Lue keskustelun säännöt.
Pääseekö ulkopuolisuuden tunteesta koskaan eroon?
22.08.2019 |
Olin jo lapsena "se vähän omituinen" tyyppi, joka kaverustui muiden ei-niin-suosittujen lasten kanssa. Yläasteella pääsin osaksi laajempaa kaveriporukkaa, mutta olin silti aina se, joka jäi yksin paritöissä tai unohdettiin usein pyytää mukaan pienemmän porukan tekemisiin.
Sama ulkopuoliseksi jääminen on tavalla tai toisella toistunut myöhemmässä elämässäni uudelleen ja uudelleen: esim. opiskelijana olin sattumalta muita saman vuosikurssin opiskelijoita niin paljon vanhempi, että jäin väistämättä ulkopuolelle, sitten tuli pitkä opiskelutauko ym. enkä koskaan päässyt kunnolla "porukkaan". Työelämässäkin olen päätynyt samaan tilanteeseen: tunnen olevani "virtahepo kahvihuoneessa", se, jonka olemassaolo tunnistetaan, mutta josta ei kuitenkaan oikein pidetä; se, joka viihtyy ja pärjää omillaan; pelkkä vierailija yhteisössä...
Edelleen monet vanhat ystävät pitävät yhteyttä toisiinsa ja tapaavat toisiaan, minä yritän samaa mutta minut unohdetaan. Syystä tai toisesta.
Onnekseni olen sentään saanut rinnalleni toisen samanlaisen ulkopuolisen, mies tosin on introvertti siinä missä itse pidän myös seurasta. Miehen ja lasten kanssa olen aina osa tiimiä, mutta muuten olen aina ulkona, en välttämättä kokonaan mutta osin.
Pääseekö tästä tunteesta koskaan eroon vai onko jo aika hyväksyä, että tulee aina olemaan vähän ulkopuolinen eikä ole sitä halutuinta seuraa?
Kommentit (6)
Olethan jo päässyt aika pitkälle ulkopuolisuudesta: koet olevasi samaa tiimiä miehesi ja lastesi kanssa. Uskon, että on jopa aika yleistä, ettei koe olevansa samaa porukaa muiden kuin oman perheensä kanssa.
"Onnekseni olen sentään saanut rinnalleni toisen samanlaisen ulkopuolisen"
Kaksi ulkopuolista eivät yhdessä enää ole ulkopuolisia mielestäni.
Kuvailet ulkopuolelle jäämisiä kouluporukasta, opiskeluporukasta, työporukasta, vanhojen ystävien joukosta. Ulkopuolisuuden tunne on varmaan seurausta noista menneisyyden kokemuksista.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on aika samanlainen tilanne. Olen tosin paljon (hyvin paljon) yksin joten se korostaa ulkopuolisuuden tunnetta. Jos ei ole seurallinen luonteeltaan, ei sitä ulkopuolisuutta varmaan koe voimakkaasti, koska ei ole tarvettakaan kuulua joukkoon. Ihan niin kuin ihmisellä harvoin on tarvetta lentää, koska ei ole tullut ajatelleeksi että siivet olisivat aika kivat.
Itse kaipaisin seuraa ja ystäviä, mutta harvoin tapaa tyyppejä joiden kanssa sopivan syvällinen keskustelu syntyy. Ja kun keskustelu jää pinnalliseksi ei se sosiaalisuuden tarvekaan täyty ja olo ulkopuolinen. Ei siis pääse jakamaan jotain tärkeää puolta itsestään. Olen siis mies ja tuntuu että miehillä tämmöinen ongelma on vaikeammin ratkaistavissa. En tosin vähättele naisten kokemuksia lainkaan.
Turhaa kokea olevansa täysin ulkopuolinen jos löytyy mies. Ei muutkaan omaa suurta ja täydellistä kaveripiiriä.
Vierailija kirjoitti:
Turhaa kokea olevansa täysin ulkopuolinen jos löytyy mies. Ei muutkaan omaa suurta ja täydellistä kaveripiiriä.
Turhaa... Ei se ihan noin mene. Ei ulkopuolisuuden tunne riipu siitä, millainen seuraelämä on. Mä oon kohta nelikymppinen, ja oon nyt ymmärtänyt sen, etten koskaan tule kokemaan kuuluvani johonkin, vaikka mulla on perhe ja kavereita. Ja huomaan, että kun kaksi ulkopuolisuutta kokevaa ihmistä saa lapsia, lapsetkin aika herkästi seuraavat samaa tietä.
Mikä on sinulle tarpeeksi? Mitä haluat? Mikä olisi ihanteellinen tilanne?
Itse samanlainen ja oon aika hyväksynyt tuon. Miehen kanssa oon tiimi ja se tuntuu hyvältä ja on tärkeintä mulle muutenkin.