Lue keskustelun säännöt.
Mitä mieltä olette reagoimattomuudesta, kun lapsi kiukuttelee?
30.05.2006 |
Tuosta äiti on tyhmä -ketjusta tuli mieleen yksi Supernannyn jakso, jossa äiti ei ikinä millään tavalla reagoinut lapsen kiukutteluun. Nannyn mielestä se kertoi lapselle, ettei äiti kuuntele ja lapsi vain kiukutteli entistä enemmän.
Jäin miettimään tätä, sillä myös meillä kotona äiti välillä tyystin lakkasi kuuntelemasta minun junkutustani, jos asiassa ei päästy puusta pitkään. Mutta kuitenkin yleensä aina ensin äiti yritti selittää, esim. miksen saa uusia lewiksiä (kyllä, se oli 80-lukua).
Mitä mieltä olette, toimiiko reagoimattomuus, milloin se toimii ja miten itse menettelette kun lapsi kiukkuaa ns. turhasta?
Kommentit (7)
Mulla on kaksivuotias uhmainen vekara joka on jonkin aikaa sitten keksinyt alkaa syömälakkoon- ei halua syödä itse vaan alkaa raivota ja huutaa että syöttäisin häntä.
Joka kerta kun kiukkuaminen alkaa niin koetan ensin rauhallisesti saada lapsen syömään, nostan heitellyt lusikat lattialta ja annan takaisin käteen.
Jos alkaa hysteerisenä huutamaan niinkuin useimmiten käy kun ei saa tahtoaan läpi niin totean rauhallisesti; äiti istuu tähän sun viereen nyt lukemaan lehteä. ja istun siinä kylmän rauhallisena kuin en kuulisikaan kiukuttelua.
Tyttö huutaa ja huitoo ilmaa ehkä 5 minuutin ajan jonka jälkeen väsähtää kun ei saa vastakaikua.
Kun itku loppuu niin laitan lautasen takaisin eteen, lusikan käteen ja sanon: ole hyvä. Useimmiten huutoepisodi ja lehdenluku toistuu kerran, toisella kertaa ruuan eteen saadessaan alkaa jo useimmiten ripeästi syömään.
Paremmin tuo meillä toimii kuin muut konstit joita olen kokeillut....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yhtenä konstina lopettaa kiukuttelu. Mä luulen että toimii tosi hyvin tuon ruokaesimerkin tapaisissa tilanteissa. Ensin pitää tehdä lapselle selväksi mitä halutaan eikä jätetä lasta yksin tai huomiotta.
Kun saa raivareita tyhjästä, ei välillä mikään selittäminen tai muukaan auta. Silloin totean, että en jaksa jankuttaa asiasta ja alan tehdä jotain muuta. Tosin ehkä minuutin välein aina sanon jotain tai juttelen jostain muusta asiasta eli en täydellisesti ole reagoimatta tai ikään kuin huomaamatta lasta.
Tuota ruokapöytäjuttua minäkin olen käyttänyt, myös nukutustilanteessa.
Mutta jos muuten raivoaa niin silloin puutun. Joskus kiellän ja joskus lohdutan. Riippuu asiasta.
Esim. tänään, klo oli 19.30, huomenna tarhapäivä ja ollaan jo iltatouhuille menossa: -Mä haluuuuun mennä vielä ulos! . Poika kiskoo vaatteita päälle ja rynkyttää ulko-ovea, mitä ei saa auki. Ensin selitän miksi ei enään voi mennä ulos. Sitten houkuttelen hyvällä iltapalalla tai kivalla kirjalla, vaihdan puheenaihetta ja muistellaan päivän tapahtumia. Mutta yleensä kun meidän 5v. saa jotain päähänsä niin mikään muu ei auta kun sanoa että -nyt saat kiukutella kiukkus loppuun, mutta tässä äiti ei voi antaa periksi ja olen hijaa ja teen omia juttujani. Kyllä se pojan käytös ja ääni sitten muuttuu ja siinä kohden äiti lohduttaa kun niin kovasti harmittaa. Mutta voin olla ihan hiljaa ja reagoimatta pitkään pojan kiukkuja tuollaisissa tapauksissa MUTTA olen tietty siinä lähellä ja reagoin heti, jos poika haluaa syliin tai lohtua harmitukseen, enkä anna tietenkään rikkoa mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta muuten minusta toimit tosi viisaasti. Koska kyllähän lasta pitää lohduttaa kun on pahamieli. periksi ei silti tarvi antaa.
Jouduin suljettuun huoneeseen ja mua ahdisti. Musta tuli sen myötä vain enempi sisäänpäinkääntynyt.