Tuntuuko muistakin, että olevaisuudessanne on jokin syvempi taso kuin tämänhetkinen ihmiselämänne?
Varsinkin viimeisen muutaman vuoden aikana on alkanut tuntua yhä enemmän tältä. Että tämä elämä on vain välivaihe, ja vaikka en tiedä mistä alun perin tulen ja minne tämän elämän jälkeen menen, tiedän että tässä ei ole kaikki.
Elän maanpäällistä elämääni niin onnellisesti, uteliaasti ja kiitollisesti kuin osaan, ja rauhan tunteen tuo se, että olen vain pisara meressä osana ikuista jatkumoa ja täällä vain käymässä. Olen tavallaan niin irrallaan ympäröivästä maailmasta, että en välitä ottaa sitä suorittamisen kannalta vaan nautin ajastani täällä ja kehitän itseäni niin pitkälle kuin pystyn, omasta halustani, en siksi, että ympäristö painostaisi.
Vaikka riittävä materia helpottaa elämää maan päällä, syvimmillään tavaralla, rahalla ja statuksella ei ole yhtään mitään väliä. Niitä ei täältä mukaansa saa, kuten vanha sanonta kuuluu.
Saako kukaan tuntemuksistani edes etäisesti kiinni?
Kommentit (9)
Etäisesti tunnistan mistä puhut. Itse painiskelen enemmän sen kanssa, että kun samalla ymmärrän että koko ihmiskunta on ihan mitätön ja merkityksetön, niin samalla tuntuu kuitenkin yksilötasolla jollain tapaa samalta kuin kuvailet aloituksessa. Itse kyllä osaan stressata "arkisista" asioista, mutta kun pysähtyy ajattelemaan, niin ihmetyttää ja vähän naurattaa miten kummallisesti kaikki ihmiset vain noudattavat toisten ihmisten keksimiä sääntöjä. Mutta tässä maailmassa tosiaan raha ja materia auttavat, joten niiden eteen on jonkin verran tehtävä töitä.
Uskon myös että johonkin tästä vielä mennään, ja tuo jatkumo on todella tuttu ajatus. Kaikenmaailman avaruusjutuista tulee myös vahva ymmärrys maailmankaikkeuden äärettömyydestä, ja ihan takuulla muualla on elämää myös, onko jonkinlainen rinnakkaistodellisuuskin, en tiedä.
Hirveän vaikea kirjoittaa ajatuksia sillä tavalla kuin ne koen enkä tiedä saako tästä ollenkaan koppia, mutta siis joo, ymmärrän mistä puhut vaikkei täysin samalla tavalla koetakaan ehkä.
Onpa tällaisia mietteitä ollut ja välillä on.
Niin, merkityksellinen ja merkityksetön yhtä aikaa.
Parin sukupolven päästä minua ei kukaan muista, mutta olen maailmaan jälkeni jättänyt, vaikka jonkun mielestä en olisi mitään saanut aikaan.
En usko mihinkään tuonpuoleiseen.
Aina olen tuntenut itseni jotenkin ulkopuoliseksi, 15v työhistoria vieraan palveluksessa toi yhden ystävän, johon pidän yhteyttä.
Nykyinen elinkeinoni on yksinäinen.
Suhteeni rahaan ja omaisuuteen on ap:n kanssa samankaltainen, en kaipaa statussymboleja ja paskat välitän, mitä joku ajattelee autostani jne.
Mistä tulemme ja minne menemme?
Lasten kehityksen ja vanhusten rapistumisen seuraaminen kyllä on näyttänyt mistä tulemme ja minne menemme.
From dust to dust...
Kyllä tuntuu. Olen ed. vastaajan lailla autistinen.
Mitään ei ole koskaan tapahtunut on lopullinen totuus.
On olemassa henkisiä opettajia, jotka voivat auttaa sinua näissä pohdinnoissa. Jossain vaiheessa jokainen kokee tämän tyhjyyden ja siirtyy etsimään totuutta.
Ei ketään?
ap