Toisen naisen kadehtiminen

Miehelläni oli lyhyt suhde erääseen naiseen, joka ei tiennyt olemassaolostani mitään. Pettäminen tuli ilmi, kun havaitsin miehen vahtivan puhelintaan kuin haukka, kun aiemmin hän saattoi jättää sen lojumaan ties mihin tai unohtaa kotiin työpäivän tai vaikkapa lenkin ajaksi. Kysyin asiasta, hän raivostui ja syytti minua mustasukkaisuudesta, mutta lopulta myönsi tavanneensa erään naisen työn kautta. Suhde oli kestänyt noin kolme kuukautta ja seksiä ja tapaamisia oli ollut ja lisäksi yksi yhdessä vietetty viikonloppu miehen kotikaupungissa, jossa olivat yöpyneet hotellissa. Mies myönsi, ettei ollut kertonut uudelle tuttavuudelleen olevansa naimisissa.

No, tein hieman salapoliisityötä ja sain selville, kuka tämä toinen nainen on. Lähestyin häntä Facebookissa, ja kerroin, että tiedän hänen tapailevan miestäni. Nainen oli järkyttynyt, pettynyt ja surullinen. Ehdotin tapaamista. Hän suostui. Sovimme tapaamisen erääseen kahvilaan.

Kävimme läpi kaiken tapahtuneen. Naisen ja mieheni kertomukset täsmäsivät. Hän kannusti minua lähtemään suhteesta, mutta kerroin aikovani vielä yrittää liittomme korjaamista. Pahoitellen hän toivotti minulle ja miehelleni parempaa jatkoa.

Mutta nyt varsinaiseen ongelmaan: nyt en saa tätä toista naista mielestäni. Hän oli rehellisesti sanottuna upea ilmestys, pieni ja siro, paksut vaaleat hiukset, persoonalliset vaatteet. Luonnollinen, naisellinen, eleganttikin. Meikkaamattomat, perinteisellä tavalla kauniit kasvot, joissa vähän päivetystä ja reippaasti pisamia. Ulkoisesti olemme kuin yö ja päivä.

Eikä siinä mitään, mutta kun hän oli niin ystävällinen ja herttainen luonnekin! Sillä aikaa kun minä itkin räkä poskella kahvilan nurkassa, hän kykeni hillitsemään tunteensa ja lohduttamaan minua, vaikka näin että hänkin nieleskeli kyyneleitä. Koin saavani pettymyksen hetkellä enemmän turvaa häneltä kuin omalta mieheltäni.

Tiedän, että tämä on hullu ajatus, mutta tällä hetkellä yritän kaikin tavoin muistuttaa enemmän tätä toista naista. Värjäytin jopa hiukset vaaleiksi ja eräs ilta kokeilin piirtää punaisella meikkikynällä pisamia kasvoihini. Kyllä, epätoivoni on saavuttanut lakipisteensä. Ajattelen, että pettäminen on omaa syytäni, kun en ole tietynlainen ja jos vain muistuttaisin enemmän tätä naista, kelpaisin paremmin miehelleni. :(

Meneekö tämä olo joskus ohi, onko muilla ollut vastaavia pakkomielteitä? Taidan olla seonnut, kun kuvittelen yhä että saan vielä miehen kanssa asiat kuntoon... Ehkä pitäisi sittenkin erota. :(