Lue keskustelun säännöt.
Mitä mieltä olette parisuhteestani ja ajatuksistani?
27.08.2019 |
Olen siis siinä tyypillisessä pohdinnan paikassa: onko tämä se suhde jonka haluan loppuelämäkseni.
Pahoittelen jo etukäteen että tulee ehkä pitkä viesti. Olen seurustellut vuoden verran upean miehen kanssa. Upealla tarkoitan: fiksu, 100% luotettava, mukavaa seuraa, avoin ja keskustelutaitoinen, huomioi minut, vastuullinen ja elämä järjestyksessä. Hän on todella hyvä mies, juuri sellainen millaisen haluan aviomiehekseni.
Mutta. En ole varma tunteideni vahvuudesta. En ole missään vaiheessa oikein saanut sitä tunnetta, että "tässä se oikea mies nyt on". Meillä on aina mukavaa yhdessä, ja kun olemme erossa kaipaan häntä. Mietin kuitenkin, onko tässä enemmän kyse tottumuksesta kuin siitä että todella rakastaisin tätä miestä. Tulemme tosi hyvin juttuun, mutta jotenkin en tunne sellaista "sielunkumppanuutta". Ennemminkin olemme vain kaksi ihmistä, joilla on hyvät ihmissuhdetaidot, osaamme kumpikin joustaa ja tukea toista, emme haasta riitaa, panostamme siihen että yhteinen aikamme on mukavaa. Arvostan, kunnioitan, jopa rakastan häntä - mutta onko hän se oikea minulle?
Olen seurustellut kahdesti ennen tätä, enkä ole koskaan tuntenut sellaista suurta rakkautta. En edes tiedä millaista sellainen suhde oikeastaan olisi.
Huom. Tiedän että täällä palstalla aina puhutaan j.änniksistä ja kil.teistä miehistä, ja haluan sanoa että sellaisesta tässä ei ole kyse. En yhtään kaipaa mitään "jän.nää" miestä, vaan päinvastoin rakastan tässä miehessä juuri tuota luotettavuutta, keskustelutaitoa, vastuullisuutta jne. Hän on myös riittävän jännittävä minulle, esim. seksissä hyvin kokeilunhaluinen (kokeilunhaluisempi kuin minä), meillä on hyvää seksiä.
Nyt kun olemme olleet vuoden yhdessä ja yhteenmuutto alkaisi tulla ajankohtaiseksi, tunnen että olen tilanteessa jossa minun on tehtävä päätös: luovunko tästä suhteesta ja lähden vielä etsimään "sitä oikeaa", sielunkumppania (jota en välttämättä koskaan tule löytämään?), vai sitoudunko tähän mieheen ja panostan kaikkeni häneen ja meidän yhteiseen tulevaisuutemme.
Mies on tyytyväinen suhteeseemme ja sanoo rakastavansa minua. Minusta tuntuu että hän ei haihattele minkään sielunkumppanuuksien perään, vaan ajattelee suhdettamme ennemminkin järjellä: meillä on aina mukavaa yhdessä, emme riitele, keskustelemme paljon, seksi sujuu jne. = hyvä suhde.
Miltä tämä tilanne teistä kuulostaa?
Onko aivan hullua lähteä etsimään sitä elokuvarakkautta ja luopua todella hyvästä miehestä. Tiedän aivan hyvin, että jos nyt luovun tästä miehestä, en välttämättä tule enää löytämään yhtä hyvää, luotettavaa, hienoa miestä. Nuo miehen ominaisuudet kuitenkin painavat minulle vaakakupissa todella paljon, vaikka rakkaus ei leiskukaan villinä.
Saa myös kertoa omia kokemuksia, jos olette olleet vastaavassa tilanteessa ja tehneet jonkin päätöksen!
Kommentit (25)
Vierailija kirjoitti:
Lähinnä mietin että mitä oikeastaan tarkoitat tuolla "sielunkumppanuudella" jota kaipaat. Osaatko määritellä että mitä se on vai onko se vain jotain mitä kaipaat mutta et osaa määritellä?
En tietysti tiedä miten sinä koet suhteenne mutta itse olen aina ajatellut että sitä sielunkumppanuttta on juuri se että toisen kanssa on helppo olla ja kaikki sujuu niin ettei tarvitse koko ajan säätää suhteen kanssa. Saa siis aikaa ja tilaa elää sitä tunnesuhdetta ilman että pienet yksityiskohta hiertävät koko ajan. Samoin ajattelen että sitä sielunkumppanutta on kun toinen ymmärtää sinua helposti. Ei sen tarvitse olla mitään ajatuksenlukua mutta sellaista että toinen on valmiiksi samalla aaltopituudella ja tajuaa helposti mitä tunnet ja miksi.
Sen kummemmin en osaa sinua neuvoa.
Hyvä kysymys. Tarkoitan sillä sielunkumppanuudella ehkä sellaista molempien tuntemaa erityisyyden tuntua. Että juuri tämä ihminen kaikista maailman ihmisistä on se jonka kanssa haluan olla, ilman epäilyksiä. Että tietää, että vastaan ei voi koskaan tulla sopivampaa kumppania, koska tämä on SE. Sellainen voimakas rakkaus mihin ei liity mitään epäilyksiä, etteikö tämä olisi se ihminen jonka kanssa minun kuuluu elämäni viettää.
Jotkut ihmiset kuvailevat tuntevansa näin, kun ovat löytäneet "sen oikean".
Toisaalta itse en ole koskaan tuntenut noin ketään kohtaan. Mietinkin, johtuuko se siitä etten ole vielä kohdannut sitä oikeaa, vaiko siitä ettei tuollaista kokemusta (ainakaan minulle) ole edes olemassa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin aviosssa 25 vuotta syystä, että rakastuin hullun lailla mieheeni ja "siihen oikeaan". Rakastin häntä aina .hänen kuolemaansa asti, uskollisesti, ja jäin häntä tietenkin valtavasti kaipaamaan. Löysin, mitä halusinkin.
Silti olen sitä mieltä, ettei ihmisten pitäisi tehdä päätöksiä parisuhteesta vahvan rakkauden vallassa. Järki on oltava suurena apuna.
Parisuhteessa keskustelutaito ja avoimuus ovat ne tärkeimmät ominaisuudet, joilla suhde toimii vuosista toisiin. Isommatkin karikot pystytään selvittämään, jos kumpikin pyrkii rehellisyyteen ja haluaa päästä niistä eteenpäin.
Me emme selvittäneet ongelmiamme, koska mies ei osannut puhua niistä. Nyt haudassa makaa sanan mukaisesti haudan arvoitus. Paljon on minulla mietittävää.
Olen uudessa suhteessa, jossa koko yhdessä olomme on vahvaa vuorovaikutusta sanoin ja teoin. Nyt vasta ymmärrän, miten paljon suhteessa pitäisi antaa ajan vaikuttaa ja rauhallisesti päättää yhteisistä asioista. Sielumkumppanuus, intohimo ovat vain osa suhdetta, joiden merkitystä en voi olla painottamatta, mutta vielä tärkeämpää on olla ystävä.
Minulla on vähän ongelma tämän "se oikea" -ajattelun kanssa, koska käytännössähän et voi kuitenkaan koskaan tietää onko joku ihminen se "erityisempi" sinulle koko loppu elämäsi. Vaikka olisi kuinka sielunkumppanuutta niin voi tulla joskus kriisejä ja liitto voi hajotakin. Luulen, että ehkä odotat jotakin mitä oikeasti ei ole olemassa. Ei rakkaus ole elokuvaa, vaan normaalia elämää.
En ainakaan itse myöskään koskaan ole kokenut mitään erityistä hullaantumista miestäni kohtaan. Tutustuin, ihastuin, rakastuin ja edelleen rakastan. En koe tarpeelliseksi miettiä, olisiko vai eikö joku olisi jotenkin enemmän minulle "se oikea". Valitsin hänet ja olen valinnastani onnellinen. Olen yksi miljardeista ihmisistä tällä maapallolla ja olen löytänyt henkilön, jonka kanssa on hyvä olla, enkä tarvitse sen kummempaa.
Itse kehotan eroamaan. Menin tuohon miinaan, tuli lapset ja talot. Nyt haikailen eropäätöksen kanssa. No ihania lapsia saimme aikaan, mutta tunne ei ollut vahva nuorempanakaan. Ajattelin vaan, että ei sellaista tulekaan koskaan ja joskus on sitouduttava. Olisi ehkä pitänyt odottaa eikä kiirehtiä sen takia, koska niin kuuluu tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm, tämä, jos mikä on niin henkilökohtaista. Ei voi tietää, ehkä sulla on Suuri Rakkaus jossain löydettävissä, tai olet nyt jo suuren rakkautesi kanssa. Jälkimmäisessä ei ole isoja alkukirjaimia, mutta se voi olla silti se oikea. Tai, olet ihminen, joka tarvitsee isoja alkukirjaimia, vaikka joutuisi katumaan sitä myöhemmin. Onko tärkeämpää löytää rakkaus vai oma itsensä?
Leffoissa on satuprinssi ja puoli valtakuntaa. Tottakai pitää unelmia myydä.
Oikeassa elämässä oikean löytäminen on kuvaamasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vähän ongelma tämän "se oikea" -ajattelun kanssa, koska käytännössähän et voi kuitenkaan koskaan tietää onko joku ihminen se "erityisempi" sinulle koko loppu elämäsi. Vaikka olisi kuinka sielunkumppanuutta niin voi tulla joskus kriisejä ja liitto voi hajotakin. Luulen, että ehkä odotat jotakin mitä oikeasti ei ole olemassa. Ei rakkaus ole elokuvaa, vaan normaalia elämää.
En ainakaan itse myöskään koskaan ole kokenut mitään erityistä hullaantumista miestäni kohtaan. Tutustuin, ihastuin, rakastuin ja edelleen rakastan. En koe tarpeelliseksi miettiä, olisiko vai eikö joku olisi jotenkin enemmän minulle "se oikea". Valitsin hänet ja olen valinnastani onnellinen. Olen yksi miljardeista ihmisistä tällä maapallolla ja olen löytänyt henkilön, jonka kanssa on hyvä olla, enkä tarvitse sen kummempaa.
Lisäyksenä vielä, kun mainitsit että sielunkumppanin kanssa ei pitäisi olla mitään epäilyksiä että haluaa olla tämän henkilön kanssa; minulla on epäilyksiä miehestäni joskus tämän suhteen, mutta eivät ne ole muuttaneet mitään tai vähentäneet rakkauttani häntä kohtaan. Epäilykset hälvenevät kun kommunikaatio on avointa ja toista kunnioitetaan. Rakastaminen on mielestäni myös osaltaan tahdon asia, koska onnellinen ja vankka parisuhde vaatii usein myös työtä, koska kaikilla meillä on omat heikkoutemme.
- 5
Mulle tulee sellainen tunne, että teillä on tosi hyvä suhde, ja se mitä siitä mielestäsi puuttuu, on jotain sellaista mitä ei ole edes olemassa. Jotkut ihmiset ehkä kokevat rakkauden hirmu voimakkaana tunteena tai kuvailevat sitä sellaisena, mutta kaikille sellaista ei välttämättä tule tai eivät ainakaan sanoita sitä samalla tavalla, ja silti voi olla tosi onnellinen parisuhde. Mullakaan ei ole ollut mieheni kanssa sellaista jalat alta -rakastumista, vaan vain vahva kokemus siitä, että tämän ihmisen kanssa haluan elämäni elää. Ja hyvin menee. Joten en todellakaan lopettaisi seurustelua tuossa tilanteessa, kun voi ihan hyvin olla että sitä mitä haet, ei ole olemassakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi sentään. Yhdessä asuessa ne tunteet vasta syvenee tai sitten ei. Älä ajattele mitään elokuva rakkautta, niillä myydään vaan elokuvia.
Mun mielestä rakkaus kasvaa ajan kanssa ja tuossa suhteessa on kaikki mahdollisuudet kehittyä rakkaudeksi.
Sinä et ole palavasti ihastunut/rakastunut, eli saanut sitä alkuinnostusta ja hormonimyrskyä. Se ei mielestäni ole tarpeen, koska se laantuu joka tapauksessa parissa vuodessa ja se mikä jäljelle jää, on se, mikä määrittää kestääkö suhde.
Mulla on nimenomaan niin päin, että mun tunteet kasvaa luottamuksen ja yhteisen elämän karttuessa. Monella tunteet haalenee mutta mä kuulun selvästi niihin, joille se yhteinen matka ja kumppanuus ja sen tuoma luottamus ja tuki kasvattaa sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta vuosi vuodelta lisää.
Mutta. Mun mielestä omaa suhdetta ei kannata verrata muihin ja siihen, mitä muut puhuu suhteistaan, koska moni suhde on tosi ulkoa kaunis ja silti se voi olla sisältä ihan mitä tahansa. Myös löytyy pariskuntia, joista vuosi toisensa jälkeen ihmettelee, mikä niitä pitää yhdessä, mutta jotain siellä vaan on, eikä sitä kannatakaan itse yrittää ymmärtää. Kannattaa kuulostella niitä omia tunteita eikä verrata niitä mihinkään muuhun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarkoitatko ihastumista tai hullaantumista? Sellainen on väliaikaista aina. Ei kannata tonkia liikaa. Jos olet arkeen tyytyväinen niin oot hyvässä parisuhteessa. Riiteleminenkin on ihan norm silloin tällöin.
Aika kamala aloitus. Siis ap:lla on kaikki hyvin, mutta hän hakailee jotain, mitä voi olla olemassa tai mitä ei voi olla olemassa. Teet niin tai näin, niin kummassakin tapauksessa on riski, että se on väärin päin.
Periaatteessa olen sitä mieltä, että kenenkään kanssa ei kuulu olla yhdessä vain sen takia, että on "mukavaa" tai "kivaa". Tuollainen on vain kaverisuhde. Mutta samalla pitää muistaa, että se mukava ja kiva on juuri sitä, joka on pitkän parisuhteen tae.
Minulle "sielunkumppanuus" valkeni vasta ajan myötä. Nyt olemme olleet yhdessä kuusi vuotta, ja olen sata varma, että meidän kuuluu olla yhdessä. Ei se tullut ensimmäisen vuoden aikana, vaan se kasvoi sitä myöten, kun opin arvostamaan miestäni.
Suuria tunteita kokee yleensä vain ihminen, jolla on laaja tunne-elämä. Jos itse olet yleensäkin tunne-elämältäsi tasainen ihminen, niin tuskin tulet koskaan ns. rakastumaan palavasti. Se, millä intensiteetillä asioita koemme, on biologista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä luovutin tuollaisessa suhteessa aikoinaan 1,5 vuoden kohdalla. Hyvä, kiva, mukava mies, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen, seksikin sujui, mutta suhde alkoi netistä ja jo ensi tapaamisella minulla oli sellainen olo, että hän ei ole mies, jota kohtaan voisin koskaan tuntea intohimoa.
Onneksi erosimme viimeistään tuossa kohtaa, koska nyt olen avoliitossa miehen kanssa, josta tiesin heti, että hänen kanssaan haluan elää ja asua ja viettää loppuelämäni. Oli intohimoa JA seurustelun myötä osoittautui, että hän on myös mitä huomaavaisin, kiltein ja ihanin ihminen.
Onko teilla vahan liiankin hyvat parisuhdetaidot? Tarkoitan talla, etta siloitteletteko itseanne, olette liiankin myotamielisia ja ette esim riitele ikina? En nae sellaista pelkastaan hyvana puolena vaan se voi liiaksi etaannyttaa ja tavallaan jattaa suhteen jarjen tasolle. Ja se kasvattaa piilokatkeruutta, kun ei oikeasti ja aidosti ole vapautunut ja tee sita mita itse haluaa. On vaikea kokea sielunkumppanuutta jonkun kanssa, joka on vain 80% oikea ja lasna ja loput itsestaan piilottaa, vaikkakin yhteisen hyvan nimessa.
Ehka ennen kuin dumppaat taman miehen niin mieti viela hetki oletteko molemmat antaneet itsenne suhteeseen kokonaan, vai oletteko antaneet parhaat puolenne ja tavallaan edustaneet itseanne.
Vaikea tassa on ottaa kantaa tuntematta teita paremmin, mutta periaatteessa olen sita mielta, etta joko onnistutte saamaan tasta suhteesta enemman irti tai eroatte. Pelkastaan jarkiperustalla ja "ihan kiva" tasolla en kylla sitoutuisi ainakaan loppuelamaksi.. pari vuotta voisin luvata, mutta en koko elamaa.
Olennainen kysymys: minkä ikäinen ja näköinen olet? Näköisellä tarkoitan karkeasti ottaen oletko pikemminkin epäviehättävä, viehättävä vai keskinkertainen? TOki kauneus on katsojan silmässä, ei sillä.
Vierailija kirjoitti:
Olennainen kysymys: minkä ikäinen ja näköinen olet? Näköisellä tarkoitan karkeasti ottaen oletko pikemminkin epäviehättävä, viehättävä vai keskinkertainen? TOki kauneus on katsojan silmässä, ei sillä.
Miten kysymykseni muka liittyy kysyttyyn asiaan..?
Ehkä et ole palavasti rakastuvaa tyyppiä, jos et ole sellaista kokenut koskaan aikaisemminkaan. Ei siinä ole mitään väärää, on monta tapaa rakastaa. Itse olen sellaista jalat alta -rakastujatyyppiä, eli lankean toiseen ihan täysin ja kyllä järkikin siinä hetkeksi kaikkoaa päästä. Sekään ei välttämättä ole pelkästään positiivinen asia.
Omasta miehestäni tiesin parin ensimmäisen tapaamisen jälkeen, että tässä on se oikea. Olemme olleet nyt 16 vuotta yhdessä, ja vaikka on koettu myös vaikeampia aikoja, en ole koskaan epäillyt että hän on se minulle tarkoitettu, sielunkumppanini. Onneksi tunne on molemminpuolinen. Vaikka se kaikkein kiihkein intohimon liekki ei toki kestä ikuisuuksia, siitä syntyy pitkän ajan kuluessa erilainen tunne, kuin hehkuva hiillos, jonka lämpöön voi aina luottaa. Joillain pareilla tämä tunne syntyy pikku hiljaa ajan kuluessa eikä välttämättä vaadi isoa alkuroihahdusta. Se voi riittää hyvinkin. Riittääkö se sinulle, vai kaipaatko ehdottomasti palavaa alkurakastumisen kokemusta? Täytyy muistaa sekin, että loppujen lopuksi harva rakkaus kantaa pitkälle alkuhuuman yli, eli vaikka alku olisi kuinka intohimoinen, se ei välttämättä takaa onnistunutta ja tasapainoista suhdetta. Tsemppiä pohdintaan, nämä on kuitenkin elämän tärkeimpiä asioita!
Lähinnä mietin että mitä oikeastaan tarkoitat tuolla "sielunkumppanuudella" jota kaipaat. Osaatko määritellä että mitä se on vai onko se vain jotain mitä kaipaat mutta et osaa määritellä?
En tietysti tiedä miten sinä koet suhteenne mutta itse olen aina ajatellut että sitä sielunkumppanuttta on juuri se että toisen kanssa on helppo olla ja kaikki sujuu niin ettei tarvitse koko ajan säätää suhteen kanssa. Saa siis aikaa ja tilaa elää sitä tunnesuhdetta ilman että pienet yksityiskohta hiertävät koko ajan. Samoin ajattelen että sitä sielunkumppanutta on kun toinen ymmärtää sinua helposti. Ei sen tarvitse olla mitään ajatuksenlukua mutta sellaista että toinen on valmiiksi samalla aaltopituudella ja tajuaa helposti mitä tunnet ja miksi.
Sen kummemmin en osaa sinua neuvoa.