Seurustelusta avoliittoon siirtyminen. En vain ymmärrä sitä miten sitten ollaan kun ollaan melkein koko ajan yhdessä.

Sama juttu. Ahdistaa ihan hirveästi ajatus yhteen muutosta.

Ei yhteen ole pakko muuttaa, ei missään vaiheessa. Mutta voi käydä myös niin, että kohtaa sellaisen ihmisen, jonka seurassa haluaa olla mahdollisimman paljon, ja silloin yhdessä asuminen alkaa tuntua hyvin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Minä asuin avioeroni jälkeen 25 vuotta yksin ennen kuin kohtasin sen ihmisen, jonka kanssa halusin muuttaa yhteen. Välillä oli parisuhteita, pisimmillään muutaman vuoden, mutta vasta nykyisen puolisoni kanssa olin valmis sitoutumaan loppuelämäksi.

Minusta yhteen muuttaminen oli luonnollinen vaihe. Seurustelimme ennen yhteen muuttoa 2 vuotta. Nykyään, 4 vuotta tuosta yhteenmuutosta, olemme naimisissa ja ostimme juuri omakotitalon.

Ei kannata liikaa kiirehtiä jos tuntuu ahdistavalta nyt.

Onhan se rankka paikka. Menettää yksityisyytensä, oman rauhan ja oikeastaan myös persoonansa kun asuu jonkun kanssa saman katon alla. Häviät yksilönä ja sinusta tulee pelkkä heijaste toisesta. Puhumattakaan siitä miten henkisesti voimille käypää se on kun ei saa tarpeeksi olla yksin.

Eihän se pakollista ole. Monelle rakastuneena rakkastaan erossa olo on niin mahdotonta, että yhteenmuutto tuntuu hyvältä.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se rankka paikka. Menettää yksityisyytensä, oman rauhan ja oikeastaan myös persoonansa kun asuu jonkun kanssa saman katon alla. Häviät yksilönä ja sinusta tulee pelkkä heijaste toisesta. Puhumattakaan siitä miten henkisesti voimille käypää se on kun ei saa tarpeeksi olla yksin.

Normaalien ihmisten suhteessa ei kyllä käy näin. Ehkä silloin jos toinen on poikkeuksellisen heikko ja toinen poikkeuksellisen dominoiva.

Menisit avioliittoon niin et tarvitse miettiä miten elää avoliitossa.

Sitten vaan nusssitaan

Kerran kokenut yhdessäasumisen hauskuuden. Ei enää koskaan samaa virhettä. Onneksi nykyinen naiseni on samaa mieltä ja molemmilla on omat kodit ja omaa aikaa.

Ei se kaikille sovi. Esim. minä kärsin kovasti elämästä erirytmisen sottapytyn kanssa. Kokeilin sitä kahden eri tyypin kanssa 1987-2016, ei ollut minun juttu.

Nyt on etäsuhde miehen kanssa, joka ei yritäkään ängetä reviirilleni. Meille riittää tapailu seksin, hyvän ruuan ja kulttuuriharrastuksen merkeissä.

Vierailija kirjoitti:

Sitten vaan nusssitaan

Paljon vähemmän kun silloin kun asuttiin erillään. Silloin oli hirveä kiima päällä heti kun astui sisään eteiseen. Nyt vain talon periltä huikataan että "moi".

No siinä ollaan yhdessä ja sitten homma yleensä alkaa maistua puulta vähän ajan päästä. Mutta ei se hukkaan menetettyä aikaa ollut, vaan tehokkaasti käytettyä (ei tarvi kummankaan roudata haisevia sukkia edes taas).

Jos mikään ei pakota muuttamaan yhteen - ei myöskään taloudellinen tilanne niin suosittelen asumaan erillään. Pysyy parisuhde paremmassa kunnossa kun kummallakin on oma tila jota hallita ja tapaamiset ovat ikäänkuin treffejä joihin ainakin hieman panostetaan.

Ihana kömpiä puolison viereen iltaisin. Pitkä avioliitto takana, mutta ei sitä kaikkea aikaa yhdessä vietetä- molemmilla paljon omia menoja. Kauhistus olisi ripustautuminen ja vapauden riisto. Ei se yhdessä asuminen sitä ole .

Ihan mielenkiinnosta, oliko teillä, jotka höpöttätte vapauden ja identiteetin menettämisestä, ollenkaan sisaruksia? Oliko teillä oma huone, omat tavarat, oma aika? Jos ei kasvaessaan ole tottunut jakamaan yhtään mitään eikä ole saanut kokea millaista iloa itselleen läheisen ihmisen kanssa puuhaaminen tuottaa, tuskin osaa sitä aikuisenakaan. Olen ihminen, joka keskittyy vahvasti itseensä ja ei tarvitse hirvittävästi ystävien ja kavereiden seuraa. Koen heidät aika usein rasittavana. Sen sijaan aviomiestäni en koe rasittavana. On mukavaa kun voi päivän myrskyistä palata kotisatamaan jossa on tuttu ja turvallinen ihminen odottamassa. Toisen kanssa asuessa kannattaa lopettaa sen pohtiminen mitä toinen on ja mitä ei ole. Ottaa kaiken ilon irti mitä hyvän tyypin kanssa saa, ei se identiteettiä kadota. Jos se katoaa, silloin sitä ei ole koskaan ollutkaan.

Jos yhteen muuttaminen ahdistaa niin et ole siihen valmis. Niin simppeliä se on.

Itselläni taas yhteenmuutto oli aikoinaan maailman luonnollisin juttu. Olimme muutenkin melkein koko ajan yhdessä joten ei tuntunut yhtään sen kummemmalta että se toinen oli ihan virallisesti samassa osoitteessa. En edes ajatellut että siinä oli jotain ihmeellistä. Ja minusta niin sen pitäisi parhaimmillaan mennäkin.

En edes tiedä millaisia miehet on oikeasti. Kahdestaan tai isommalla porukalla ollessa niillä kun on aina se esitysvaihde silmässä. Yhdessä asuessa eivät kai kuitenkaan jaksa pitää sitä loputtomiin päällä?

Vaikka olen paljon omaa aikaa vaativa introvertti, niin en koe menettäväni identiteettiäni tai mitään muutakaan yhdessä asuessa. Molemmilla on omat elämät ja omat identiteetit, ei se sama osoite sitä muuta. On kivaa, kun on joku jonka kanssa jutella jos haluaa, tehdä yhdessä asioita, harrastaa seksiä silloin kun huvittaa ja mennä yhdessä nukkumaan. Osaan myös sanoa, että nyt haluan olla yksin ja vaikka maata vapaapäivän sohvalla katsomassa Netflixistä ihan mitä itse haluan. Ja mies osaa silloin keksiä ihan omaa tekemistä. Ehkä tärkein asia onnistuneessa yhteisasumisessa on se, että kummallakin on suunnilleen sama siisteyskäsitys ja suunnilleen samanlaiset rahankäyttötavat. Silloin ei tule riitelyä klassikkoaiheista, eli kotitöistä ja rahasta.

Ei ole enää omaa kotia?

Tarkoitatko, että on yhteinen koti kumppanin kanssa?

Jos ajatus yhteen muuttamisesta ahdistaa, niin silloin ei kannata muuttaa yhteen.