Erosta asiaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan lapsi toivo vanhempiensa olevan onnettomia ja vain hänen takiaan yhdessä. Jos se on eronneiden puolustuspuhetta, että lapset kärsivät vanhempiensa kylmästä liitosta, niin ihan yhtälailla se on itsensä huijaamista ajatella että perhe kannattaa pitää koossa hinnalla millä hyvänsä ja että se olisi lapsille aina parasta. Uskalluksen puutetta se suurimmaksi osaksi on, lapsia on vaan kätevää käyttää tekosyynä ja kiillottaa samalla sädekehäänsä kuinka ydinperhe on se ainoa tie tarjota lapsilleen muka tasapainoinen elämä.

Mitäs sitten kun ne lapset ovat lähteneet kotoa? Silloinkin vielä meinaatte sinnitellä yhdessä väkisin ”lasten takia”?

Tämän ajatuksen ulostin miehelleni...että kumpikaan lapsista ei myöhemmin tule kiittämään siitä, että heidän takiaan jatkettiin. Aikamoinen painolasti viattomille ihmisille. ap

Nimenomaan näin. Isäni joskus sanoi minulle (kun äiti oli taas kerran vienyt avioerohakemuksen maistraattiin), että lasten takia tässä nyt edelleen ollaan. Muuten oltaisi erottu jo kauan sitten. Nyt toki ymmärrän sen olevan potaskaa, sillä viimeinen lapsi lensi pesästä kymmenen vuotta sitten ja siellä edelleen sinnittelevät. Mutta muistan, miten pahalta se ajatus tuntui, että vanhempani kärsivät rakkaudettomassa liitossa lasten vuoksi. Miksi se oli minun vikani, että he eivät ansaitse onnea?

Kannustan siis todellakin eroamaan. Kaikilla on vain yksi elämä elettävänään, eikä oikeasti ole mitään hyvää syytä viettää sitä rakkaudettomassa suhteessa. Tuo tieto on lapsille nimenomaan painolastia, ei mitään ihanaa ydinperheen autuutta.

-13

13 lisää vielä, että muistan senkin, miten olin ihan aidosti ihmeissäni kun näin ystäväni vanhempien pussaavan toisiaan kun toinen tuli töistä kotiin. Kysyin ystävältäni, että pussaavatko ne useinkin? Ystäväni ihmetteli, että totta kai pussaavat kun ovat naimisissa. Minä en ollut koskaan nähnyt vanhempieni osoittavan minkäänlaista hellyyttä. Yhden nopean halin isäni antoi äidille kun äidin äiti nukkui pois. Siinä se.

Lisäksi sydämessäni muljahti muutama kuukausi sitten, kun olin syömässä vanhempien luona. Molemmat istuivat samassa ruokapöydässä, mikä jo itsessään on harvinaista, ja vieläpä nauroivat jollekin inside-jutulleen vedet silmissä. Tunnelma oli rento, lämmin ja mukava. Tajusin, että näin sellaista vanhempieni taholta ensimmäistä kertaa melkein kolmeenkymmeneen vuoteen. Ja ajattelin heti perään, että kyllä avioero olisi ollut todellakin se toimiva ratkaisu heille.

Niinpä. Miettikääpä omia vanhempianne, näettekö heidät mielummin onnellisina vai onnettomina ja katkerina vanhuksina, jotka väkisin sinun takiasi kitkuttelivat liitossaan?

Ap, miehesi reaktio kertoo siitä että hän varmaan edelleen kuitenkin sinua rakastaa , kun ei luopua halua?

Jos mies ei pysty puhumaan, kirjoita hänelle kirje. Tee hänelle selväksi että jos välinne ei muutu, haluat eron. Ehdota pariterapiaa, kerro hänelle mitä kaipaat, koita itse tehdä jotain elvyyttääksesi rakkautta?

Pitkä liitto on pitkä liitto. Vapaus ja onni varmasti odottaa sua jos eroat.. mutta olethan varma että rakkaus on loppu, eikä kyse ole siitä että on vaan yksinkertaisesti tylsää saman vanhan tutun kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan lapsi toivo vanhempiensa olevan onnettomia ja vain hänen takiaan yhdessä. Jos se on eronneiden puolustuspuhetta, että lapset kärsivät vanhempiensa kylmästä liitosta, niin ihan yhtälailla se on itsensä huijaamista ajatella että perhe kannattaa pitää koossa hinnalla millä hyvänsä ja että se olisi lapsille aina parasta. Uskalluksen puutetta se suurimmaksi osaksi on, lapsia on vaan kätevää käyttää tekosyynä ja kiillottaa samalla sädekehäänsä kuinka ydinperhe on se ainoa tie tarjota lapsilleen muka tasapainoinen elämä.

Mitäs sitten kun ne lapset ovat lähteneet kotoa? Silloinkin vielä meinaatte sinnitellä yhdessä väkisin ”lasten takia”?

Tämän ajatuksen ulostin miehelleni...että kumpikaan lapsista ei myöhemmin tule kiittämään siitä, että heidän takiaan jatkettiin. Aikamoinen painolasti viattomille ihmisille. ap

Nimenomaan näin. Isäni joskus sanoi minulle (kun äiti oli taas kerran vienyt avioerohakemuksen maistraattiin), että lasten takia tässä nyt edelleen ollaan. Muuten oltaisi erottu jo kauan sitten. Nyt toki ymmärrän sen olevan potaskaa, sillä viimeinen lapsi lensi pesästä kymmenen vuotta sitten ja siellä edelleen sinnittelevät. Mutta muistan, miten pahalta se ajatus tuntui, että vanhempani kärsivät rakkaudettomassa liitossa lasten vuoksi. Miksi se oli minun vikani, että he eivät ansaitse onnea?

Kannustan siis todellakin eroamaan. Kaikilla on vain yksi elämä elettävänään, eikä oikeasti ole mitään hyvää syytä viettää sitä rakkaudettomassa suhteessa. Tuo tieto on lapsille nimenomaan painolastia, ei mitään ihanaa ydinperheen autuutta.

-13

Tuota olen miettinyt paljon....että onko se slogan "lasten takia jatketaan" sellainen ansa, joka on helppo vetää sopivassa tilanteessa esiin...Jonkun sortin marttyyriutta, "kaikkeni tein ja teidän takia uhrasin elämäni"...En halua ikinä livauttaa sellaista joskus myöhemmin kun tajuan, että elämä olikin pikku hiljaa tässä ja lapset omillaan. ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan lapsi toivo vanhempiensa olevan onnettomia ja vain hänen takiaan yhdessä. Jos se on eronneiden puolustuspuhetta, että lapset kärsivät vanhempiensa kylmästä liitosta, niin ihan yhtälailla se on itsensä huijaamista ajatella että perhe kannattaa pitää koossa hinnalla millä hyvänsä ja että se olisi lapsille aina parasta. Uskalluksen puutetta se suurimmaksi osaksi on, lapsia on vaan kätevää käyttää tekosyynä ja kiillottaa samalla sädekehäänsä kuinka ydinperhe on se ainoa tie tarjota lapsilleen muka tasapainoinen elämä.

Mitäs sitten kun ne lapset ovat lähteneet kotoa? Silloinkin vielä meinaatte sinnitellä yhdessä väkisin ”lasten takia”?

Tämän ajatuksen ulostin miehelleni...että kumpikaan lapsista ei myöhemmin tule kiittämään siitä, että heidän takiaan jatkettiin. Aikamoinen painolasti viattomille ihmisille. ap

Nimenomaan näin. Isäni joskus sanoi minulle (kun äiti oli taas kerran vienyt avioerohakemuksen maistraattiin), että lasten takia tässä nyt edelleen ollaan. Muuten oltaisi erottu jo kauan sitten. Nyt toki ymmärrän sen olevan potaskaa, sillä viimeinen lapsi lensi pesästä kymmenen vuotta sitten ja siellä edelleen sinnittelevät. Mutta muistan, miten pahalta se ajatus tuntui, että vanhempani kärsivät rakkaudettomassa liitossa lasten vuoksi. Miksi se oli minun vikani, että he eivät ansaitse onnea?

Kannustan siis todellakin eroamaan. Kaikilla on vain yksi elämä elettävänään, eikä oikeasti ole mitään hyvää syytä viettää sitä rakkaudettomassa suhteessa. Tuo tieto on lapsille nimenomaan painolastia, ei mitään ihanaa ydinperheen autuutta.

-13

Tuota olen miettinyt paljon....että onko se slogan "lasten takia jatketaan" sellainen ansa, joka on helppo vetää sopivassa tilanteessa esiin...Jonkun sortin marttyyriutta, "kaikkeni tein ja teidän takia uhrasin elämäni"...En halua ikinä livauttaa sellaista joskus myöhemmin kun tajuan, että elämä olikin pikku hiljaa tässä ja lapset omillaan. ap

Nyt kun mietin, niin en usko että tuo on kovin harvinainen lause vanhainkodissa. Että auta minua nyt kun minä pilasin elämäni sinun elämäsi vuoksi. En tiedä, mutta kyllä onnettomassa suhteessa kärvistely varmasti katkeroittaa kenet tahansa. Ei se lapsia ainakaan mitenkään hyödytä, se on varma.

-13

Vierailija kirjoitti:

Ap, miehesi reaktio kertoo siitä että hän varmaan edelleen kuitenkin sinua rakastaa , kun ei luopua halua?

Jos mies ei pysty puhumaan, kirjoita hänelle kirje. Tee hänelle selväksi että jos välinne ei muutu, haluat eron. Ehdota pariterapiaa, kerro hänelle mitä kaipaat, koita itse tehdä jotain elvyyttääksesi rakkautta?

Pitkä liitto on pitkä liitto. Vapaus ja onni varmasti odottaa sua jos eroat.. mutta olethan varma että rakkaus on loppu, eikä kyse ole siitä että on vaan yksinkertaisesti tylsää saman vanhan tutun kanssa?

Olen aikalailla varma, että rakkaus on loppunut. Uskon kuitenkin myös siihen, että joku elämnvaihe on jäänyt elämättä kun olin niin tolkuttoman nuori aloittaessamme seurustelun. Mutta se tunne siitä kuinka jossain vaiheessa huomasi, että toinen ei vaan ole se, jonka haluan, joka hän oli...enkä toki ole itsekään se sama ihminen enää.  Mutta tiedostan, että meidän olisi pitänyt erota jo kauan sitten, mutta kuten sanoin, ei tätä katua voi koska tästä kaikesta on kuitenkin seurannut kaksi mahtavaa lasta. En oikeastaan usko miehenkään minua rakastavan, on omien sanojensa mukaan tottunut tähän tilanteeseen. ap

Vierailija kirjoitti:

13 lisää vielä, että muistan senkin, miten olin ihan aidosti ihmeissäni kun näin ystäväni vanhempien pussaavan toisiaan kun toinen tuli töistä kotiin. Kysyin ystävältäni, että pussaavatko ne useinkin? Ystäväni ihmetteli, että totta kai pussaavat kun ovat naimisissa. Minä en ollut koskaan nähnyt vanhempieni osoittavan minkäänlaista hellyyttä. Yhden nopean halin isäni antoi äidille kun äidin äiti nukkui pois. Siinä se.

Lisäksi sydämessäni muljahti muutama kuukausi sitten, kun olin syömässä vanhempien luona. Molemmat istuivat samassa ruokapöydässä, mikä jo itsessään on harvinaista, ja vieläpä nauroivat jollekin inside-jutulleen vedet silmissä. Tunnelma oli rento, lämmin ja mukava. Tajusin, että näin sellaista vanhempieni taholta ensimmäistä kertaa melkein kolmeenkymmeneen vuoteen. Ja ajattelin heti perään, että kyllä avioero olisi ollut todellakin se toimiva ratkaisu heille.

'

Voih...Tätä varmaan varsinkin kuopus on kokenut kavereidensa luona. En muista, että olisi ääneen ihmetellyt, mutta ei heistä kumpikaan ole koskaan nähnyt vanhempiensa hellivän toisiaan millään tavalla...tai nauravan yhdessä, pussaamisesta tosiaan puhumattakaan. Tunnelma on monesti kireä tai jotenkin outo ja vaikka se ei sinällään kohdistu lapsiiin niin siinä samassa ilmapiirissähän he elävät.

Ei sellaista nuoruuden rakkautta ja huumaa enään tule iäkkäämpänä vaikka kuinka uskoisi. Monet koittavat etsiä kadotettua nuoruuttaan uudelleen jossain vanhenemisen kriisissään. Joillain ihan harvoilla voi säkä vielä käydä mutta kyllä ne aika harvinaisia tapauksia ovat. suurin osa pitkistä suhteista eronneista jää sitten loppupeleissä yksineläjiksi. Sairastuessa tai kun alkaa sairauksia tulemaan se on sitten turvattomampaa elämä ilman puolisoa. 

Juuri se on ongelmasi kun olet aloittanut liian nuorena ja tunnet jääneesi jostain paitsi ja sitä jotain pitäisi vielä ehtiä elää. Kukaan ei ole sama ihminen enään 20-40 vuoden jälkeen ja ihme jos olisi. Et ole itsekkään sama ihminen sille puolisollesi enään. Jossain siintää joku haave kuva täydellisestä kumppanista mutta sellaista ei ole olemassakaan. Voi olle ettei tule kohdallesi enään ketään. Rakkautta on niin monenlaista ja jos pitkässä suhteessa se ei ole enään kamalan fyysistä ja koko ajan huomioimista niin sekö pelottaa ettei ole rakkautta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

13 lisää vielä, että muistan senkin, miten olin ihan aidosti ihmeissäni kun näin ystäväni vanhempien pussaavan toisiaan kun toinen tuli töistä kotiin. Kysyin ystävältäni, että pussaavatko ne useinkin? Ystäväni ihmetteli, että totta kai pussaavat kun ovat naimisissa. Minä en ollut koskaan nähnyt vanhempieni osoittavan minkäänlaista hellyyttä. Yhden nopean halin isäni antoi äidille kun äidin äiti nukkui pois. Siinä se.

Lisäksi sydämessäni muljahti muutama kuukausi sitten, kun olin syömässä vanhempien luona. Molemmat istuivat samassa ruokapöydässä, mikä jo itsessään on harvinaista, ja vieläpä nauroivat jollekin inside-jutulleen vedet silmissä. Tunnelma oli rento, lämmin ja mukava. Tajusin, että näin sellaista vanhempieni taholta ensimmäistä kertaa melkein kolmeenkymmeneen vuoteen. Ja ajattelin heti perään, että kyllä avioero olisi ollut todellakin se toimiva ratkaisu heille.

'

Voih...Tätä varmaan varsinkin kuopus on kokenut kavereidensa luona. En muista, että olisi ääneen ihmetellyt, mutta ei heistä kumpikaan ole koskaan nähnyt vanhempiensa hellivän toisiaan millään tavalla...tai nauravan yhdessä, pussaamisesta tosiaan puhumattakaan. Tunnelma on monesti kireä tai jotenkin outo ja vaikka se ei sinällään kohdistu lapsiiin niin siinä samassa ilmapiirissähän he elävät.

Ei meillä tarvitse toisille ihmisille esittää mitään teatteria suhteestamme että se näyttäisi toisille toimivan. Olen nähnyt paljon näytelmiä, teatteri esityksiä pariskunnilla ja se on vain pintaa eikä kerro todellisesta rakkaudesta yhtään mitään. Katso Love Islandia ohjelmaa mitä teatteri esityksiä siellä näytellään. Minua taas yököttää koko ajan pussailevat ja toisiaan lääppivät ihmiset toisten nähden ja tuntuu ihan spektaakeli näytelmältä se vain. 

Vierailija kirjoitti:

13 lisää vielä, että muistan senkin, miten olin ihan aidosti ihmeissäni kun näin ystäväni vanhempien pussaavan toisiaan kun toinen tuli töistä kotiin. Kysyin ystävältäni, että pussaavatko ne useinkin? Ystäväni ihmetteli, että totta kai pussaavat kun ovat naimisissa. Minä en ollut koskaan nähnyt vanhempieni osoittavan minkäänlaista hellyyttä. Yhden nopean halin isäni antoi äidille kun äidin äiti nukkui pois. Siinä se.

Lisäksi sydämessäni muljahti muutama kuukausi sitten, kun olin syömässä vanhempien luona. Molemmat istuivat samassa ruokapöydässä, mikä jo itsessään on harvinaista, ja vieläpä nauroivat jollekin inside-jutulleen vedet silmissä. Tunnelma oli rento, lämmin ja mukava. Tajusin, että näin sellaista vanhempieni taholta ensimmäistä kertaa melkein kolmeenkymmeneen vuoteen. Ja ajattelin heti perään, että kyllä avioero olisi ollut todellakin se toimiva ratkaisu heille.

En ole koskaan nähnyt vanhempieni pussaavan toisiaan. Tai ylipäätään mitään hellyydenosoituksia. He kyllä syövät ateriansa yhdessä, mutta nukkuvat eri huoneissa. Joskus teininä muistan, että välillä ahdisti, kun he tiuskivat toisilleen, tai nälvivät ikävästi. Luullakseni tämä johtui lähinnä siitä että meillä oli tuolloin taloudellisesti tiukkaa (teini-ikäni osui pääosin 90-luvun alkupuoliskolle). En kuitenkaan koskaan ole toivonut vanhempieni eroa, enkä ymmärrä, miten se olisi minun oloani parantanut. Nyt he ovat olleet naimisissa jo 50 vuotta, ja elämä on hyvin seesteistä.

En oikeasti keksi yhtään asiaa, joka edes jollain todennäköisyydellä olisi nyt paremmin vanhempieni, minun tai sisarusteni elämässä, jos he olisivat aikanaan eronneet. Miten sinun elämäsi olisi konkreettisesti muuttunut paremmaksi, jos vanhempasi todella olisivat eronneet?

Siitä olen kyllä yhtä mieltä, että lapsille ei koskaan pidä sanoa, että vain heidän takiaan pysytään yhdessä, vaikka se olisikin totuus. Vanhemmilla on vastuu lapsensa elämästä, mutta ei koskaan toisinpäin.

M43

Vierailija kirjoitti:

Ei sellaista nuoruuden rakkautta ja huumaa enään tule iäkkäämpänä vaikka kuinka uskoisi. Monet koittavat etsiä kadotettua nuoruuttaan uudelleen jossain vanhenemisen kriisissään. Joillain ihan harvoilla voi säkä vielä käydä mutta kyllä ne aika harvinaisia tapauksia ovat. suurin osa pitkistä suhteista eronneista jää sitten loppupeleissä yksineläjiksi. Sairastuessa tai kun alkaa sairauksia tulemaan se on sitten turvattomampaa elämä ilman puolisoa. 

Juuri se on ongelmasi kun olet aloittanut liian nuorena ja tunnet jääneesi jostain paitsi ja sitä jotain pitäisi vielä ehtiä elää. Kukaan ei ole sama ihminen enään 20-40 vuoden jälkeen ja ihme jos olisi. Et ole itsekkään sama ihminen sille puolisollesi enään. Jossain siintää joku haave kuva täydellisestä kumppanista mutta sellaista ei ole olemassakaan. Voi olle ettei tule kohdallesi enään ketään. Rakkautta on niin monenlaista ja jos pitkässä suhteessa se ei ole enään kamalan fyysistä ja koko ajan huomioimista niin sekö pelottaa ettei ole rakkautta. 

Aloituksessa luki että rakkaus on kuollut - tämä on eri asia kuin pitkästyminen tms. Ei siis rakkautta, läheisyyttä..kylmä avioliitto on yksinäistä puuhaa joka satuttaa sielua ja tiedän tämän kokemuksesta. Ap, elämä on tässä ja nyt: kannattaa miettiä miten sen käyttää. Lapsetkin ovat jo niin isoja että tokko sen kummemmin oirehtivat (toki voivat olla surullisia ja järjestelyt mietityttävät). Voimia mihin valintaan tahansa päädyt!

Et voi olla tosissasi että et uskalla ottaa eroa tuollaisesta hankalasta p*skiaisesta. Et siis todella ole koskaan miettinyt mitä itse elämältä haluat? 

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan lapsi toivo vanhempiensa olevan onnettomia ja vain hänen takiaan yhdessä. Jos se on eronneiden puolustuspuhetta, että lapset kärsivät vanhempiensa kylmästä liitosta, niin ihan yhtälailla se on itsensä huijaamista ajatella että perhe kannattaa pitää koossa hinnalla millä hyvänsä ja että se olisi lapsille aina parasta. Uskalluksen puutetta se suurimmaksi osaksi on, lapsia on vaan kätevää käyttää tekosyynä ja kiillottaa samalla sädekehäänsä kuinka ydinperhe on se ainoa tie tarjota lapsilleen muka tasapainoinen elämä.

Mitäs sitten kun ne lapset ovat lähteneet kotoa? Silloinkin vielä meinaatte sinnitellä yhdessä väkisin ”lasten takia”?

No ei. Siihen mennessä erohalut on yleensä muutenkin jo haihtuneet, kun ei enää niin paljoa panetakaan.