Oletko ollut jämähtäneenä suhteessa vain säälistä?

Itse aloin seurustella 16 vuotiaan (joka pitäisi kieltää) Nimittäin en tiennyt tuolloin yhtään, mitä haluan elämältä tai suhteelta. Poikaystävä oli minulle tosiaankin vain ystävä. Pussailimme jonkin verran aluksi, ja oli muutama intiimimpikin kokeilu, mutta se tuntui kummalta ja epäsovilta, koska koin hänet vain ystäväkseni. Muutimme yhteenkin hiukan päälle 2 kymppisinä, mutta silloinkin koin hänet vain kämppikseksi. Ymmärsin kyllä, että lähipiirimme pitivät meitä oikeana parina. Tajusin hyvin pian olevani ahdistavassa ansassa, jossa hyvin epävarma miehenalku halusi minut väkisin pitää. Kun joka puolelta alkoi tulla lapsikyselyjä ja odotuksia, ymmärsin aina vaan selkeämmin, että tämä on vain pelkkä ystävyys, ja ennemminkin säälisuhde. Yksinkertaisesti säälin tätä "mamman poikaa" enkä saanut jätettyä häntä. Yritin kyllä muutamia kertoja, mutta hän sai hirveitä raivokohtauksia, joista tiesin, että hän tiesi itsekin, että ei saisi ketään naista, jos lähtisin. Hän vetosi aina äitiinsä, että tämä ei hyväksyisi minun lähtöä ym ( sou???) ... Eli hän oli täysin äitinsä langoissa, joka oli myös todella vastenmielistä. Valitettavasti mies oli niin säälittävä tapaus, että selvisi myös asia, että hän ei kyennyt olemaan töissä. En tiennyt 16 vuotiaana alkavani johonkin ihmisen kanssa, joka ei pystynyt menemään töihin. Eli elää kitkutimme minun palkallani ja hän sai kotoaan rahaa jonkin verran. Tämän vuoksi säälin häntä taas, ja ajatus että jätän hänet, niin laittoi miettimään, että hän jopa tappaisi itsensä, koska ei selviäisi rahallisesti. Ei pystynyt siis asioimaan edes työkkärin kanssa. Lopulta jätin hänet 31 vuotiaana, hankkimalla itselleni oman asunnon, ja muutin estelyistä huolimatta pois. Hän ei suostunut luovuttamaan edes verhojani tai juuri mitään tavaroitani asunnosta, vaan yritti kiristää minua niillä. Tänä päivänä olen 52 v ja tuo ajanjakso kummittelee painajaisina lähes joka päivä. Tuo henkilö on 57 vuotias ja tiedän hänen aina vaan olevan yksin ja eikä hän tee mitään, vaan elää perinnöllä, jonka hänen vanhempansa antoivat ns. ohi. Tuntuu, että olen ainut tuntemistani ihmisistä, jolle on käynyt näin, ettei ole nuorena tunnistanut mikä on oikea parisuhde, ja jäänyt siihen säälistä ja pilannut elämänsä.