Oliko teidän lapsuudessanne yllätysvieraat tavallisia?

Olen syntynyt 1974, asunut aina kaupungissa ja en muista että käytännössä koskaan olisi ollut yllätysvisiittejä. Kyllä ne sovittiin puhelimitse aina etukäteen. 

Muistan lapsuudesta äitini kauhistelunkin oikein, kun kerran eräs sukulainen sanoi vaan poikenneensa Tampereella nyt muuten ollessan jollekin vanhemmalle sukulaiselle. Oli ihmetellyt että oli vähän vaisu. Äidin mielestä kyse oli siitä, että ei todellakaan halunnut sellaista yllätysvierailua, mutta kun se vanhempi sukupolvi ei todellakaan voinut sanoa vieraalle että haluaisin olla rauhassa ja voi pahus että tulit, niin sitten yritti kahvittaa ja kestitä, vaikka ärsytti, ja siitä vaisuus.

Ja ei, en todellakaan halua yllätysvierailuja.

Tykkään yllätysvieraista, mutta ei heitä käy. Kaikki tosin tietää, että minulla on vuorotyö. Lapsuudessa sunnuntait oli sellaisia, että tupsahti porukkaa kylään. Äidilläni oli yleensä tapana soittaa etukäteen kyläilyt.

Nykyään on kännykät niin on niin helppo sopia vierailut. Ihan järkevääkin.

Nyt on hyvä. Ei yllätysviersiluja kiitos.

Onkohan tämä muuten myös aluesidonnaista? Itse lapsuuteni (1970- ja 1980-luvulla) eläneenä en muista että mitään yllätysvieraskulttuuria todellakaan olisi ollut, vaan kyllä soittamatta vierailemista pidettiin erittäin huonotapaisena. Asuimme Turussa.

Ei koskaan. Asuimme ison kaupungin vieressä pienessä kunnassa omakotitaloalueella. Naapurien kanssa kyllä oltiin puheissa paljon, lapset poikkesimme pihojen poikki, virvottiin koko naapurusto pääsiäisenä jne. Mutta vanhempieni nuoruudessa kerryttämät ystävät asuivat siellä kaupungissa tai vielä kauempana, sukulaiset toisella puolella Suomea. Vierailut oli siis aina sovittu etukäteen. Meillä lapsilla toki oli ja lapset vierailimme muilla.

Sen sijaan aidosti maalla ihan pikkuopaikkakunnalla asuineilla sukulaisilla ja kavereilla ovi kävi piipahtajista. Isovanhemmilla oli ovi aina auki, laitettiin vain harja ovelle merkiksi kun ei oltu kotona.

Mä muistan kyllä yllätysvierailut. Varsinkin sukulaisia tuli ja meni. Ja sit lähinaapureita ei edes laskettu vieraiksi, vaan useimmiten meni niin, että isä ja/tai äiti oli ulkona puuhaamassa ja naapuri kävelee pihaan, ne juttelee ja sitten mennään sisälle keittämään kahvit. Oon Etelä-Pohjanmaalta.

Nyt ei käsittääkseni vanhemmillanikaan juuri käy yllätysvieraita. Ehkä maksimissaan just joku naapurin rouva, joka tulee pihaan puhumaan kun äiti puuhaa kukkapenkin ääressä.

Syntynyt 1977.

Lapsuudessani ei puhuttu yllätysvieraista, vaan oli ihan tavallista tulla kylään ilmoittamatta. Joka viikonloppu menimme kylään jonnekin tai joku tuli meille. Ei näistä ikinä sovittu.

Isäni kovasti kaipaa tuota aikaa. Ei ikinä kerro milloin tulee. Tuo on hankalaa, koska hänellä on erikoistuokavalio. Tai toisaalta helppoa. Voi sanoa, että sori, ota banaani.

Meillä kävi 80-90-luvuilla yllätysvieraita koko ajan. Meillä ei edes ollut puhelinta. Minäkään en yleensä ilmoittanut etukäteen, jos menin käymään jossain.

Nykyään asun kaupungissa eikä täällä ole tapana niin kovasti kyläillä. Parhaan kaverini luo saatan mennä ilmoittamatta, koska hän on melkein aina kotona.

En avaisi ovea yllätysvieraille. En näe mitään syytä moiseen touhuun, aina voi soittaa ja kysyä sopiiko. Koska aina ei sovi, ja joskus ei vain huvita.

Etelä-Pohjanmaalla 90-luvulla muistan jotain yllätysvierailuja ja tuon harjatempun niin, että joskus jostain visiitiltä palatessa oli oven edessä harja merkkinä, että joku on ajatellut tulla käymään, mutta ei oltukaan kotona.

Joskus muistan meidän lähteneen ihan vain ajelulle, että käydään katsomassa, onko joku kotona.

Mamman luona käydään vieläkin soittamatta, tosin aina suunnilleen samaan aikaan viikosta, siihen liittyy käytännön syitä jo parinkymmenen vuoden takaa.

Vanhempien naapurinrouva piipahtaa myös vieläkin kutsumatta ja kiusaantumatta siitä, että tuvalla ei välttämättä ole juuri ketään. Viimeksi sisko jutteli hänen kanssaan varmaan tunnin pyyhe päällä, kun ei muitakaan ollut ja hän oli juuri saunasta tullut.

Meille nykyään kaupungissa asuville ei tule yllätysvieraita. En kyllä pistäisi pahakseni, mutta enpä kaveripiiristä tietäisi ketään, kenelle arvaisin mennä kylään kysymättä. Huvikseen ajelukin on nykyään vähän arvelluttavaa.

Lapsuudessani Lapissa 80-90-luvuilla meillä kyllä kävi yllätysvieraita, sukulaisia ja naapureita. Myös itse saatoimme poiketa sukulaisissa ihan ilmoittamatta.

Nykyisessä asuinpaikassa, kyläpahasesssa, P-Pohjanmaalla kyläilykulttuuri on jokseenkin voimissaan. Saman kadun naapurit saattavat pistäytyä kylään ja muitakin tuttavia on tullut ilmoittamatta pimpottelemaan. Ei haittaa. Vähän joskus oma olemus voisi olla kotona freesimpi, mutta kiva, että on elämää. Ei ne päntiönnään sentään ovella ramppaa.

Yllätysvieraat olivat tavallisempia lapsuudessani ja nuoruudessani 80- ja 90-luvuilla kuin nykyään, mutta vanhempamme eivät silloinkaan tykänneet yllätysvierailuista eikä perheemme yllätysvieraillut itse.

Ainoat yllätysvieraat, jotka vanhempamme hyväksyivät, olivat pari yksinäistä miestä, joista toinen oli heidän nuoruudenystävänsä ja toinen kaukaisempi sukulainen. He olivat hiljaisia ja kävivät lyhyillä vierailuilla esim. juomassa kupin kahvia.

Meillä käy edelleen yllätysvieraita. Tosin en tunne heitä. Ovat asuneet tässä talossa joskus evakkomatkalla tai isovanhemmat olleet piikana tai renkinä joskus 1940-luvulla. Nyt tullaan kesäretkelle etsimään juuria ja kivijalkoja ja oletetaan, että olen käsittämättömän onnellinen saadessani vieraita. Kiitos ei!

Muistan tämän ajan hyvin. Sukulaisperheet tulivat iltakahveille ja me samoin kävimme "yllätysvierailuilla", ja molemmissa tapauksissa vierailuissa oli iloa ja lämpöä. Pöytä katettiin aina kauniiksi ja kuulumisia vaihdettiin. Meillä on iso suku ja serkkuja oli kiva nähdä. Osa vierailuista sovittiin kyllä etukäteen, mutta jopa yöksi saattoi tulla sukulaisia kesälomareissuillaan yllättäen tai sitten suunnitellusti pidemmäksikin aikaa. Se aika oli erilaista. Tuo kaikki oli niin luonnollista ja itsestään selvää. Asuin Itä-Suomessa. Nyt kieltämättä tuollainen toiminta tuntuisi hassulta. Noihin aikoihin Suomessa katseltiin Dallasta, ja ihmettelimme miten amerikkalaiset tarjosivat yllätysvieraille arkisesti kahvia jättimukista keittiössä eikä ns salonkipöytää katettu, mutta sitten kun vieraita varsinaisesti kutsuttiin, niin oli tarjoilut ja pukeutumiset ja kattaukset viimeisen päälle. No, melkein sama kulttuuri rantautui vain hetken päästä Suomeenkin.

Vanhempieni nuoruudessa 60- luvulla stadissa ei ollut yllätysvieraita, vaan kaikki vaan kävivät ja viettivät aikaa toistensa kotona. Ne eivät olleet vierailuita, vaan normaalia sosiaalisuutta. Elettiin aikoja jolloin monilla ei ollut telkkaria, ja telkkarin ohjelma loppui alkuillasta, ja rahaa ei ollut maksullisiin huvituksiin. 

Some reaalimaailmassa siis :)

Omassa lapsuudessani 70- luvulla tuo rento yhteisöllisyys alkoi hävitä ja ovikellon rimputus taskoitti sitä, että piti äkkiä lavastaa koti "vierailukuntoon" ja tulijoille tajota jotain. Termi "vierasvara" tuli tutuksi, eli se hienompi keksipaketti johon ei saanut koskea. 

Mä teitä vanhempi ja kyllä se luonnollista oli.

Varsinkin mummolassa oli näin kun olin lapsi.

Naapurit poikkee milloin huvittaa ja sehän oli kivaa.

Aina juotiin kaffeet ja syötiin itse leivottua pullaa.

Mummolaan mentiin jos muuten tieto ei kulkenut.

Ei voinut roikkua kännyllä eikä muussakaan elektroniikassa.

Olen nyt 54v.

Mun lapsuus ja nuoruus ajoittuu 50- ja 60-luvulle, ja mäkin sanoisin, että se ihmisten kanssakäyminen silloin ei ollut varsinaisesti vierailemista, vaan ylipäänsä sosiaalista toimintaa.  Meillä istui vähän väliä joku naapurin nainen äidin kanssa kahvittelemassa ja milloin ketäkin kävi, jopa pohjanmaan mattokauppiaat kävi parikin kertaa kesässä kahvilla, eivät edes yrittäneet myydä mitään, vaan kun oli tullut talo tutuksi.  Kaikilla ei tuolloin ollut edes lankapuhelimia, kännyköistä nyt puhumattakaan, niin eipä sitä pystytty etukäteen kysymään etä voiko tulla.

Ja niin me itsekin käytiin milloin missäkin naapureissa tai kauempana tutuilla piipahtamassa, ei siinä mitään ihmeellistä ollut.  Kun meille tuli telkkari joskus 60-luvun alussa, niin yksikin naapurin nainen tuli joka ilta meille telkkaria katsomaan.

Romanejakin pöllähti tupaan varsinkin kesällä ihan milloin vain kun ohitse olivat menossa hevosineen ja kahvia niillekin tarjottiin ja yleensä rupateltiin pitkät ajat.  Isä tykkäsi kovasti heistä, kun niillä oli aina hyviä juttuja ja muistelivat vanhoja asioita.

Vielä 70-luvulla, kun itsellä oli jo perhe ja asuttiin maalla, meille saattoi tulla ketä vaan kylään koska vaan, mutta kyllä se silloin jo alkoi murentumaan tämä kyläilytapa.  

Luulen että lopullinen kuolinisku oli kännyköitten tuleminen.  Ensinnäkään ei ollut enää pakko mennä kenenkään luo, kun pystyi toimittamaan  asiansa kännykällä ja toiseksi se kännykän olemassaolo jotenkin sai aikaan sen, että ensin soitettiin ja kysyttiin ollaanko teillä kotona jos tultais käymään.   Sitten se vanha tapa vain "piipahtaa" käymässä kuoli pois.  Tosin se piipahtaminen saattoi joskus venyä koko illaksi, ei siihen aikaan oltu niin tarkkoja omista asioistaan.  Muistan yhdenkin vanhan mummun, joka oli joskus ollut meidän naapuri nuorempana, tuli meille ja saattoi välillä käydä sohvalle pitkäkseen ja nukkui siinä hyvät tovit.  Ei sitä minään pidetty, täytyyhän vanhan ihmisen saada nukkua jos väsyttää.  Samoin syrjäkylillä asuvat tuttavat saattoi keskustassa asioidessaan tulla meille odottamaan linja-auton lähtemistä.  Se oli ihan normaalia silloin.

Olen samaa ikäpolvea kuin nro 17 ja minulla on samanlaisia kokemuksia. Sanoisin, että kuului suorastaan asiaan, että sunnuntaina lähdettiin päivä- tai iltakävelylle ja poikettiin sitten tuttavien luo kahville. Jos joskus ei syystä tai toisesta käyty pitkään aikaan, niin jo kyseltiin, missä vika. Ei silloin sovittu kalenterin kourassa, että kolmen viikon päästä torstaina olisi pari tuntia aikaa, poiketkaa silloin meillä. Vieraita kutsuttiin vain erityistilanteissa kuten syntymäpäiville, ristiäisiin, häihin ja hautajaisiin tai jos oli kyse pidemmästä vierailusta. Silloin ihmiset ehtivät vielä seurustella keskenään, kun aluksi ei ollut edes televisiota "häiritsemässä", ja kun se johonkin naapuriin ilmestyi, niin kyllä silloin poikettiin kutsumattakin sitä katsomaan, esim. ajanvieteohjelmia tai isoja urheilutapahtumia, miksei kirkonmenojakin. Nyt ärsyttää monesti, että vaikka on kutsuttu käymään, niin isäntäväki näpelöi vähän väliä älyluuriaan ym. laitteita. Miksi edes kutsua vieraita, jos ei heidän kanssaan ehditä edes seurustella?

Lapsuuteni ajoittuu 60-luvulle ja Helsinkiin.

Yllätysvierailu oli normaalia sosiaalista kanssakäymistä. Kuten joku jo kirjoitti, ei niitä ajateltu vierailuina, vaan ystävien ja sukulaisten tapaamisina. Omat muistoni niistä ovat ihanat, meillä lapsilla oli seuraa toisistamme ja aikuisetkin viettivät kanssamme aikaa esim. lautapelien merkeissä tai ihan vaan jutellen.

Aikuiset ja lapset eivät olleet samalla tavalla erillään kuin nykyään.

Asuimme kerrostalossa ja naapurit piipahtelivat toistensa luona. Etenkin naiset, koska äidit olivat useimmiten kotiäitejä.

Minusta on hirveän surullista, että kyläilykulttuuri on jäänyt pois. Ei some ole lainkaan sama asia.

Silloiseen kulttuuriin liittyi vahvasti myös toisten auttaminen. Oltiin siis yhteisöllisiä. Nyt ollaan yksilökeskeisiä - ja usein yksinäisiä.

Oikeastaan aika jännää, että ihmiset tosiaan kyläilivät aeimmin paljon. Harvalla oli auto, eli julkisilla mentiin ja tultiin takaisin. Liikkuminen oli siis nykyistä huomatttavasti hankalampaa ja silti haluttiin kyläillä.

Sitten tuli kännyt ja älykännyt. Enää ei kyläillä.