Lue keskustelun säännöt.
Iskeekö teille teinien vanhemmille koskaan haikeus?
11.08.2019 |
Itselläni parhaillaan punaiset silmät, koska itkenyt sitä kuinka lapsi jo iso. Aikuisen kokoinen ja alkaa olla aikuisen oikeudetkin, parin kk päästä ei edes Wilmaan ole oikeutta (abivuosi alkoi lukiossa).
Muistan niin elävästi hänen syntymänsä ja sitä edeltävät kivut, supistuskäyrät nousi korkeammalle kuin mitä paperin tila antoi myöten ja kipu oli aivan hirveätä, kuitenkin olin 1h pojan maailmaan putkahtamisen jälkeen valmis uuteen vastaavaan ja vuolaat onnenkyyneleet valui kömmittyäni suihkuun isänsä ihmetellessä pientä. Ja nyt ollaan tässä, 47cm aarre onkin 185cm ❤💙 ja minä välillä kipunoin kovastikin.
Kommentit (11)
Suoraan sanoen ei. Tämä on elämän parasta aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, yksi on jo 25v ja toinen 19v. Kolmaskin täyttää loppuvuodesta 17v, mutta onneksi kotona on vielä 9v. Ja jos sitten lapsenlapsia olisi kun nuorinkin lähtee maailmalle.
Mulla on joskus ikävä mun taaperoita ja leikki-ikäisiä lapsia. Nyt kaksoset ovat 15 vuotiaita. Toisaalta on ihanaa kun kasvavat ja itsenäistyvät. En missään nimessä jaksaisi enää päiväkotiarkea, kurahousuja, hiekkalaatikon reunalla istumista jne. vaikka se se silloin oli ihan ihanaa arkea niin olen iloinen, että se on ollutta ja mennyttä. Odotellaan tässä miehen kanssa sitä kun talo on maksettu päästään kahdestaan matkustelemaan ja lapset on koiravahteina.
Minulle tuli nyt kun ensimmäinen aloitti lukion ja toinen ylä-ylä-asteen, minulla ei ole enää pieniä lapsia. Toisaalta hyvä näin, mutta siitä huolimatta haikea olo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sitä välillä palaa muistoissa aikaan, jolloin meillä oli aika kova hulabaloo kun neljä pientä lasta kavereineen viipelsi menemään. Enää ei ole tarvinnut käydä täyden autolastillisen kanssa uimarannalla, eikä autossa ole rantahiekkaa jalkatilassa. Ei ole enää jokaviikonloppuisia yökyläilyjä. Hyvin rauhallista on.
Huomasin myös, että söpö pikku poikakin on perheen pisin ja miehen näköinenkin jo. Kaksi on jo kotoa pois muuttanut opiskelemaan ja jäävät sille tielle.
Vanhempien Wilma ei välttämättä katoa mihinkään. Ainakin täälläpäin täysi-ikäistenkin oppilaiden poissaolot joutuu vanhemmat selvittämään. Toinen vaihtoehto on se, että poissaoloille on lääkärin todistus. Tämähän on kyllä ihan hullua, sillä voihan poissaolot liittyä muihinkin asiallisiin syihin kuin sairauteen. Itse olen tätä systeemiä kritisoinut, sillä mielestäni täysi-ikäinen on itse vastuussa poissaoloistaan ja koulustaan.
Itsellä nuoret 25, 18 ja 17 v ja esikoinen on jo omillaan. Olen vain onnellinen hänen puolestaan, että suoriutui opinnoista sai työpaikan ja perusti perheen. Odotan koska nuoremmatkin pääsee omaan itsenäiseen elämään kiinni. Toki silloin tällöin huolettaa , miten pärjäävät ja toivon ettei satu ajomatkalla onnettomuuksia yms, mutta minun murehtimuseni ei asioiden kulkuun vaikuta, joten en vello näissä "peloissani".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
juu. Eilen tuli oikeasti haikea olo, kun osui käsiini valokuva, jossa kuopus vuoden ikäinen ihana hymyilevä palleroinen pellavapää. Aika menee niin uskomattoman nopeasti, nyt tämä "pallero pellavapää" on
12v hoikka ja pitkä jalkapalloilija. Aloittaa ylihuomenna yläasteen. Ihana ja hymyilevä on kuitenkin vieläkin:)
Mitään pahoja murkkuiän merkkejäkään ei vielä ainakaan näkyvissä.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien Wilma ei välttämättä katoa mihinkään. Ainakin täälläpäin täysi-ikäistenkin oppilaiden poissaolot joutuu vanhemmat selvittämään. Toinen vaihtoehto on se, että poissaoloille on lääkärin todistus. Tämähän on kyllä ihan hullua, sillä voihan poissaolot liittyä muihinkin asiallisiin syihin kuin sairauteen. Itse olen tätä systeemiä kritisoinut, sillä mielestäni täysi-ikäinen on itse vastuussa poissaoloistaan ja koulustaan.
Itsellä nuoret 25, 18 ja 17 v ja esikoinen on jo omillaan. Olen vain onnellinen hänen puolestaan, että suoriutui opinnoista sai työpaikan ja perusti perheen. Odotan koska nuoremmatkin pääsee omaan itsenäiseen elämään kiinni. Toki silloin tällöin huolettaa , miten pärjäävät ja toivon ettei satu ajomatkalla onnettomuuksia yms, mutta minun murehtimuseni ei asioiden kulkuun vaikuta, joten en vello näissä "peloissani".
Tämä on totta. Nauratti viime talvena, kun laitoin 21-vuotoiaan lapseni opettajalle viestiä, että hän on vatsataudissa kotonaan, eikä pääse kouluun. Lapsi asuu 100km:n päästä meistä ja on muuttanut kotooan jo aikoja sitten. Opiskelee toisella asteella tutkintoa, jossa on myös nuorempia, alaikäisiä, opiskelijoita. Siksi tämä käytäntö. Lääkäriin meno olisi ollut se toinen vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei iske haikeus. Just eilen ajattelin, miten ihanaa olis olla 15-v, mopokortin saanut ja koko maailma edessä. Tai miten ihana kesä tuolla 17-vuotiaalla ollut, umpirakastuneena huidelleet ympäri ämpäri. Olen onnellinen lasteni puolesta, enikä iske minkäänlainen haikeus menneeseen, katse suunnattu eteenpäin.
No ehkä jälkikäteen sitten kun on jo lähtenyt. Tällä hetkellä odotan sitä lähtöä kovasti koska tuntuu, että murkkuikä oli helppoa verrattuna tuohon 18-vuotiaan oikutteluun ja kiukutteluun.