Sinä jolla ei ole mitään resilienssiä miten selviät elämästä?

Taidan kuulua tuohon porukkaan. Enkä ole kauhean hyvin selvinnyt, mutta jotenkuten... Varsinkin joskus 25-30-vuotiaana olin sellainen, että ahdistuin pienimmistäkin vastoinkäymisistä hirveästi. Nyt kestän niitä jo paremmin, ja reagoin nykyään ehkä enemmän raivostumalla kuin ahdistumalla.

Oma resilienssini on vaihdellut kovastikin. Olen joutunut kokemaan aika kovia läpi elämäni, lapsesta asti. On jaksoja, jolloin kuvittelen, etten oiken selviä tästä enää ja sitten jaksoja, jolloin tiedän aina nousevani tuhkasta uudelleen ja uudelleen. 

Viimeisin suru ja menetys oli kova. Tuntui, että resilienssiä oli vähiten pariin kymmeneen vuoteen tai ikinä eli ei se automaattisesti kasva kokemusten myötä, se voi myös huveta. Nyt alkaa kyllä tuntua, että selvisin tästäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Oma resilienssini on vaihdellut kovastikin. Olen joutunut kokemaan aika kovia läpi elämäni, lapsesta asti. On jaksoja, jolloin kuvittelen, etten oiken selviä tästä enää ja sitten jaksoja, jolloin tiedän aina nousevani tuhkasta uudelleen ja uudelleen. 

Viimeisin suru ja menetys oli kova. Tuntui, että resilienssiä oli vähiten pariin kymmeneen vuoteen tai ikinä eli ei se automaattisesti kasva kokemusten myötä, se voi myös huveta. Nyt alkaa kyllä tuntua, että selvisin tästäkin. 

Todellakaan ei kasva automaattisesti kokemusten myötä. Mulla juuri niin että jokaisen kokemuksen jälkeen sitä on vähemmän ja nyt keski-iässä se on täydellisesti loppu. On ihan konkreettinen tunne että kumilangan venyminen on loppunut ja se on jo hapertunut toimimattomaksi.

Minäkin olen oppinut uuden sanan. En nyt voi laittaa sitä tähän, koska se ei liity aiheeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma resilienssini on vaihdellut kovastikin. Olen joutunut kokemaan aika kovia läpi elämäni, lapsesta asti. On jaksoja, jolloin kuvittelen, etten oiken selviä tästä enää ja sitten jaksoja, jolloin tiedän aina nousevani tuhkasta uudelleen ja uudelleen. 

Viimeisin suru ja menetys oli kova. Tuntui, että resilienssiä oli vähiten pariin kymmeneen vuoteen tai ikinä eli ei se automaattisesti kasva kokemusten myötä, se voi myös huveta. Nyt alkaa kyllä tuntua, että selvisin tästäkin. 

Todellakaan ei kasva automaattisesti kokemusten myötä. Mulla juuri niin että jokaisen kokemuksen jälkeen sitä on vähemmän ja nyt keski-iässä se on täydellisesti loppu. On ihan konkreettinen tunne että kumilangan venyminen on loppunut ja se on jo hapertunut toimimattomaksi.

Niin tuttu tunne. Minullakin tuo osui neljänkympin kohdalle. Onneksi minun elämässäni alkaa nelivitosena tuntua siltä, että ehkä se elämä voittaa - ainakin kerran vielä. Toivotaan samaa sinulle! Syö kottikärryllinen kaikkia mahdollisia vitamiineja ja antioksidantteja, auttaa mieltä kun rämmit kohti rauhallisempaa paikkaa.