Minusta tuntuu, etten jaksa enää kovin kauan.

Olen ollut jo monta vuotta läpikotaisin uupunut. Joku voisi sanoa, että jos kerran edelleen jaksat niin et oikeasti ole voinut olla niin uupunut, mutta olen. Olen monta vuotta tuntenut jo, että en ole oikeastaan enää edes elossa. Olen pelkkä hermokimppu, joka luhistuu riitelevien sukulaisten, omien erityislasten, työelämän, parisuhteen, muiden ihmisten kuormituksen alle. Minusta tuntuu, että minulla ei ole enää mitään rajoja.

Sinnittelen päivästä toiseen, mutta tunnen että oikeastaan olen jo kuollut. Jos olisi mahdollista kuolla niin, että lapseni eivät tietäisi minun tappaneen itseäni, niin varmaan olisin jo sen tehnyt. Passiivisesti toivon koko ajan, että en olisi olemassa. Silti pelkään kuolemaa ihan hysteerisesti.

Selviydyn hädin tuskin arjesta, asiat jäävät tekemättä, töitä jää rästiin, olen koko ajan vihainen ja turhautunut ja niin valtavan väsynyt. Käyn terapiassa, mutta tuntuu että mikään ei etene, kuormitun menneen käsittelystä kun koko ajan tulee jotain lisää. Mikään ei tunnu miltään, ei ainakaan hyvältä.

En tiedä miten pitkään jaksan, koko ajan olla sukulaisten ja kavereiden olkapäänä, ilman että kukaan kysyy miten minä voin tai mitä minulle kuuluu, saati että kuuntelisi, jos yritän kertoa. Puoliso on tälle sokea, kyllä se siitä kun vaan reipastut, kyllä se siitä kun saat sen ja sen asian tehtyä, kyllä se siitä kun aloitat lenkkeilyn. Selviydyn arjesta hädin tuskin.