Miten isän uskottomuuden vuoksi tapahtuva avioero vaikuttaa 11-vuotiaaseen? Omia Kokemuksia?

Kyllä ihan varmasti on vaikutusta ja tämä pitää tiedostaa. Oli vaikutus sitten suuri tai pieni, mutta se on olemassa, ja kanntaa käsitellä se ajoissa. Itselläni samantapainen tilanne nuoruudessa, tosin siihen liittyi myös henkistä ja osin fyysistä väkivaltaa, mutta asian läpikäyminen jätettiin silloin tekemättä, ja näin 15 vuotta myöhemmin, kaikilla lapsilla mielenterveydelliä ongelmia. En nyt haua pelotella, että niin varmasti käy sinun poikasi kohdalla, mutta suosittelen lämpimästi, että asiasta puhutaan, mielummin ammattiauttajan kanssa, jottei se pääse kehittymään liian pitkälle.

Mieti itse, jos olisit poikasi. Isäsi pettää äitiäsi, uusi muija lapsineen muuttaa perheeseen ja joudut vuorottelemaan kahden kodin välillä.

Että kyllä vaikuttaa, vaikka ei myöntäisi asiaa suoraan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ihan varmasti on vaikutusta ja tämä pitää tiedostaa. Oli vaikutus sitten suuri tai pieni, mutta se on olemassa, ja kanntaa käsitellä se ajoissa. Itselläni samantapainen tilanne nuoruudessa, tosin siihen liittyi myös henkistä ja osin fyysistä väkivaltaa, mutta asian läpikäyminen jätettiin silloin tekemättä, ja näin 15 vuotta myöhemmin, kaikilla lapsilla mielenterveydelliä ongelmia. En nyt haua pelotella, että niin varmasti käy sinun poikasi kohdalla, mutta suosittelen lämpimästi, että asiasta puhutaan, mielummin ammattiauttajan kanssa, jottei se pääse kehittymään liian pitkälle.

On siitä yritetty puhua, mutta poika itse ei pääse kiinni mihinkään tunteisiin. Ammattilaiset eivät ole osanneet kysyä niitä oikeita kysymyksiä. Poika sanoo niiden olevan diibadaabaa, johon hän ilman koulutustakin pystyisi. Siksi tässä kysele jotta osaisin vetäistä oikeista naruista. Mitä ne narut siis ovat?

Meilläkin isä osa syyllistää ja manipuloida hyvin. Poika itse sanoo näin. Se puoli ei ole piilossa. Eroon liittyvät tunteet ovat.

Vierailija kirjoitti:

Mieti itse, jos olisit poikasi. Isäsi pettää äitiäsi, uusi muija lapsineen muuttaa perheeseen ja joudut vuorottelemaan kahden kodin välillä.

Että kyllä vaikuttaa, vaikka ei myöntäisi asiaa suoraan.

Uskon, että vaikuttaa, mutta miten sen saa kaivettua esiin?

Itse olen vasta aikuisena käsitellyt asiaa. Isäni lähti mitään varoittamatta, pakkasi tavaransa ja jätti äidille kirjeen, jonka minä koulusta tultuani löysin sekä huomasin vaatteiden puuttuvan. Siinä sitten kuudesluokkalaisena mietin, miten kertoa asia äidille. Emme myöskään aluksi tienneet, minne isä oli lähtenyt (toisen naisen luo tietty), tämä selvisi vasta muutaman viikon kuluttua. Yhteys isään katkesi ainakin puoleksi vuodeksi, eikä koskaan oikein korjaantunut. Hän kuoli tapaturmaisesti muutaman vuoden päästä erosta.

Tästä on nyt jo 30 vuotta aikaa, mutta nuoreen tyttöön se jätti karmean hylätyksi tulemisen pelon ja nuorena aikuisena elin varsinkin seksuaalisesti aika holtitonta elämää. Vasta nyt nelikymppisenä asiat on aika ok. Elämään tietty kuului sitten sekin, että oma aviomies teki aikanaan saman tempun, kun lapset olivat pieniä ja olin raskaana. Siitä toipuminen kesti kauan ja avasi lapsuuden traumat uudelleen.

Miehet ovat sikoja ja pelkureita.

Meillä ero tapahtui parisuhdeongelmien takia, mutta toisella vanhemmista oli jo uusi katsottuna. Olimme 3-10v. Meillä kaikilla lapsilla on ollut mt-ongelmia, nuorimmalla eniten, hänet huostaanotettiin yhdessä vaiheessa ja elämänhallinta oli täysi nolla pitkään. Itsemurhayrityksiä, huumeita, koulutuksista putoamisia. Ongelmat ehkä lähtivät kyllä enemmän toisen vanhemman uuden puolison käytöksestä kuin erosta sinänsä.

Mä olin siinä vähän samanlainen kuin ap:n lapsi, että en oikein saanut yhteyttä niihin tunteisiin. En ainakaan suruun, ikävään, hylätyksi tulemisen tunteisiin. Minä oireilin vaan yleisellä levottomuudella, ärtyneisyydellä ja koulun laiminlyönnillä. Myöhemmin päihde- ja seksikokeiluilla jo 13-vuotiaasta alkaen. 

Mutta menihän se nuoruus niinkin, kivut tuli kipuiltua niiden oireilujen kautta ja ihan tasapainoinen olin jo lukioiässä.

Seurustelin tuollaisen kokeneen miehen kanssa. Sama parisuhdemalli toistui miehellä kuin isällä, petti menemään niin, ettei enää lopulta tiennyt kuinka monen kanssa oli pettänyt. Siis ihan jokainen nainen kelpasi. Oli aika rankka kokemus kun tuli tietooni, että oikeasti on pantu jokaista pubiruusua.

Pojalla ei ole ikävää eikä henkilökohtaista hylkäämiskokemusta, koska jäi vuoroviikoksi. Isä ei siis hyljännyt häntä eikä hävinnyt mihinkään. Hänen traumansa liittyvät siis perheen hajoamiseen.

Kertokaa please, mitä minä voin tehdä?

Ap

Miksi h*tissä lapselle on kerrottu miksi vanhemmat erosivat? Saiko lapsi tunteisiinsa tukea, käytitkö aikaa hänen kanssaan yhteiseen tekemiseen?

Eroaminen ei riko lapsen maailmaa, se rikkoo jos nämä ongelmat ovat sellaisia että lapsi joutuu niitä murehtimaan. Monessa tapauksessa eroaminen on parempi vaihtoehto kuin jatkuvat riidat.

Avioero ei ole mikään sellainen asia joka yksiselitteisesti rikkoo ihmisen, ihan yhtä lailla jokaisen lapsuudesta löytyy joku trauma jonka voi sanoa pilanneen elämän. Mun vanhemmat eivät eronneet, mutta isä on ollut psyykkisesti sairas siitä kun täytin 8v. Voisin toki käyttää tätä "virtahepoa olohuoneessa" tekosyynä sille että mikään ei minun elämässäni onnistu, mutta toisaalta itse päätän siitä mitä mun elämästä tulee.

Jos olisin nyt siinä tilanteessa että ero on tulossa, pyrkisin olemaan kuormittamatta lasta aikuisten ristiriidoilla ja käyttäisin aikaa siihen että lapsi saa kokea itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi. Yksikin välittävä aikuinen riittää.

Olet varmaan mollannut isää jatkuvasti, samalla haukkuen kaikkia miehiä, ihmekös tuo että poika masentuu kun omaa sukupuolta vähätellään kotioloissa.

Mä hajosin itse myös teininä vanhempien erosta. Tuo ikä on just paha siihen avun vastaanottamiseen ja itselleni olisi ollut tosi tärkeää, että joku läheinen olisi kysellyt kuulumisia ja viettänyt hetken vaikka pizzeriassa tms. Mä luulen että sun läsnäolo on nyt just tosi tärkeää ja muistutat aika ajoin, että välität ja rakastat. Käykää vaikka syömässä ulkona sillpin tällöin.

Vierailija kirjoitti:

Pojalla ei ole ikävää eikä henkilökohtaista hylkäämiskokemusta, koska jäi vuoroviikoksi. Isä ei siis hyljännyt häntä eikä hävinnyt mihinkään. Hänen traumansa liittyvät siis perheen hajoamiseen.

Kertokaa please, mitä minä voin tehdä?

Ap

Onko sun paikkakunnalla lasten eroryhmää tai mahdollisuutta jutella psykologin kanssa? Tärkeintä tässä nyt se että sinä et käytä lasta omana terapeuttinasi. Anna aikaa, tee juttuja yhdessä ja jos näyttää että oireilee niin hanki ammattilaisen (psykologin) apua.

Äläkä missään tapauksessa mustamaalaa lapsen isää lapselle. Lapsen kannalta se on sama kuin haukkuisit lasta itseään.

Minulla täysin identtinen kokemus, kuin pojallasi. Sairastuin masennukseen, vuosien varrella ollut parempia ja hyvin vaikeita jaksoja. Ihmisiin on vaikea luottaa, siihen, että joku oikeasti voisi välittää ja rakastaa, eikä pettää luottamusta.

11 on todella haavoittuvainen ikä, teini-iän kynnyksellä mutta kuitenkin pieni lapsi. Kun perusturvallisuus järkkyy tuossa iässä, sillä on välttämättä seurauksia. Tue lastasi kaikin keinoin, avioliiton ongelmat eivät ole vain vanhempien välisiä vaan vaikuttavat lapseenkin.

T. Nyt jo tasapainoisempi N24 v.

Ethän ainakaan ole sanonut että ero ei johtunut lapsista? Koska tämä on pahin virhe, lapsi alkaa heti kuvitella että oikeasti se johtui minusta.

Vierailija kirjoitti:

Mä hajosin itse myös teininä vanhempien erosta. Tuo ikä on just paha siihen avun vastaanottamiseen ja itselleni olisi ollut tosi tärkeää, että joku läheinen olisi kysellyt kuulumisia ja viettänyt hetken vaikka pizzeriassa tms. Mä luulen että sun läsnäolo on nyt just tosi tärkeää ja muistutat aika ajoin, että välität ja rakastat. Käykää vaikka syömässä ulkona sillpin tällöin.

Etkä missään nimessä hauku isäänsä! Jos ero tulee pojan aloitteesta puheeksi, niin asiallista keskustelua siitä yleisesti kuinka tavallisia erot nykyään ovat ja kuinka on hyvä kohdella ja kunnioittaa ihmisiä, eikä mikään ole lapsen syytä, koska sehän lapsen mielessä usein on.

On omaa kokemusta. Isä muutti kotoamme uuden naisen luo. Me jäimme asumaan äidin luo, mutta isää näimme n. kerran viikossa (vei/toi harrastuksiin) ja olimme hänen luonaan joka toinen viikonloppu. Suurin taakka tuosta avioerosta oli kyllä se, miten selvästi kuvio oli äidilleni rankka. Äiti esitti reipasta ja rohkeaa, mutta ilmapiiri äidin ja isän uuden naisen välillä oli (ymmärrettävästi!) kireä vuosikausia.

Me kaikki sisarukset kehitimme jonkinasteisen kuudennen aistin vanhempiemme väliselle kitkalle ja reagoimme siihen eri tavoin: itse sovittelin, nuorempi veljeni pelleili, isosiskoni vetäytyi. Perheessäni ei osattu puhua tunteista eikä asioita käsitelty. Jäljelle jäi hylätyksi tulemisen pelko ja epäterve suhtautuminen konflikteihin ihmissuhteissa. Jokainen olemme jossain vaiheessa joutuneet terapeutin pakeille, mutta eri syistä (ja suvussa on alkoholismia ym. herkkämielisyyttä muutenkin eli ei johdu välttämättä mitenkään erosta, pikemminkin vanhempieni ero johtuu tästä herkkämielisyydestä ja aiempien sukupolvien tunneongelmista.)

Me lapset olemme kompuroineet parisuhdeosastolla, mutta kuitenkin pärjänneet oikein hyvin elämässä ja välit molempiin vanhempiin ovat hyvät. Nykyään osaamme perheenä puhua tunteistamme paljon paremmin kuin ennen, joskaan näitä vanhoja eron aikaisia asioita olemme vasta parin vuoden aikana alkaneet varovasti availemaan.

Joka kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa: Isäni on ollut toisen naisensa kanssa nyt kauemmin kuin oman äitini kanssa ja heidän suhteensa on lähisukuni paras esimerkki rakastavasta, kestävästä parisuhteesta. Isäni vaimo on ihana ihminen eikä koskaan itse luonut konflikteja vanhempieni välille.

Vierailija kirjoitti:

Miksi h*tissä lapselle on kerrottu miksi vanhemmat erosivat? Saiko lapsi tunteisiinsa tukea, käytitkö aikaa hänen kanssaan yhteiseen tekemiseen?

Eroaminen ei riko lapsen maailmaa, se rikkoo jos nämä ongelmat ovat sellaisia että lapsi joutuu niitä murehtimaan. Monessa tapauksessa eroaminen on parempi vaihtoehto kuin jatkuvat riidat.

Avioero ei ole mikään sellainen asia joka yksiselitteisesti rikkoo ihmisen, ihan yhtä lailla jokaisen lapsuudesta löytyy joku trauma jonka voi sanoa pilanneen elämän. Mun vanhemmat eivät eronneet, mutta isä on ollut psyykkisesti sairas siitä kun täytin 8v. Voisin toki käyttää tätä "virtahepoa olohuoneessa" tekosyynä sille että mikään ei minun elämässäni onnistu, mutta toisaalta itse päätän siitä mitä mun elämästä tulee.

Jos olisin nyt siinä tilanteessa että ero on tulossa, pyrkisin olemaan kuormittamatta lasta aikuisten ristiriidoilla ja käyttäisin aikaa siihen että lapsi saa kokea itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi. Yksikin välittävä aikuinen riittää.

Kuten aloituksessa kerroin, niin lapsi kyllä ihan itse pystyi päättelemään isän toiminnasta eron syyn. Kun lapsi kysyi asiaa minulta, niin minä sanoin kysy isältä. Isä sanoi, että koska hän rakastaa xxx.

Eron jälkeen kaksi vuotta elin tiiviisti lapsen kanssa. En edes harrastanut lapsiviikoilla mitään.

Keskustelimme paljon, poika on oikein verbaalinen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olet varmaan mollannut isää jatkuvasti, samalla haukkuen kaikkia miehiä, ihmekös tuo että poika masentuu kun omaa sukupuolta vähätellään kotioloissa.

En kertaakaan.

Ap

Mitä voit tehdä, on olla jämäkkänä vanhemman mallina. Voit kertoa pojallesi, miltä ero itsestäsi tuntuu, niin voi poika uskaltaa kertoa omista tunteista. Eli avoimuus.