Lue keskustelun säännöt.
Yli 40-vuotiaat naiset, jotka ette ole ikinä olleet vastavuoroisessa, rakastavassa ja hyvässä parisuhteessa?
12.08.2019 |
Millaisesta taustasta tulette?
Kiinnostaa, koska oikeastaan kukaan ystäväni ei käsitä sitä, miten voin olla sinkku. Taustani on aika hankala mutta se ei mitenkään näy minusta päälle päin. Olen joutunut kasvattamaan itseni pitkälti yksin ja olen jo lapsena hoitanut ainoaa vanhempaani, joka ei tuntunut oikein selviävän elämässään.
Se on jättänyt jälkensä siten, että olen ihan äärimmäisen itsenäinen (ei ole ollut koskaan ketään, jolta kysyä neuvoa/jolle itkeä huoliaan) enkä kestä yhtään sitä, että kumppanini olisi edes jollain osa-alueella hoivattava. Kelpuutan kumppaniksi vain todella itsenäisen miehen ja niitä taas ei tunnu olevan. Monen miehen kanssa parisuhdetta kokeilleena on tuntunut siltä, että minä en saa miehestä elämääni mitään lisää kun taas miehet ovat olleet aivan onnessaan löydettyään naisen, joka osaa hoitaa niin talousasiat, vaativammatkin kodin remontit mutta joka kuitenkin tykkään olla perinteisellä tavalla naisellinen mitä tulee fyysiseen olemukseen ja pukeutumiseen.
Eli vaikka minuun ihastutaan ja rakastutaan, en koskaan tunne itse samoin. En ole törmännyt mieheen, jonka kanssa olisi turvallinen olo. Tapaan ainoastaan miehiä, jotka vievät minulta enemmän kuin antavat.
Kommentit (21)
No mitä odotat mieheltä? Jos et mitään niin ei se hyvin itsenäinen mieskään ole sen parempi kuin vähemmän osaava. Toisin sanoen sinun tulee itse muuttaa hieman itseäsi "avuttomammaksi". Opettele puhumaan niistä kipeistäkin asioista jollekkin, äläkä pidä kaikkea sisässäsi, sekä pyytämään apua jos et osaa. On hyvä taito osata etsiä tietoa, mutta helpommalla pääsee jos joku tietävä osaa kertoa asian samantien oikeaoppisesti.
Pelkistettynä esimerkkinä haluaisit leipoa vaikka tuulihattuja. Etsit eri reseptejä netistä, keittokirjoista yms. Kokeilet yhtä, mutta avaat uunin liian ajoissa ja hatut lässähtävät. Vaihtoehtoisesti voit kysyä mieheltä osaako tehdä, ja sattumalta osaa, ja samantien saat hyvän ohjeen ja neuvot miten saat onnistuneet tuulihatut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No mitä odotat mieheltä? Jos et mitään niin ei se hyvin itsenäinen mieskään ole sen parempi kuin vähemmän osaava. Toisin sanoen sinun tulee itse muuttaa hieman itseäsi "avuttomammaksi". Opettele puhumaan niistä kipeistäkin asioista jollekkin, äläkä pidä kaikkea sisässäsi, sekä pyytämään apua jos et osaa. On hyvä taito osata etsiä tietoa, mutta helpommalla pääsee jos joku tietävä osaa kertoa asian samantien oikeaoppisesti.
Pelkistettynä esimerkkinä haluaisit leipoa vaikka tuulihattuja. Etsit eri reseptejä netistä, keittokirjoista yms. Kokeilet yhtä, mutta avaat uunin liian ajoissa ja hatut lässähtävät. Vaihtoehtoisesti voit kysyä mieheltä osaako tehdä, ja sattumalta osaa, ja samantien saat hyvän ohjeen ja neuvot miten saat onnistuneet tuulihatut.
Odotan mieheltä erinomaista seuraa ja erinomaista seksiä. Pieniä kivoja yllätyksiä ja sitä, että joku sanoo välittävänsä. Vastaavaa antaisin itsekin takaisin. Yksinkertaisia asioita äkkiseltään ajateltuna mutta kyseisiä asioita ei ole vielä toistaiseksi yksikään miesyksilö pystynyt tarjoamaan minulle.
Esimerkkisi tuulihatuista oli ihan hyvä mutta taloudellinen tilanteeni on onneksi nykyään sellainen, että mikäli en itse jotakin voisi/osaisi tehdä, voin ostaa kyseisen palvelun ostettuna. Tai sitten käydä ostamasta läheiosestä leipomosta niitä tuulihattuja haluamallani täytteellä.
En kaipaa miehestä palvelijaa ja samoin en rupea itse kädettömän miehen äidiksi/kotiapulaiseksi.
Tulen oikein hyvästä, perhekeskeisestä, lämpimästä ydinperheestä, jossa ei ollut mitään erityisiä ongelmia.
Syyt miksi en ole ollut tuollaisessa suhteessa... Nuorena ihastuin pelimiehiin ja alfaurostyyppeihin, enkä edes itsekään halunnut mitään vakisuhdetta. Ne oli minusta tylsiä. Avioliitto oli kauhistusten kauhistus, muinainen instituutio ajalta jolloin nainen oli miehen omaisuutta. Minä halusin olla vapaa.
Jossain vaiheessa hetkeksi tuli fiilis että ehkä haluaisin lapsen ja perheen. Mutta kun aloin seurustella vakavammin ns. kunnon tyypin kanssa, huomasin että minua ahdistaa tiivis yhdessäolo ja sitoutuminen. Halusin sittenkin edelleen olla vapaa. Lisäksi viihdyin yksin paremmin kuin edes hyvässä parisuhteessa, enkä kaivannut sitä toista muuhun kuin seksiin. Ja seksiähän saa ilmankin vakiparisuhdetta. Joten valitsin itse etten halua semmoista perinteistä rakastavaa vastavuoroista parisuhdetta.
- n 45
Vierailija kirjoitti:
. Ja seksiähän saa ilmankin vakiparisuhdetta. Joten valitsin itse etten halua semmoista perinteistä rakastavaa vastavuoroista parisuhdetta.
- n 45
Tämä kuvaamasi taas on juuri kaikki mitä itse toivoisin parisuhteesta.
Mitä sinä sitten haluat siitä miehestä? Et halua mitään, toivo mitään, tee mitään niin miksi se mies sitten pitäisi olla?
Älä etsi miestä jos et halua miestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mitä odotat mieheltä? Jos et mitään niin ei se hyvin itsenäinen mieskään ole sen parempi kuin vähemmän osaava. Toisin sanoen sinun tulee itse muuttaa hieman itseäsi "avuttomammaksi". Opettele puhumaan niistä kipeistäkin asioista jollekkin, äläkä pidä kaikkea sisässäsi, sekä pyytämään apua jos et osaa. On hyvä taito osata etsiä tietoa, mutta helpommalla pääsee jos joku tietävä osaa kertoa asian samantien oikeaoppisesti.
Pelkistettynä esimerkkinä haluaisit leipoa vaikka tuulihattuja. Etsit eri reseptejä netistä, keittokirjoista yms. Kokeilet yhtä, mutta avaat uunin liian ajoissa ja hatut lässähtävät. Vaihtoehtoisesti voit kysyä mieheltä osaako tehdä, ja sattumalta osaa, ja samantien saat hyvän ohjeen ja neuvot miten saat onnistuneet tuulihatut.
Odotan mieheltä erinomaista seuraa ja erinomaista seksiä. Pieniä kivoja yllätyksiä ja sitä, että joku sanoo välittävänsä. Vastaavaa antaisin itsekin takaisin. Yksinkertaisia asioita äkkiseltään ajateltuna mutta kyseisiä asioita ei ole vielä toistaiseksi yksikään miesyksilö pystynyt tarjoamaan minulle.
Esimerkkisi tuulihatuista oli ihan hyvä mutta taloudellinen tilanteeni on onneksi nykyään sellainen, että mikäli en itse jotakin voisi/osaisi tehdä, voin ostaa kyseisen palvelun ostettuna. Tai sitten käydä ostamasta läheiosestä leipomosta niitä tuulihattuja haluamallani täytteellä.
En kaipaa miehestä palvelijaa ja samoin en rupea itse kädettömän miehen äidiksi/kotiapulaiseksi.
Eli kaipaat miehestä vain seuraa ja seksiä. Hanki FWB-suhde jonkin kanssa, se olisi todennäköisesti sinulle sopivin. Mitä sinä miehellä muuten teet jos et anna miehen tehdä asioita mitä et itse osaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole ollut minkäänlaisessa parisuhteessa.
Kasvoin rauhallisessa ja mukavassa, lukemista ja urheilua harrastavassa ydinperheessä, jossa kaikki opettelivat tekemään kaikenlaista talossa ja pihalla, sukupuoleen katsomatta. Vanhempani ovat yhä onnellisesti yhdessä ja viettävät 60-vuotishääpäiväänsä muutaman vuoden kuluttua. Sisarukseni ovat olleet naimisissa parikymmentä vuotta ja näyttävät jatkavankin. Minä olen se suvun kummajainen.
Olen asunut yksin yli kolmekymmentä vuotta. Kun pääsin pois opiskelija-asuntolasta ja sain ensimmäisen oman katon, olin onneni kukkuloilla. Ehkä tämä yksinasumisen viehätys jäi pysyväksi. En tarvitse ketään hoitamaan askareita puolestani, koska osaan tehdä kaiken sen, mitä aikuisen ihmisen huushollissa on tehtävä. Tästä sinkkuuteni taitaakin johtua: jokaisen minusta joskus kiinnostuneen miehen kohdalla mieleeni on tullut vahva epäilys siitä, että joutuisin luopumaan kivoista kotitöistä (auton rassaaminen, remontointi, nikkaroiminen, pihahommat yms.) ja ottamaan niskoilleni tylsät (perinteiset naisten työt). On muunkinlaisia miehiä, totta kai, mutta ei siitä kukaan ota selvää, ennen kuin on liian myöhäistä.
Haluaisin edelleen kumppanin, mutta olen vuosien varrella tottunut siihen ajatukseen, että elän yksinäni. Kaipaan ajoittain ison miehen syliä ja leppoisaa "aikuisseksiä", mutta ilmankin tulen toimeen.
Toivottavasti löydän joskus sinun kaltaisen naisen. Tekstin perusteella olisit ihanteellinen kumppani minulle, ainut vaan että ison miehen syliä ei olisi tarjolla. Plus pieni epäilys olisi että itse kaipaisin hiukka nuorempaa (= mahdollisesti äitiä tuleville jälkikasvuille).
Minäkin olin täysin itsenäinen, enkä tarvinnut miestä miuinkään. Sitten 40+ tapasin niin seksikkään miehen, että rakastuin, eli tuli intohimosuhde. On seksiä, mutta myös muuta läheisyyttä ja tunnen itseni välillö naiselliseksi hänen ansiostaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mitä odotat mieheltä? Jos et mitään niin ei se hyvin itsenäinen mieskään ole sen parempi kuin vähemmän osaava. Toisin sanoen sinun tulee itse muuttaa hieman itseäsi "avuttomammaksi". Opettele puhumaan niistä kipeistäkin asioista jollekkin, äläkä pidä kaikkea sisässäsi, sekä pyytämään apua jos et osaa. On hyvä taito osata etsiä tietoa, mutta helpommalla pääsee jos joku tietävä osaa kertoa asian samantien oikeaoppisesti.
Pelkistettynä esimerkkinä haluaisit leipoa vaikka tuulihattuja. Etsit eri reseptejä netistä, keittokirjoista yms. Kokeilet yhtä, mutta avaat uunin liian ajoissa ja hatut lässähtävät. Vaihtoehtoisesti voit kysyä mieheltä osaako tehdä, ja sattumalta osaa, ja samantien saat hyvän ohjeen ja neuvot miten saat onnistuneet tuulihatut.
Odotan mieheltä erinomaista seuraa ja erinomaista seksiä. Pieniä kivoja yllätyksiä ja sitä, että joku sanoo välittävänsä. Vastaavaa antaisin itsekin takaisin. Yksinkertaisia asioita äkkiseltään ajateltuna mutta kyseisiä asioita ei ole vielä toistaiseksi yksikään miesyksilö pystynyt tarjoamaan minulle.
Esimerkkisi tuulihatuista oli ihan hyvä mutta taloudellinen tilanteeni on onneksi nykyään sellainen, että mikäli en itse jotakin voisi/osaisi tehdä, voin ostaa kyseisen palvelun ostettuna. Tai sitten käydä ostamasta läheiosestä leipomosta niitä tuulihattuja haluamallani täytteellä.
En kaipaa miehestä palvelijaa ja samoin en rupea itse kädettömän miehen äidiksi/kotiapulaiseksi.
Eli kaipaat miehestä vain seuraa ja seksiä. Hanki FWB-suhde jonkin kanssa, se olisi todennäköisesti sinulle sopivin. Mitä sinä miehellä muuten teet jos et anna miehen tehdä asioita mitä et itse osaa?
Onko sinusta väärin kaivata sitä, että olisi jollekin ihmiselle tärkeä? Mitä asioita minun pitäisi antaa miehen tehdä? Osaan tehdä käytännössä itse kaiken, mitä elämästä selviytyäkseen tarvitsee. Tietenkin mies saa tehdä remonttihommia jos niistä tykkää. Itse asiassa toivoisin miehen osaavan tehdä hyvää ruokaa sillä säännöllinen ruoanlaitto on minulle vähän pakkopullaa.
-ap
Tulen perheestä jossa isäni oli alkoholisti, raitistui minun ollessa ala-asteella. Äitini oli se koossapitävä voima, minulla ei ole sisaruksia. Äitini kasvatti minusta suhteellisen itsenäisen.
Olen seurustellut joitakin kertoja, suhteet ovat olleet lyhyitä. Miehet ovat jättäneet minut kun ensimmäiset riidat ovat tulleet. Haluaisin parisuhteen mutta sitä oikeaa vaan ei tunnu löytyvän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No. Olen rakastavasta perheestä, lapsuus oli onnellinen. Olen saanut olla travitseva kyllä. Sen sijaan ala-asteella oli vaikeaa ja olin koulukiusattu, samoin osan yläasteen ajasta.
Olen kyllä itsenäinen, ja tykkään että mieskin on.
Et kestä nähdä toisessa hoivattavuutta, koska et itse ole saanut olla hoivattavana ja olisi sinulle "kiellettyä" olla epäitsenäinen, koska et oikein arvosta sellaista? Anteeksi keittiöpsykologiani, ei pahalla.
Itsellenikin on ollut hyvin hankala olla apua, tukea tarvitseva ja haavoittuvuuteni näyttävä, koska kokemus maailmasta on se, että ainoastaan minuun itseeni voi luottaa. Olen käynyt psykoterapiassa ja näitä työstänyt. Parisuhteessa on ihan toiset asiat tärkeitä kuin kotitöiden tekeminen. Niillä on symboliarvoa sillä tavoin kuin eri merkitykset niihin ovat kiinnittyneet - niin kuin tuossa ekassa kappaleessa esimerkinomaisesti.
Kyky olla lähellä vaatisi luottamusta ja itsenäisyyttä korostavilla se usein on hukassa. Ehkä sitä ei koskaan tulekaan enää, kun näinkin pitkälle on elänyt, koska en edelleenkään näe, että muut olisivat sillä tavalla luotettavia ja vakaita kuin itse olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et kestä nähdä toisessa hoivattavuutta, koska et itse ole saanut olla hoivattavana ja olisi sinulle "kiellettyä" olla epäitsenäinen, koska et oikein arvosta sellaista? Anteeksi keittiöpsykologiani, ei pahalla.
Itsellenikin on ollut hyvin hankala olla apua, tukea tarvitseva ja haavoittuvuuteni näyttävä, koska kokemus maailmasta on se, että ainoastaan minuun itseeni voi luottaa. Olen käynyt psykoterapiassa ja näitä työstänyt. Parisuhteessa on ihan toiset asiat tärkeitä kuin kotitöiden tekeminen. Niillä on symboliarvoa sillä tavoin kuin eri merkitykset niihin ovat kiinnittyneet - niin kuin tuossa ekassa kappaleessa esimerkinomaisesti.
Kyky olla lähellä vaatisi luottamusta ja itsenäisyyttä korostavilla se usein on hukassa. Ehkä sitä ei koskaan tulekaan enää, kun näinkin pitkälle on elänyt, koska en edelleenkään näe, että muut olisivat sillä tavalla luotettavia ja vakaita kuin itse olen.
Ja niin, se tausta. Vanhemman vakavan sairauden takia olen hoitanut ikätasoon nähden liian paljon aikuisten asioita hyvin nuoresta asti ja jäänyt myös tunnetasolla yksin. Elämässä olen noin ulkoisesti pärjännyt erinomaisesti, en myöskään ole ollenkaan tyytymätön elämääni tai katkera lapsuudesta. Jollain tasolla olen jopa ylpeä, koska tiedän, ettei kuka tahansa olisi tuosta kaikesta selvinnyt särkymättä. Minulla on paljon ns. resilienssiä, ja tämäkin on yksi asia, joka omasta mielestäni vaikeuttaa pariutumista. Kyky varovaiseen harkintaan estää rakastumista, en ole ihastunut tai rakastunut kuin kahdesti.
Vierailija kirjoitti:
Et kestä nähdä toisessa hoivattavuutta, koska et itse ole saanut olla hoivattavana ja olisi sinulle "kiellettyä" olla epäitsenäinen, koska et oikein arvosta sellaista? Anteeksi keittiöpsykologiani, ei pahalla.
Itsellenikin on ollut hyvin hankala olla apua, tukea tarvitseva ja haavoittuvuuteni näyttävä, koska kokemus maailmasta on se, että ainoastaan minuun itseeni voi luottaa. Olen käynyt psykoterapiassa ja näitä työstänyt. Parisuhteessa on ihan toiset asiat tärkeitä kuin kotitöiden tekeminen. Niillä on symboliarvoa sillä tavoin kuin eri merkitykset niihin ovat kiinnittyneet - niin kuin tuossa ekassa kappaleessa esimerkinomaisesti.
Kyky olla lähellä vaatisi luottamusta ja itsenäisyyttä korostavilla se usein on hukassa. Ehkä sitä ei koskaan tulekaan enää, kun näinkin pitkälle on elänyt, koska en edelleenkään näe, että muut olisivat sillä tavalla luotettavia ja vakaita kuin itse olen.
Olet varmasti jollakin tavalla oikeassa. Mutta kun on tottunut pärjäämään itse koko elämänsä ilman muiden apua, mihin sitä oikeastaan apua tai tukea tarvitsisi? Eikö voi haluta seuraa elämässä ihan vaikkapa niitä hyviä asioita jakamaan?
Suurin osa miehistä on minusta itkupillejä, joilla menee sormi suuhun suunnilleen pyörän renkaan hajottua ja joille jonkun läheisen ihmisen kuolema on suunnilleen maailmanloppu, josta selvitäkseen tarvitaan sairaslomaa.
Kun on lapsesta saalla kohdannut em. asioita ja joutunut hanskaamaan ne yksin, ei yksinkertaisesti jaksa olla aikuisena jonkun itkupillin hoivaaja. Haluaisin kovia kokeneen kumppanin, joka on kuitenkin vaikeutensa selättänyt eikä jäänyt sohvan pohjalle ja sossun elätettävänä itkemään. Näitä sohvan pohjalle jääneitä looserimiehiä tuntuu tänä päivänä riittävän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et kestä nähdä toisessa hoivattavuutta, koska et itse ole saanut olla hoivattavana ja olisi sinulle "kiellettyä" olla epäitsenäinen, koska et oikein arvosta sellaista? Anteeksi keittiöpsykologiani, ei pahalla.
Itsellenikin on ollut hyvin hankala olla apua, tukea tarvitseva ja haavoittuvuuteni näyttävä, koska kokemus maailmasta on se, että ainoastaan minuun itseeni voi luottaa. Olen käynyt psykoterapiassa ja näitä työstänyt. Parisuhteessa on ihan toiset asiat tärkeitä kuin kotitöiden tekeminen. Niillä on symboliarvoa sillä tavoin kuin eri merkitykset niihin ovat kiinnittyneet - niin kuin tuossa ekassa kappaleessa esimerkinomaisesti.
Kyky olla lähellä vaatisi luottamusta ja itsenäisyyttä korostavilla se usein on hukassa. Ehkä sitä ei koskaan tulekaan enää, kun näinkin pitkälle on elänyt, koska en edelleenkään näe, että muut olisivat sillä tavalla luotettavia ja vakaita kuin itse olen.
Ja niin, se tausta. Vanhemman vakavan sairauden takia olen hoitanut ikätasoon nähden liian paljon aikuisten asioita hyvin nuoresta asti ja jäänyt myös tunnetasolla yksin. Elämässä olen noin ulkoisesti pärjännyt erinomaisesti, en myöskään ole ollenkaan tyytymätön elämääni tai katkera lapsuudesta. Jollain tasolla olen jopa ylpeä, koska tiedän, ettei kuka tahansa olisi tuosta kaikesta selvinnyt särkymättä. Minulla on paljon ns. resilienssiä, ja tämäkin on yksi asia, joka omasta mielestäni vaikeuttaa pariutumista. Kyky varovaiseen harkintaan estää rakastumista, en ole ihastunut tai rakastunut kuin kahdesti.
Olisin voinut itse kirjoittaa saman.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et kestä nähdä toisessa hoivattavuutta, koska et itse ole saanut olla hoivattavana ja olisi sinulle "kiellettyä" olla epäitsenäinen, koska et oikein arvosta sellaista? Anteeksi keittiöpsykologiani, ei pahalla.
Itsellenikin on ollut hyvin hankala olla apua, tukea tarvitseva ja haavoittuvuuteni näyttävä, koska kokemus maailmasta on se, että ainoastaan minuun itseeni voi luottaa. Olen käynyt psykoterapiassa ja näitä työstänyt. Parisuhteessa on ihan toiset asiat tärkeitä kuin kotitöiden tekeminen. Niillä on symboliarvoa sillä tavoin kuin eri merkitykset niihin ovat kiinnittyneet - niin kuin tuossa ekassa kappaleessa esimerkinomaisesti.
Kyky olla lähellä vaatisi luottamusta ja itsenäisyyttä korostavilla se usein on hukassa. Ehkä sitä ei koskaan tulekaan enää, kun näinkin pitkälle on elänyt, koska en edelleenkään näe, että muut olisivat sillä tavalla luotettavia ja vakaita kuin itse olen.
Olet varmasti jollakin tavalla oikeassa. Mutta kun on tottunut pärjäämään itse koko elämänsä ilman muiden apua, mihin sitä oikeastaan apua tai tukea tarvitsisi? Eikö voi haluta seuraa elämässä ihan vaikkapa niitä hyviä asioita jakamaan?
Suurin osa miehistä on minusta itkupillejä, joilla menee sormi suuhun suunnilleen pyörän renkaan hajottua ja joille jonkun läheisen ihmisen kuolema on suunnilleen maailmanloppu, josta selvitäkseen tarvitaan sairaslomaa.
Kun on lapsesta saalla kohdannut em. asioita ja joutunut hanskaamaan ne yksin, ei yksinkertaisesti jaksa olla aikuisena jonkun itkupillin hoivaaja. Haluaisin kovia kokeneen kumppanin, joka on kuitenkin vaikeutensa selättänyt eikä jäänyt sohvan pohjalle ja sossun elätettävänä itkemään. Näitä sohvan pohjalle jääneitä looserimiehiä tuntuu tänä päivänä riittävän.
Hyvä vinkki minulle tuo mustatun kappaleen viimeinen lause. Enpä ollutkaan tullut tuota ajatelleeksi.
Edeltävistä lauseista olisin voinut kirjoittaa jokaikisen. Ajattelen juuri samalla tavalla. Terapeutti on kiinnittänyt huomiota siihen, että olen aina valmis hyvin nopeasti niputtamaan jonkun ihmisen tai tapahtumakulun omaan ö-mappiini, siis todellisuudessa tuntematta sitä ihmistä lähemmin tai tietämättä miten tulisi käymään. Se on kyllä ihan totta. Mutta kun sekä elämänkokemuksen että ammatinkin puolesta on tullut nähtyä, että harvemmin ihmisistä sellaisia helmiä löytyy, että heidät voisi lähelleen päästää, niin totta kai siitä on muodostunut refleksi.
Omasta mielestäni tunnistan kyllä sellaiset poikkeuksellisen luotettavat ja hienot ihmiset kyllä (voihan sekin olla harhaa yhtä lailla kuin epävakauden huomaaminen liian varhain), mutta heistä taas helposti ajattelen, etteivät he voi minusta kuitenkaan olla kiinnostuneita. Pidän yleensä ihmiset aika kaukana, en kerro itsestäni juurikaan, mutta olen kyllä ihan suosittu. Varmaan siksi, että olen hyvä kuuntelemaan.
Kaipa sitä jo yli viisikymppisenä on liian vanha uskomaan sillä tavalla ihmisiin ja luonteen muuttumiseen, kun tuo terapeutti johdattelee.
Yllämainitut kertovat paljon samaa tarinaa kuin itsellänikin olisi kirjoitettavana.
Mutta, miksi viimeisen puolen vuoden aikana olen alkanut ihastumaan? Hassuinta tässä on se, että olen muutaman kerran seurustellut, mua vanhempien miesten kanssa, sitten meni vuosia, etten edes ihastunut kehenkään, mutta nyt ihastun helposti, usein, ja nuoriin miehiin... Mitä ihmettä?
Olen kasvanut ydinperheessä missä isä oli tuurijuoppo. Aina sai pelätä koska tulee hermostuneena töistä, se oli merkki siitä että on illalla kännissä ja piti lähteä pakoon. En ole koskaan pystynyt olla "oikein" miesten kanssa, ensimmäinen pitkä suhde oli alkoholistin kanssa, sitten seurasi monia irtosuhteita, kunnes lopulta tapasin lasteni isän jonka kanssa oli pitkä suhde. En vaan pystynyt luottamaan enkä olemaan oma itseni. Edelleen silti kaipaan vaikka erosta kauan. En osaa enää etsiä ketään
Olen 37v nainen ja seurustellut useamman miehen kanssa tässä vuosien mittaan. Olen hyvin itsenäinen ja hoidan asiani remonteista alkaen. Kaikki miehet ovat olleet laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Luulivat varmaan saavansa minusta ilmaisen piian. Ei kiitos!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et kestä nähdä toisessa hoivattavuutta, koska et itse ole saanut olla hoivattavana ja olisi sinulle "kiellettyä" olla epäitsenäinen, koska et oikein arvosta sellaista? Anteeksi keittiöpsykologiani, ei pahalla.
Itsellenikin on ollut hyvin hankala olla apua, tukea tarvitseva ja haavoittuvuuteni näyttävä, koska kokemus maailmasta on se, että ainoastaan minuun itseeni voi luottaa. Olen käynyt psykoterapiassa ja näitä työstänyt. Parisuhteessa on ihan toiset asiat tärkeitä kuin kotitöiden tekeminen. Niillä on symboliarvoa sillä tavoin kuin eri merkitykset niihin ovat kiinnittyneet - niin kuin tuossa ekassa kappaleessa esimerkinomaisesti.
Kyky olla lähellä vaatisi luottamusta ja itsenäisyyttä korostavilla se usein on hukassa. Ehkä sitä ei koskaan tulekaan enää, kun näinkin pitkälle on elänyt, koska en edelleenkään näe, että muut olisivat sillä tavalla luotettavia ja vakaita kuin itse olen.
Ja niin, se tausta. Vanhemman vakavan sairauden takia olen hoitanut ikätasoon nähden liian paljon aikuisten asioita hyvin nuoresta asti ja jäänyt myös tunnetasolla yksin. Elämässä olen noin ulkoisesti pärjännyt erinomaisesti, en myöskään ole ollenkaan tyytymätön elämääni tai katkera lapsuudesta. Jollain tasolla olen jopa ylpeä, koska tiedän, ettei kuka tahansa olisi tuosta kaikesta selvinnyt särkymättä. Minulla on paljon ns. resilienssiä, ja tämäkin on yksi asia, joka omasta mielestäni vaikeuttaa pariutumista. Kyky varovaiseen harkintaan estää rakastumista, en ole ihastunut tai rakastunut kuin kahdesti.
Resilienssillä ei ole mitään tekoa sen kanssa ettei uskalla rakasta ja tarvita toista ihmistä.
Minä en ole ollut minkäänlaisessa parisuhteessa.
Kasvoin rauhallisessa ja mukavassa, lukemista ja urheilua harrastavassa ydinperheessä, jossa kaikki opettelivat tekemään kaikenlaista talossa ja pihalla, sukupuoleen katsomatta. Vanhempani ovat yhä onnellisesti yhdessä ja viettävät 60-vuotishääpäiväänsä muutaman vuoden kuluttua. Sisarukseni ovat olleet naimisissa parikymmentä vuotta ja näyttävät jatkavankin. Minä olen se suvun kummajainen.
Olen asunut yksin yli kolmekymmentä vuotta. Kun pääsin pois opiskelija-asuntolasta ja sain ensimmäisen oman katon, olin onneni kukkuloilla. Ehkä tämä yksinasumisen viehätys jäi pysyväksi. En tarvitse ketään hoitamaan askareita puolestani, koska osaan tehdä kaiken sen, mitä aikuisen ihmisen huushollissa on tehtävä. Tästä sinkkuuteni taitaakin johtua: jokaisen minusta joskus kiinnostuneen miehen kohdalla mieleeni on tullut vahva epäilys siitä, että joutuisin luopumaan kivoista kotitöistä (auton rassaaminen, remontointi, nikkaroiminen, pihahommat yms.) ja ottamaan niskoilleni tylsät (perinteiset naisten työt). On muunkinlaisia miehiä, totta kai, mutta ei siitä kukaan ota selvää, ennen kuin on liian myöhäistä.
Haluaisin edelleen kumppanin, mutta olen vuosien varrella tottunut siihen ajatukseen, että elän yksinäni. Kaipaan ajoittain ison miehen syliä ja leppoisaa "aikuisseksiä", mutta ilmankin tulen toimeen.