriisissä, mutta yritin kriiseillä lapsivapaina viikonloppuina. Kävin kaikki eroseminaarit ja luin kaikki erokirjat tehtävineen.

En keksi mitään, mistä poika olisi joutunut luopumaan ydinperheen lisäksi. Enkä itsekään, toiveista ainoastaan.

Me emme riidelleet eikä avioliitto ollut ahdistava. Ero tuli aivan puun takaa niin minulle kuin lapsille. Eron jälkeiset kolme vuotta olimme kaikki sovussa. Vaikeudet alkoivat, kun poika halusi lopettaa vuoroviikkoilun. Se meni isän kanssa tappeluksi. Mutta se on toinen tarina se. Sen tunteet piika muistaa.

Yritän tässä selvittää, miten päästä käsiksi niihin piilotettuihin tunteisiin.

Ap

Entäpä, jos masennus ei johdukaan mistään menneistä asioista? Monella masentuneella nuorella elämä on periaatteessa ihan hyvää. Voisiko masennus johtua pikemminkin tulevaisuudesta? Onko pojalla tulevaisuudensuunnitelmia vai onko tilanteessa, jossa ei oikein tiedä, mitä haluaisi tehdä? Tai ajatteleeko hän (kuten monet nuoret nykyisin ajattelevat), että tulevaisuus on epävarma? Onko hän opiskelemassa tai töissä? 

Tähän mennessä olen ajatellut sen johtuvan tulevaisuudesta. Lukio ei motivoi eikä tiedä mitä haluaa. Tässä on selkeä ongelma. Ja sen tiedostaa poika itsekin.

Voi olla, ettei masennus johdu menneistä, mutta eikö sekin kortti pitäisi katsoa? Ongelmani vain on, etten tiedä, miten se kivi käännetään.

Ap

Jätä se ammattilaisten huoleksi. Poikasi on nyt siinä iässä, jolloin on jo tarkoituskin irtautua äidistä eikä alkaa penkoa äidin kanssa 8 vuotta sitten tapahtuneita asioita. Vaikka masennuksen syy olisikin menneisyydessä, poikasi todennäköisesti kokisi vain ahdistavana, jos sinä alkaisit nyt yrittää kaivaa esiin näitä asioita. Hän saattaa puhua kanssasi menneisyydestä kolmekymppisenä, mutta ei nyt. Joten älä painosta. 

On täysin mahdollista kertomasi perusteella, että poika ei nyt vaan tiedä, mitä tulevaisuudeltaan haluaisi tai sitten hänen toiveensa ovat sellaisia, joita ei itsekään usko pystyvänsä toteuttamaan. Oletko jutellut hänen kanssaan hänen tulavaisuudentoiveistaan? Jos lukio ei tunnu sujuvan nyt, oletteko jutelleet, mikä lukiossa mättää? Koulussa oleminen vai opiskeltavat aineet? Olisiko realistinen vaihtoehto vaihtaa aikuislukioon? Poikasi on jo 19 v, joten pääsee aikuislukioonkin. Jo suoritetut lukiokurssit eivät menisi hukkaan, koska aikuislukiossa häenn tarvitsisi suorittaa vain loput sekä kirjoittaa ylioppilaaksi. Onko hänellä mitään alaa, jota lukion jälkeen haluaisi lähteä opiskelemaan? Jos ei ole, mitä hän on ajatellut tehdä lukion jälkeen? Onko hänellä jokin harrastus, josta voisi tehdä työn? Tai muu mielenkiinnonkohde? 

Mä olen joutunut toisen lapseni kanssa sumplimaan paljon opiskeluasioita lapseni vammaisuuden vuoksi. Valmistui myöhemmin kuin muut ikäisensä (oli välillä isossa leikkauksessa), mutta on nyt työelämässä ja oikein tyytyväinen työhönsä. Aina ei siis tarvitse mennä saman kaavan mukaan kuin muut ikätoverit vaan on erilaisia vaihtoehtoja. Juttele poikasi kanssa tulevaisuudesta ja selvittäkää, mitä erilaisia vaihtoehtoja on olemassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teinin masennus ei välttämättä johdu vanhempien erosta. Ydinperheissäkin masennutaan. Mulle tuli mieleen, että millaista teidän (siis sinun ja pojan) elämä on ollut eron jälkeen? Sun mielialasi ja tyytyväisyytesi elämääsi vaikuttaa paljon lapseenkin. Ilmeisesti sinä ja poika jouduitte muuttamaan pois pojan lapsuudenkodista? Joutuiko poika vaihtamaan koulua? Joutuiko etsimään uudet kaverit ja löytyikö niitä? Laskiko teidän elitasonne selkeästi? Mistä muusta poika joutui luopumaan kuin saman katon alla asuvasta isästä? Entä mistä sinä jouduit luopumaan miestä lukuunottamatta? 

Olen eronnut, kun esikoiseni oli kuudennella luokalla. Mikään muu mun ja lasten elämässä ei muuttunut kuin että exä muutti pois. Exä asuu kävelymatkan päässä, olemme olleet exän kanssa ihan hyvissä väleissä ja olen hyvissä väleissä myös exän uuden vaimon kanssa. Lapseni ovat nyt jo aikuisia eikä mitään masennusta tms ole ollut. Ero oli aikoinaan mulle oikeastaan helpotus ja koin, että eron jälkeen elämäni oli paljon parempaa kuin parisuhteen viimeiset vuodet.

Ei välttämättä johdukaan, mutta poika itse sanoo, että hänen elämänsä on hyvää, eikä hänellä ole syytä olla masentunut. Siksi pohdin kaukaisempia asioita. Masennus kun alkoi jo useampi vuosi sitten.

Minä muutin kilometrin päähän isästä. Pojan ympäristö ei muuttunut. Elintaso ei laskenut. Tietysti minä olin alussa kriisissä, mutta yritin kriiseillä lapsivapaina viikonloppuina. Kävin kaikki eroseminaarit ja luin kaikki erokirjat tehtävineen.

En keksi mitään, mistä poika olisi joutunut luopumaan ydinperheen lisäksi. Enkä itsekään, toiveista ainoastaan.

Me emme riidelleet eikä avioliitto ollut ahdistava. Ero tuli aivan puun takaa niin minulle kuin lapsille. Eron jälkeiset kolme vuotta olimme kaikki sovussa. Vaikeudet alkoivat, kun poika halusi lopettaa vuoroviikkoilun. Se meni isän kanssa tappeluksi. Mutta se on toinen tarina se. Sen tunteet piika muistaa.

Yritän tässä selvittää, miten päästä käsiksi niihin piilotettuihin tunteisiin.

Ap

Entäpä, jos masennus ei johdukaan mistään menneistä asioista? Monella masentuneella nuorella elämä on periaatteessa ihan hyvää. Voisiko masennus johtua pikemminkin tulevaisuudesta? Onko pojalla tulevaisuudensuunnitelmia vai onko tilanteessa, jossa ei oikein tiedä, mitä haluaisi tehdä? Tai ajatteleeko hän (kuten monet nuoret nykyisin ajattelevat), että tulevaisuus on epävarma? Onko hän opiskelemassa tai töissä? 

Tähän mennessä olen ajatellut sen johtuvan tulevaisuudesta. Lukio ei motivoi eikä tiedä mitä haluaa. Tässä on selkeä ongelma. Ja sen tiedostaa poika itsekin.

Voi olla, ettei masennus johdu menneistä, mutta eikö sekin kortti pitäisi katsoa? Ongelmani vain on, etten tiedä, miten se kivi käännetään.

Ap

Jätä se ammattilaisten huoleksi. Poikasi on nyt siinä iässä, jolloin on jo tarkoituskin irtautua äidistä eikä alkaa penkoa äidin kanssa 8 vuotta sitten tapahtuneita asioita. Vaikka masennuksen syy olisikin menneisyydessä, poikasi todennäköisesti kokisi vain ahdistavana, jos sinä alkaisit nyt yrittää kaivaa esiin näitä asioita. Hän saattaa puhua kanssasi menneisyydestä kolmekymppisenä, mutta ei nyt. Joten älä painosta. 

On täysin mahdollista kertomasi perusteella, että poika ei nyt vaan tiedä, mitä tulevaisuudeltaan haluaisi tai sitten hänen toiveensa ovat sellaisia, joita ei itsekään usko pystyvänsä toteuttamaan. Oletko jutellut hänen kanssaan hänen tulavaisuudentoiveistaan? Jos lukio ei tunnu sujuvan nyt, oletteko jutelleet, mikä lukiossa mättää? Koulussa oleminen vai opiskeltavat aineet? Olisiko realistinen vaihtoehto vaihtaa aikuislukioon? Poikasi on jo 19 v, joten pääsee aikuislukioonkin. Jo suoritetut lukiokurssit eivät menisi hukkaan, koska aikuislukiossa häenn tarvitsisi suorittaa vain loput sekä kirjoittaa ylioppilaaksi. Onko hänellä mitään alaa, jota lukion jälkeen haluaisi lähteä opiskelemaan? Jos ei ole, mitä hän on ajatellut tehdä lukion jälkeen? Onko hänellä jokin harrastus, josta voisi tehdä työn? Tai muu mielenkiinnonkohde? 

Mä olen joutunut toisen lapseni kanssa sumplimaan paljon opiskeluasioita lapseni vammaisuuden vuoksi. Valmistui myöhemmin kuin muut ikäisensä (oli välillä isossa leikkauksessa), mutta on nyt työelämässä ja oikein tyytyväinen työhönsä. Aina ei siis tarvitse mennä saman kaavan mukaan kuin muut ikätoverit vaan on erilaisia vaihtoehtoja. Juttele poikasi kanssa tulevaisuudesta ja selvittäkää, mitä erilaisia vaihtoehtoja on olemassa. 

Olen jättänyt sen ammattilaisten huoleksi, mutta se ei nyt vain toimi. En nyt ole pojan terapeutiksi ryhtymässä, vaan pohtimassa, miten pystyisin ulkopuolelta löytämään narun pään. Jotta pojalla olisi puhuttavaa ammattilaisten kanssa.

Kyllä tuota lukiota on käyty läpi. Minulla on ideoita, mutta poika nyt ”vähän pitää taukoa”. Juu, on juteltu.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teinin masennus ei välttämättä johdu vanhempien erosta. Ydinperheissäkin masennutaan. Mulle tuli mieleen, että millaista teidän (siis sinun ja pojan) elämä on ollut eron jälkeen? Sun mielialasi ja tyytyväisyytesi elämääsi vaikuttaa paljon lapseenkin. Ilmeisesti sinä ja poika jouduitte muuttamaan pois pojan lapsuudenkodista? Joutuiko poika vaihtamaan koulua? Joutuiko etsimään uudet kaverit ja löytyikö niitä? Laskiko teidän elitasonne selkeästi? Mistä muusta poika joutui luopumaan kuin saman katon alla asuvasta isästä? Entä mistä sinä jouduit luopumaan miestä lukuunottamatta? 

Olen eronnut, kun esikoiseni oli kuudennella luokalla. Mikään muu mun ja lasten elämässä ei muuttunut kuin että exä muutti pois. Exä asuu kävelymatkan päässä, olemme olleet exän kanssa ihan hyvissä väleissä ja olen hyvissä väleissä myös exän uuden vaimon kanssa. Lapseni ovat nyt jo aikuisia eikä mitään masennusta tms ole ollut. Ero oli aikoinaan mulle oikeastaan helpotus ja koin, että eron jälkeen elämäni oli paljon parempaa kuin parisuhteen viimeiset vuodet.

Ei välttämättä johdukaan, mutta poika itse sanoo, että hänen elämänsä on hyvää, eikä hänellä ole syytä olla masentunut. Siksi pohdin kaukaisempia asioita. Masennus kun alkoi jo useampi vuosi sitten.

Minä muutin kilometrin päähän isästä. Pojan ympäristö ei muuttunut. Elintaso ei laskenut. Tietysti minä olin alussa kriisissä, mutta yritin kriiseillä lapsivapaina viikonloppuina. Kävin kaikki eroseminaarit ja luin kaikki erokirjat tehtävineen.

En keksi mitään, mistä poika olisi joutunut luopumaan ydinperheen lisäksi. Enkä itsekään, toiveista ainoastaan.

Me emme riidelleet eikä avioliitto ollut ahdistava. Ero tuli aivan puun takaa niin minulle kuin lapsille. Eron jälkeiset kolme vuotta olimme kaikki sovussa. Vaikeudet alkoivat, kun poika halusi lopettaa vuoroviikkoilun. Se meni isän kanssa tappeluksi. Mutta se on toinen tarina se. Sen tunteet piika muistaa.

Yritän tässä selvittää, miten päästä käsiksi niihin piilotettuihin tunteisiin.

Ap

Entäpä, jos masennus ei johdukaan mistään menneistä asioista? Monella masentuneella nuorella elämä on periaatteessa ihan hyvää. Voisiko masennus johtua pikemminkin tulevaisuudesta? Onko pojalla tulevaisuudensuunnitelmia vai onko tilanteessa, jossa ei oikein tiedä, mitä haluaisi tehdä? Tai ajatteleeko hän (kuten monet nuoret nykyisin ajattelevat), että tulevaisuus on epävarma? Onko hän opiskelemassa tai töissä? 

Tähän mennessä olen ajatellut sen johtuvan tulevaisuudesta. Lukio ei motivoi eikä tiedä mitä haluaa. Tässä on selkeä ongelma. Ja sen tiedostaa poika itsekin.

Voi olla, ettei masennus johdu menneistä, mutta eikö sekin kortti pitäisi katsoa? Ongelmani vain on, etten tiedä, miten se kivi käännetään.

Ap

Jätä se ammattilaisten huoleksi. Poikasi on nyt siinä iässä, jolloin on jo tarkoituskin irtautua äidistä eikä alkaa penkoa äidin kanssa 8 vuotta sitten tapahtuneita asioita. Vaikka masennuksen syy olisikin menneisyydessä, poikasi todennäköisesti kokisi vain ahdistavana, jos sinä alkaisit nyt yrittää kaivaa esiin näitä asioita. Hän saattaa puhua kanssasi menneisyydestä kolmekymppisenä, mutta ei nyt. Joten älä painosta. 

On täysin mahdollista kertomasi perusteella, että poika ei nyt vaan tiedä, mitä tulevaisuudeltaan haluaisi tai sitten hänen toiveensa ovat sellaisia, joita ei itsekään usko pystyvänsä toteuttamaan. Oletko jutellut hänen kanssaan hänen tulavaisuudentoiveistaan? Jos lukio ei tunnu sujuvan nyt, oletteko jutelleet, mikä lukiossa mättää? Koulussa oleminen vai opiskeltavat aineet? Olisiko realistinen vaihtoehto vaihtaa aikuislukioon? Poikasi on jo 19 v, joten pääsee aikuislukioonkin. Jo suoritetut lukiokurssit eivät menisi hukkaan, koska aikuislukiossa häenn tarvitsisi suorittaa vain loput sekä kirjoittaa ylioppilaaksi. Onko hänellä mitään alaa, jota lukion jälkeen haluaisi lähteä opiskelemaan? Jos ei ole, mitä hän on ajatellut tehdä lukion jälkeen? Onko hänellä jokin harrastus, josta voisi tehdä työn? Tai muu mielenkiinnonkohde? 

Mä olen joutunut toisen lapseni kanssa sumplimaan paljon opiskeluasioita lapseni vammaisuuden vuoksi. Valmistui myöhemmin kuin muut ikäisensä (oli välillä isossa leikkauksessa), mutta on nyt työelämässä ja oikein tyytyväinen työhönsä. Aina ei siis tarvitse mennä saman kaavan mukaan kuin muut ikätoverit vaan on erilaisia vaihtoehtoja. Juttele poikasi kanssa tulevaisuudesta ja selvittäkää, mitä erilaisia vaihtoehtoja on olemassa. 

Olen jättänyt sen ammattilaisten huoleksi, mutta se ei nyt vain toimi. En nyt ole pojan terapeutiksi ryhtymässä, vaan pohtimassa, miten pystyisin ulkopuolelta löytämään narun pään. Jotta pojalla olisi puhuttavaa ammattilaisten kanssa.

Kyllä tuota lukiota on käyty läpi. Minulla on ideoita, mutta poika nyt ”vähän pitää taukoa”. Juu, on juteltu.

Ap

Ei sun tarvitse löytää narun päätä ulkopuolelta. Sanon nyt vielä uudelleen, että poikasi on siinä iässä, jolloin sun "painostamisesi" saattaa vain lisätä hänen masennustaan. Jos hänellä itsellään on ajatukset tulevaisuudessa ja mahdollinen pelko, ettei onnistukaan elämässään missään, ja sinä väännät 8 vuotta vanhasta asiasta, niin poikasi menee puhumisen suhteen vain lukkoon. Äitinä ymmärrän huolesi, mutta ymmärrän myös poikaasi. Ja jso kerran olette jutelleet hänen tulevaisuudestaan ja mikä lukiossa nyt mättää, niin silloinhan sulla on jo tiedossa, mikä mättää. Tauko opinnoista voi olla ihan paikallaan, mutta ei kannata ihan hirveän pitkään olla tekemättä yhtään mitään. Ja vakavasti kannattaa harkita edes yksittäisten kurssien suorittamista aikuislukiossa (onnistuu nykyisin ihan verkko-opintoinakin), jotta ei mene mietintäaikakaan ihan peukaloita pyöritellessä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teinin masennus ei välttämättä johdu vanhempien erosta. Ydinperheissäkin masennutaan. Mulle tuli mieleen, että millaista teidän (siis sinun ja pojan) elämä on ollut eron jälkeen? Sun mielialasi ja tyytyväisyytesi elämääsi vaikuttaa paljon lapseenkin. Ilmeisesti sinä ja poika jouduitte muuttamaan pois pojan lapsuudenkodista? Joutuiko poika vaihtamaan koulua? Joutuiko etsimään uudet kaverit ja löytyikö niitä? Laskiko teidän elitasonne selkeästi? Mistä muusta poika joutui luopumaan kuin saman katon alla asuvasta isästä? Entä mistä sinä jouduit luopumaan miestä lukuunottamatta? 

Olen eronnut, kun esikoiseni oli kuudennella luokalla. Mikään muu mun ja lasten elämässä ei muuttunut kuin että exä muutti pois. Exä asuu kävelymatkan päässä, olemme olleet exän kanssa ihan hyvissä väleissä ja olen hyvissä väleissä myös exän uuden vaimon kanssa. Lapseni ovat nyt jo aikuisia eikä mitään masennusta tms ole ollut. Ero oli aikoinaan mulle oikeastaan helpotus ja koin, että eron jälkeen elämäni oli paljon parempaa kuin parisuhteen viimeiset vuodet.

Ei välttämättä johdukaan, mutta poika itse sanoo, että hänen elämänsä on hyvää, eikä hänellä ole syytä olla masentunut. Siksi pohdin kaukaisempia asioita. Masennus kun alkoi jo useampi vuosi sitten.

Minä muutin kilometrin päähän isästä. Pojan ympäristö ei muuttunut. Elintaso ei laskenut. Tietysti minä olin alussa kriisissä, mutta yritin kriiseillä lapsivapaina viikonloppuina. Kävin kaikki eroseminaarit ja luin kaikki erokirjat tehtävineen.

En keksi mitään, mistä poika olisi joutunut luopumaan ydinperheen lisäksi. Enkä itsekään, toiveista ainoastaan.

Me emme riidelleet eikä avioliitto ollut ahdistava. Ero tuli aivan puun takaa niin minulle kuin lapsille. Eron jälkeiset kolme vuotta olimme kaikki sovussa. Vaikeudet alkoivat, kun poika halusi lopettaa vuoroviikkoilun. Se meni isän kanssa tappeluksi. Mutta se on toinen tarina se. Sen tunteet piika muistaa.

Yritän tässä selvittää, miten päästä käsiksi niihin piilotettuihin tunteisiin.

Ap

Entäpä, jos masennus ei johdukaan mistään menneistä asioista? Monella masentuneella nuorella elämä on periaatteessa ihan hyvää. Voisiko masennus johtua pikemminkin tulevaisuudesta? Onko pojalla tulevaisuudensuunnitelmia vai onko tilanteessa, jossa ei oikein tiedä, mitä haluaisi tehdä? Tai ajatteleeko hän (kuten monet nuoret nykyisin ajattelevat), että tulevaisuus on epävarma? Onko hän opiskelemassa tai töissä? 

Tähän mennessä olen ajatellut sen johtuvan tulevaisuudesta. Lukio ei motivoi eikä tiedä mitä haluaa. Tässä on selkeä ongelma. Ja sen tiedostaa poika itsekin.

Voi olla, ettei masennus johdu menneistä, mutta eikö sekin kortti pitäisi katsoa? Ongelmani vain on, etten tiedä, miten se kivi käännetään.

Ap

Jätä se ammattilaisten huoleksi. Poikasi on nyt siinä iässä, jolloin on jo tarkoituskin irtautua äidistä eikä alkaa penkoa äidin kanssa 8 vuotta sitten tapahtuneita asioita. Vaikka masennuksen syy olisikin menneisyydessä, poikasi todennäköisesti kokisi vain ahdistavana, jos sinä alkaisit nyt yrittää kaivaa esiin näitä asioita. Hän saattaa puhua kanssasi menneisyydestä kolmekymppisenä, mutta ei nyt. Joten älä painosta. 

On täysin mahdollista kertomasi perusteella, että poika ei nyt vaan tiedä, mitä tulevaisuudeltaan haluaisi tai sitten hänen toiveensa ovat sellaisia, joita ei itsekään usko pystyvänsä toteuttamaan. Oletko jutellut hänen kanssaan hänen tulavaisuudentoiveistaan? Jos lukio ei tunnu sujuvan nyt, oletteko jutelleet, mikä lukiossa mättää? Koulussa oleminen vai opiskeltavat aineet? Olisiko realistinen vaihtoehto vaihtaa aikuislukioon? Poikasi on jo 19 v, joten pääsee aikuislukioonkin. Jo suoritetut lukiokurssit eivät menisi hukkaan, koska aikuislukiossa häenn tarvitsisi suorittaa vain loput sekä kirjoittaa ylioppilaaksi. Onko hänellä mitään alaa, jota lukion jälkeen haluaisi lähteä opiskelemaan? Jos ei ole, mitä hän on ajatellut tehdä lukion jälkeen? Onko hänellä jokin harrastus, josta voisi tehdä työn? Tai muu mielenkiinnonkohde? 

Mä olen joutunut toisen lapseni kanssa sumplimaan paljon opiskeluasioita lapseni vammaisuuden vuoksi. Valmistui myöhemmin kuin muut ikäisensä (oli välillä isossa leikkauksessa), mutta on nyt työelämässä ja oikein tyytyväinen työhönsä. Aina ei siis tarvitse mennä saman kaavan mukaan kuin muut ikätoverit vaan on erilaisia vaihtoehtoja. Juttele poikasi kanssa tulevaisuudesta ja selvittäkää, mitä erilaisia vaihtoehtoja on olemassa. 

Olen jättänyt sen ammattilaisten huoleksi, mutta se ei nyt vain toimi. En nyt ole pojan terapeutiksi ryhtymässä, vaan pohtimassa, miten pystyisin ulkopuolelta löytämään narun pään. Jotta pojalla olisi puhuttavaa ammattilaisten kanssa.

Kyllä tuota lukiota on käyty läpi. Minulla on ideoita, mutta poika nyt ”vähän pitää taukoa”. Juu, on juteltu.

Ap

Ei sun tarvitse löytää narun päätä ulkopuolelta. Sanon nyt vielä uudelleen, että poikasi on siinä iässä, jolloin sun "painostamisesi" saattaa vain lisätä hänen masennustaan. Jos hänellä itsellään on ajatukset tulevaisuudessa ja mahdollinen pelko, ettei onnistukaan elämässään missään, ja sinä väännät 8 vuotta vanhasta asiasta, niin poikasi menee puhumisen suhteen vain lukkoon. Äitinä ymmärrän huolesi, mutta ymmärrän myös poikaasi. Ja jso kerran olette jutelleet hänen tulevaisuudestaan ja mikä lukiossa nyt mättää, niin silloinhan sulla on jo tiedossa, mikä mättää. Tauko opinnoista voi olla ihan paikallaan, mutta ei kannata ihan hirveän pitkään olla tekemättä yhtään mitään. Ja vakavasti kannattaa harkita edes yksittäisten kurssien suorittamista aikuislukiossa (onnistuu nykyisin ihan verkko-opintoinakin), jotta ei mene mietintäaikakaan ihan peukaloita pyöritellessä. 

Olemme tuosta koulun käymisestä täysin samaa mieltä. Olemme puhuneet.

Poika itse murehtii, kun ei löydä masennukselleen syytä. Etsii ja etsii ja ahdistuu kun ei löydä. Ihmiset ovat toki erilaisia, mutta minua itseäni auttaa, jos saan kosketuksen menneeseen. Se avaa päitä, joista voi löytyä polku.

On minulla toisiakin langanpäitä, joista voi edetä. Niistä tiedän, miten lähteä liikkeelle, tästä erosta en.

Poika ei ole mikään lukkoon menijä. Osaa kyllä sanoa mielipiteensä.