Miksi lempeydestä ja rauhallisuudesta tuli hyvän vanhemmuuden mittari? Se ei ole hyväksi kenellekään, sanoo asiantuntija

Täydellisyyden vaatimus ja mustavalkoisuus ovat osa kulttuuriamme. Ne eivät kosketa pelkästään äitejä ja äitiyttä, vaan ulottuvat kaikkialle.

Hyvin voimakkaasti ne näkyvät ruokavalioasioissa ja ilmastonsuojelussa puolin ja toisin.

Jos et tee aivan kaikkea pilkulleen oikein (tai jonkun mielipiteen mukaan), olet yhtä paha ja huono kuin ne jotka eivät tee yhtään mitään.

99% ei riitä. 99% on sama kuin 0%.

Vain 100% riittää.

Vihdoin vasta liike kaiken sietävälle vanhemmalle, joka ei koskaan suutu.

Lisäksi ohjeet ja neuvot ovat usein ristiriitaisia.

"Lasta täytyy hoitaa tavalla x, muuten hän vaurioituu pahasti", kuuluu yksi ohje.

Toinen kumoaa ohjeen. "Lasta ei missään nimessä saa hoitaa tavalla x. Mutta omapa on lapses, ei mua haittaa jos..."

Siihen väliin jos yrittää selittää, että "lastenlääkäri sanoi...", Niin saa nopeasti vastauksen "ei lääkärit mitään tiedä..."

Tästä syystä en enää puhu lastenhoitoon, lemmikkien hoitoon, kodinhoitoon jne liittyvistä asioista kuin niin ympäripyöreästi ettei kukaan voi tarttua mihinkään.

Ongelma ei ole joidenkin ihmisten pakonomainen tarve ylistää rauhallista temperamenttia vaan se, että jotkut ottavat sen liian tosissaan. Toki rauhalliselle ihmiselle varmasti sopii parhaiten täydellinen rauhallisuus myös kasvatusasioissa, mutta on turha olettaa, että kaikki ihmiset ovat geeneiltään rauhallisia. Vilkas ihminen ahdistuu rauhallisuudesta ihan yhtä paljon kuin se rauhallinen vilkkaudesta, mutta Suomessa mennään aina sen hitaimman ja jähmeimmän ehdoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vihdoin vasta liike kaiken sietävälle vanhemmalle, joka ei koskaan suutu.

Oikeasti me tarvitaan liike täydellisyyden vaatimuksen vastustamiselle.

Ei tilanne sillä korjaudu että aletaan haukkumaan rauhallisia vanhempia ja aletaan vaatimaan jotain muuta mitä pitäisi noudattaa pilkun tarkasti.

Paineet ja syyllisyyden tunteet eivät katoa mihinkään vaikka kuinka kovasti vastustettaisiin niitä kaiken sietäviä vanhempia.

Lempeys ja rauhallisuus ovat ihanteita, tavoitteita. Myös ystävien ja työkavereiden, ylipäätään meidän kaikkien tulisi pyrkiä lempeyteen ja rauhallisuuteen arjessa. Jokainen toki tietää, ettei aina pysty käyttäytymään sen mukaan.

Tuota "hyvän vanhemmuuden mittari"-ilmausta en ymmärrä enkä itse sellaista käyttäisi.

Vierailija kirjoitti:

Täydellisyyden vaatimus ja mustavalkoisuus ovat osa kulttuuriamme. Ne eivät kosketa pelkästään äitejä ja äitiyttä, vaan ulottuvat kaikkialle.

Hyvin voimakkaasti ne näkyvät ruokavalioasioissa ja ilmastonsuojelussa puolin ja toisin.

Jos et tee aivan kaikkea pilkulleen oikein (tai jonkun mielipiteen mukaan), olet yhtä paha ja huono kuin ne jotka eivät tee yhtään mitään.

99% ei riitä. 99% on sama kuin 0%.

Vain 100% riittää.

Tämä. Menee naurettavuuksiin tosiaan esim. ilmastoasioissa. Ilmastonmuutoksen kieltäjät riekkuvat jos ilmastosta huolissaan oleva tekee yhden ilmastolle huonon asian. Se nollaa kaikki muut ponnistelut. 

En usko että kukaan on aina rauhallinen ja lempeä lasten kanssa, mutta sellaisia tunnen paljon, jotka ei ulkopuolisten nähden kehtaa näyttää sitä turhautumista ja suuttumusta, kun siitä tuntuu että tuomitaan.

Lapselle on hyväksi kun sille välillä suututaan ja huudetaan niin että pirtti raikaa. Siten lapsi oppii, ettei tunteiden kirjo ole vaarallinen, vaan elämä jatkuu eikä rakastava vanhempi kadonnut mihinkään. 

Olen luonteeltaan lempeä ja rauhallinen. Olenko siis kasvattanut lapseni väärin ja pilannut heidät?

Vierailija kirjoitti:

Lapselle on hyväksi kun sille välillä suututaan ja huudetaan niin että pirtti raikaa. Siten lapsi oppii, ettei tunteiden kirjo ole vaarallinen, vaan elämä jatkuu eikä rakastava vanhempi kadonnut mihinkään. 

Tää pitää kyllä paikkaansa. Minun vanhempani halusivat olla aina lempeitä ja rauhallisia, ja peittivät kaikki negatiiviset tunteet. Jos joku negatiivinen tunne kävi ylitsevuotavaksi, piiloutuivat saunaan tai vessaan tunnekuohun ajaksi. Tämän seurauksena jouduin tekemään aikuisena hirveästi töitä sen eteen, että opin sietämään negatiivisia tunteita. Jos joku suuttui, itki tms niin lamaannuin täysin ja menin paniikkiin. Tuntui että kaikki kaatuu päälle, enkä kestänyt sitä lainkaan. En myöskään osannut riidellä tai esittää vastakkaisia mielipiteitä, ja parisuhteissa tuli paljon ongelmia kun tällaisissa tilanteissa vain piilouduin itkemään ja patosin kaiken vihan sisälleni. Lopulta sairastuin psyykkisesti, ja terapia auttoi tuomaan myös nämä "pahat" tunteet esiin. Perhe-elämä sujuu noin tuhat kertaa paremmin, kun sanon miehelle jos joku painaa mieltä, suutun jos joku asia suututtaa, itken jos joku asia itkettää ja rageen niille lapsillekin jos on aihetta. Olen tyytyväinen kun lapset myös itse näyttävät tunteensa suoraan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapselle on hyväksi kun sille välillä suututaan ja huudetaan niin että pirtti raikaa. Siten lapsi oppii, ettei tunteiden kirjo ole vaarallinen, vaan elämä jatkuu eikä rakastava vanhempi kadonnut mihinkään. 

Tää pitää kyllä paikkaansa. Minun vanhempani halusivat olla aina lempeitä ja rauhallisia, ja peittivät kaikki negatiiviset tunteet. Jos joku negatiivinen tunne kävi ylitsevuotavaksi, piiloutuivat saunaan tai vessaan tunnekuohun ajaksi. Tämän seurauksena jouduin tekemään aikuisena hirveästi töitä sen eteen, että opin sietämään negatiivisia tunteita. Jos joku suuttui, itki tms niin lamaannuin täysin ja menin paniikkiin. Tuntui että kaikki kaatuu päälle, enkä kestänyt sitä lainkaan. En myöskään osannut riidellä tai esittää vastakkaisia mielipiteitä, ja parisuhteissa tuli paljon ongelmia kun tällaisissa tilanteissa vain piilouduin itkemään ja patosin kaiken vihan sisälleni. Lopulta sairastuin psyykkisesti, ja terapia auttoi tuomaan myös nämä "pahat" tunteet esiin. Perhe-elämä sujuu noin tuhat kertaa paremmin, kun sanon miehelle jos joku painaa mieltä, suutun jos joku asia suututtaa, itken jos joku asia itkettää ja rageen niille lapsillekin jos on aihetta. Olen tyytyväinen kun lapset myös itse näyttävät tunteensa suoraan.

Negatiivisia tunteita voi näyttää lapselle muullakin tavalla kuin huutamalla ja menettämällä malttinsa. Varsinkin pienet lapset pelästyvät vanhempiensa huutoa ja vihaisuutta eivätkä välttämättä ymmärrä että huutaminen on seurausta jostakin aiemmin tapahtuneesta. Tämä ei ainakaan kasvata lasta ymmärtämään asioiden syy-seuraussuhdetta eikä ole hyvä kasvatusmielessä.

Jos lapsi ei _turvallisessa_ lähipiirissään näe ja kuule koskaan esim. huutamista, itkemistä, riehumista, jopa aggressiivista ilmaisua, hänestä tulee ns. pumpulissa kasvanut, joka säikähtää ja panikoi, kun tällaiseen tilanteeseen joutuu myöhemmin.

Oman lapseni ekaluokalla yksi poika sai hallitsemattomia purkauksia luokassa, ehkä syystäkin. Siellä oli yksi arka tyttö, joka valahti valkoiseksi ja jäätyi, itkeä sopersi pulpetissaan. Muille oppilaille asia oli business as usual.

Saattaa tietysti olla, että tytöllä ei ollut turvallista kotia ja vanhemmat olivat pelottavia räyhääjiä.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsi ei _turvallisessa_ lähipiirissään näe ja kuule koskaan esim. huutamista, itkemistä, riehumista, jopa aggressiivista ilmaisua, hänestä tulee ns. pumpulissa kasvanut, joka säikähtää ja panikoi, kun tällaiseen tilanteeseen joutuu myöhemmin.

Oman lapseni ekaluokalla yksi poika sai hallitsemattomia purkauksia luokassa, ehkä syystäkin. Siellä oli yksi arka tyttö, joka valahti valkoiseksi ja jäätyi, itkeä sopersi pulpetissaan. Muille oppilaille asia oli business as usual.

Saattaa tietysti olla, että tytöllä ei ollut turvallista kotia ja vanhemmat olivat pelottavia räyhääjiä.

Ajattelin just tähän sanoa että olen perheestä missä räyhättiin ja vieläkin saatan hieman jäätyä jos joku huutaa. En kyllä ymmärrän miten joillekkin hallitsemattomat purkaukset ovat jotenkin arkipäivää tai "business as usual". On niin vähän asioita missä oikeasti tarvitaan sitä apinanraivoa. Asiat jotka kiukuttavat aikuistakin eivät välttämättä ole niin isoja asioita kun niistä tekee. Lapsella ymmärtää että kuppi menee helpommin nurin kypsymättömyyden takia mutta aikuisella on paljon enemmän työkaluja luovia odottamattomia tilanteita ja tunteita.

Olen luonteeltani todella rauhallinen. Esim. työkaveri kutsuu minua Dalai Lamaksi. Silti maailman kaikista ihmisistä juuri omat lapset ovat ne jotka saavat minut raivostumaan ja korottamaan ääntä. En kertakaikkiaan usko, että on sellaista vanhempaa, joka ei joskus menettäisi malttiaan. Tavallaan sitähän ne lapsetkin hakevat, missä menee raja.