Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten päästä eron jälkeen yli yhteisen elämän/arjen ikävöinnistä?
27.07.2019 |
Erosta tulee pian vuosi, takana oli yli 10 yhteistä, mun nähdäkseni onnellista vuotta. Emme juurikaan riidelleet, meillä oli aina hauskaa yhdessä, toisen naama ei koskaan kyllästyttänyt, aviomieheni oli paras ystäväni ja lempi-ihmiseni, kunnes sitten hän ihastui toiseen, jonka kanssa oli sitä intohimoa, mitä kuulemma meidän suhteestamme puuttui. (meillä oli seksiä ja läheisyyttä, mutta siinä oli ollut omat vaikeutensa pikkulapsivaiheessa, nyt tilanne oli kuitenkin parantumassa, mutta mies vaikutti itse etäiseltä... noh, yllätys kun oli kerran ihastunut toiseen)
Hän jätti minut ja toivoi että voisimme olla ystäviä jatkossakin. Olen yrittänyt hyväksyä eron, mutta olen ihan järkyttävän satutettu ja katkera. Ymmärrän kyllä että itsellenikin on parempi löytää sellainen kumppani joka haluaa olla juuri minun kanssani ja joka arvostaa yhteistä elämäämme, mutta en ymmärrä miksi en riittänyt exälleni? Olin ihana vaimo, huomioin, rakastin, kannustin ja kunnioitin. Rakastin yhteistä elämäämme ja perhettämme. Nyt se vietiin minulta pois, ja tunnen itseni kodittomaksi, hylätyksi, vanhaksi, tylsäksi ja arvottomaksi. Ja nyt olen vihainen, olen juuri niin hirveä ex, että minusta todella oli onni päästä eroon. Ironista vain, että olen ollut tämä kauhea ihminen vasta eron jälkeen, en ennen eroa, mutta samapa tuo. En osaa näytellä että kaikki olisi hyvin ja ystävyys jatkuisi. Se oli mielestäni itsekäs, kamala toive, samalla kun exäni rakentaa uutta arkea ja onnea uuden rakkaansa kanssa.
Huomaan että pitkin päivää mieleeni tulvahtaa monia muistoja, tuoksuja ja tunteita hetkistä yhteisiltä vuosiltamme, ja en voi ymmärtää että ne eivät olleet hänelle yhtä ihania, rakkaita ja arvokkaita että olisi halunnut jatkaa yhdessä uusien muistojen luomista juuri minun kanssani. Ja että me molemmat näkisimme joka päivä lapsiemme kasvun ja elämän yhdessä, eikä aina puuttuisi puolet sydämestä.
Ja vaikka hyväksyisinkin eron miehestäni, tuntuu ihan järkyttävältä tämä pakotettu ero omista lapsista puolet ajasta. Kun taas miehen mielestä tämä on vihdoin paras mahdollinen järjestely koska hän saa 50% omaa aikaa, ja 50% aikaa olla lasten kanssa sellainen isä kuin haluaa.
Kommentit (32)
Onhan erot aina ikäviä asioita, mutta jos rakkaus on loppunut, niin ei ole hyvä, että valehtelee itselleen ja puolisolle, että kaikki on hyvin. Kyllä silloin ero on paras ratkaisu. Vuosi on vielä lyhyt aika ystävyyteen exän kanssa. Exällä ja minulla kesti kolme vuotta, jotta pystyttiin keskustelemaan jotain muutakin kuin pelkkiä lasten asioita. Siis jotain ihan small talkia. Mikään pakko ei ole exän kanssa olla mikään ystävä, jollei siltä tunnu nyt tai myöhemminkään. Mutta katkeruudesta sun täytyy päästä eroon. Se haittaa sinua, lapsia ja exää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän loukkaantumisesi, se on ihan aiheellista. Koko tulevaisuutesi on nyt muuttunut, ilman että olet saanut siihen vaikuttaa.
Yritä hiljalleen kääntää ajatuksiasi kohti kiitollisuutta. Olet saanut senkin ajan elää, vaikkei se kestänytkään.
Huomaa hyvä itsessäsi, ja yritä käyttää lapseton aika itsesi hellimiseen. Lenkkeile tai harrasta muuten.
Jonain päivänä huomaat, että kiitollisuusharjoitukset ovat saaneet sinut taas arvostamaan sitä mihin kykenet, elämääsi ja itseäsi. Jotain muuta voi olla tulossa.
Minua auttoi alussa ajatus siitä, että ihmisille sattuu suurempiakin katastrofeja, ja niistä selviävät.
"Olin ihana vaimo" varmasti olitkin omasta mielestäsi.
Aika korjaa. Tulee uusia muistoja, vanhat muistot haalenee ajan myötä. Tulet kokemaan rakastumisen tunteen uudestaan, voin kertoa että se oli aika hieno fiilis. Tällä hetkellä ajatus siitä että lapset ovat puolet ajasta isänsä kanssa ahdistaa sinua koska se on sinulta pois, ajan mittaan ymmärrät että ex-miehelläsi on yhtäläinen oikeus olla lastensa kanssa kuin sinullakin vaikka hän oli juuri se joka halusi pois teidän perheestä ja se tuntuu sinusta epäreilulta juuri nyt. Tulet huomaamaan että itse asiassa se aika kun lapset ovat isällään antaa sinulle mahdollisuuden tehdä juuri niitä asioita mitä haluat tehdä ilman lapsia. Et ole pelkästään äiti, olet myöskin ihminen. Käy syömässä/leffassa/keikoilla/salilla/kävelyllä/baarissa/mökillä/laivalla kavereittesi kanssa. Siitä se lähtee tie aukenemaan. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Onhan erot aina ikäviä asioita, mutta jos rakkaus on loppunut, niin ei ole hyvä, että valehtelee itselleen ja puolisolle, että kaikki on hyvin. Kyllä silloin ero on paras ratkaisu. Vuosi on vielä lyhyt aika ystävyyteen exän kanssa. Exällä ja minulla kesti kolme vuotta, jotta pystyttiin keskustelemaan jotain muutakin kuin pelkkiä lasten asioita. Siis jotain ihan small talkia. Mikään pakko ei ole exän kanssa olla mikään ystävä, jollei siltä tunnu nyt tai myöhemminkään. Mutta katkeruudesta sun täytyy päästä eroon. Se haittaa sinua, lapsia ja exää.
Siitä tuskin tarvitsee välittää että se haittaa exää, koska ex on toiminut törkeästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan kamalaa. Kyllähän tuo vie täydellisesti pohjan luottamukselta ihmisiin ja romuttaa turvallisuudentunteen, jos noin käy.
Ihan ymmärrettävää, että olet vihainen exällesi. Mä en edes yrittäisi olla ystävä. Välit on varmaan myös helpompi pitää asiallisina mitä vähemmän on tekemisissä. Olisin vain lapsiin liittyvissä asioissa yhteyksissä.
Ja vapaa-ajallani yrittäisin tehdä kivoja asioita vaikka väkisin. Ja liikkuisin kuin hullu. Ehkä kävisin ammattilaisen luona juttelemassakin.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän loukkaantumisesi, se on ihan aiheellista. Koko tulevaisuutesi on nyt muuttunut, ilman että olet saanut siihen vaikuttaa.
Yritä hiljalleen kääntää ajatuksiasi kohti kiitollisuutta. Olet saanut senkin ajan elää, vaikkei se kestänytkään.
Huomaa hyvä itsessäsi, ja yritä käyttää lapseton aika itsesi hellimiseen. Lenkkeile tai harrasta muuten.
Jonain päivänä huomaat, että kiitollisuusharjoitukset ovat saaneet sinut taas arvostamaan sitä mihin kykenet, elämääsi ja itseäsi. Jotain muuta voi olla tulossa.
Minua auttoi alussa ajatus siitä, että ihmisille sattuu suurempiakin katastrofeja, ja niistä selviävät.
Saman kokenut kuin ap, ja juuri tällainen ajattelutapa auttoi. Minua piinasi ihanat muistot suhteen ja perhe-elämän alkutaipaleelta, ja se kammottava tunne kun puoliso etääntyy ja liukuu pois vaikka itse yrittää kaikkensa.
Aloin tehdä sitä, että puoliväkisin hymyilin muistoille ja mietin miten ihanaa kun on olen saanut kokea sellaista. Ja kuinka kiitollinen olen yhdessä vietetystä ajasta ja ihanista lapsistamme.
Muutoin tähän ei auta kuin aika. Pikku hiljaa kipu hälvenee ja ajatusharjoitukset määrittää pitkälti sen miten ajattelet suhteesta. Oliko se niin että "10 vuotta elämästäni meni ihan hukkaan" vai "10 vuoden onnellinen suhde, ja olen kiitollinen kun sain sen kokea".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla auttoi vain aika ja yksi vuosi erosta eiauttanut vielä mitään. Kolme vuotta erosta pystyin sanomaan olevani yli siitä, silloinkaan en vielä olisi kyennyt keskustelemaan exän kanssa tuosta vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän loukkaantumisesi, se on ihan aiheellista. Koko tulevaisuutesi on nyt muuttunut, ilman että olet saanut siihen vaikuttaa.
Yritä hiljalleen kääntää ajatuksiasi kohti kiitollisuutta. Olet saanut senkin ajan elää, vaikkei se kestänytkään.
Huomaa hyvä itsessäsi, ja yritä käyttää lapseton aika itsesi hellimiseen. Lenkkeile tai harrasta muuten.
Jonain päivänä huomaat, että kiitollisuusharjoitukset ovat saaneet sinut taas arvostamaan sitä mihin kykenet, elämääsi ja itseäsi. Jotain muuta voi olla tulossa.
Minua auttoi alussa ajatus siitä, että ihmisille sattuu suurempiakin katastrofeja, ja niistä selviävät.Saman kokenut kuin ap, ja juuri tällainen ajattelutapa auttoi. Minua piinasi ihanat muistot suhteen ja perhe-elämän alkutaipaleelta, ja se kammottava tunne kun puoliso etääntyy ja liukuu pois vaikka itse yrittää kaikkensa.
Aloin tehdä sitä, että puoliväkisin hymyilin muistoille ja mietin miten ihanaa kun on olen saanut kokea sellaista. Ja kuinka kiitollinen olen yhdessä vietetystä ajasta ja ihanista lapsistamme.Muutoin tähän ei auta kuin aika. Pikku hiljaa kipu hälvenee ja ajatusharjoitukset määrittää pitkälti sen miten ajattelet suhteesta. Oliko se niin että "10 vuotta elämästäni meni ihan hukkaan" vai "10 vuoden onnellinen suhde, ja olen kiitollinen kun sain sen kokea".
Mulla taas alkuvaiheessa auttoi viha. En kyllä juuttunut siihen ajatukseen että kymmenen vuotta meni hukkaan, vaan huomio oli koko ajan eteenpäin. Aina kun meinasin ikävöidä muistutin itseäni paskaisesta lopusta. Sitten kun siteet mieheen oli katsottu niin täydellisesti kuin mahdollista (lasten vuoksi ei täysin voinut) ja vuosia meni, alkoi menneisyyden nähdä armollisemmin. Muisti hyvän ja huonon, ilman että se satutti. Itse en jäisi vaalimaan muistoa ihanasta suhteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Olin ihana vaimo" varmasti olitkin omasta mielestäsi.
No olin ihana vaimo myös miehen mielestä, sen 10 vuotta mitä rakkautta hänellä kesti. Hän on sanonut että ei vaan enää irronnut sitä tunnetta, eikä ihastuminen toiseen ainakaan auttanut.
Itse jotenkin kärsin ihan suunnattomasti juuri tästä että parin kuukauden/vajaan vuoden aikana muuttuneet tunteet ratkaisevat vuosikymmenen suhteen kohtalon. Olin itse ajatellut että avioliitto on jotain, mihin sitoudutaan vaikka tunteet välillä muuttuisivat ja viilenevätkin, ja yhteisen rakkauden eteen nähdään sitten tarpeen tullen vaivaa. Itsekin olin kerran suhteen aikana etääntynyt miehestäni ja pohdin rakastanko vai enkö, mutta koin että se oli enemmänkin oma sisäinen kriisini keski-ikän kynnyksellä, kuin oikeasti parisuhteemme syytä. Ja se helpotti kun asioita prosessoi omassa päässään ja terapeutin kanssa. Mies taas ratkaisi oman tilanteensa siirtymällä uuteen suhteeseen yli 15 vuotta nuoremman ihastuksensa kanssa. Heidän onnellisuutensa tuntuu minusta oksettavalta. Haluaisin voida suhtautua siihen jotenkin viileän asiallisesti, että olisin onnellinen ex-mieheni uudesta onnesta ja hyväksyä tämän nuorikon lasteni elämään, mutta kaikki tuntuu vain siltä että minut korvattiin/vaihdettiin uuteen malliin.
Vierailija kirjoitti:
"Olin ihana vaimo" varmasti olitkin omasta mielestäsi.
Tää on kyllä jännä. Lempimantra täällä on että "ihmiset eroaa nykyisin liian helposti, mitään ongelmia ei kestetä, hypätään mielummin uuteen suhteeseen kuin hoidetaan vanhaa, ei rakkaus lopu jos vaan haluaa tahtoa" ja pälä pälä.
Mutta sitten jos joku kertoo tulleensa jätetyksi vaikka rakasti, oli onnellinen ja yritti, niin sitten matrataan "joku vikahan sussa täytyy olla kun puoliso jätti" pälä pälä.
Aika ristiriitaista? Miksi ei voida ajatella, että se lähtijä on just se helppoheikki joka eroaa liian helposti ja jätetty on se joka olisi nimenomaan halunnut tahtoa ja rakastaa.
Pahinta omalla kohdallakin on juuri se, että miehen lähdön jälkeen ihmiset suhtautuu just noilla kahdella tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Olin ihana vaimo" varmasti olitkin omasta mielestäsi.
No olin ihana vaimo myös miehen mielestä, sen 10 vuotta mitä rakkautta hänellä kesti. Hän on sanonut että ei vaan enää irronnut sitä tunnetta, eikä ihastuminen toiseen ainakaan auttanut.
Itse jotenkin kärsin ihan suunnattomasti juuri tästä että parin kuukauden/vajaan vuoden aikana muuttuneet tunteet ratkaisevat vuosikymmenen suhteen kohtalon. Olin itse ajatellut että avioliitto on jotain, mihin sitoudutaan vaikka tunteet välillä muuttuisivat ja viilenevätkin, ja yhteisen rakkauden eteen nähdään sitten tarpeen tullen vaivaa. Itsekin olin kerran suhteen aikana etääntynyt miehestäni ja pohdin rakastanko vai enkö, mutta koin että se oli enemmänkin oma sisäinen kriisini keski-ikän kynnyksellä, kuin oikeasti parisuhteemme syytä. Ja se helpotti kun asioita prosessoi omassa päässään ja terapeutin kanssa. Mies taas ratkaisi oman tilanteensa siirtymällä uuteen suhteeseen yli 15 vuotta nuoremman ihastuksensa kanssa. Heidän onnellisuutensa tuntuu minusta oksettavalta. Haluaisin voida suhtautua siihen jotenkin viileän asiallisesti, että olisin onnellinen ex-mieheni uudesta onnesta ja hyväksyä tämän nuorikon lasteni elämään, mutta kaikki tuntuu vain siltä että minut korvattiin/vaihdettiin uuteen malliin.
Niinhän siinä kävi että sut vaihdettiin. Ja tuolla ikäerolla on melko todennäköistä että mies puolestaan vaihdetaan jossain vaiheessa. Mutta sen perusteella mitä olet kertonut, exäsi on melkoinen paska.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän loukkaantumisesi, se on ihan aiheellista. Koko tulevaisuutesi on nyt muuttunut, ilman että olet saanut siihen vaikuttaa.
Yritä hiljalleen kääntää ajatuksiasi kohti kiitollisuutta. Olet saanut senkin ajan elää, vaikkei se kestänytkään.
Huomaa hyvä itsessäsi, ja yritä käyttää lapseton aika itsesi hellimiseen. Lenkkeile tai harrasta muuten.
Jonain päivänä huomaat, että kiitollisuusharjoitukset ovat saaneet sinut taas arvostamaan sitä mihin kykenet, elämääsi ja itseäsi. Jotain muuta voi olla tulossa.
Minua auttoi alussa ajatus siitä, että ihmisille sattuu suurempiakin katastrofeja, ja niistä selviävät.Saman kokenut kuin ap, ja juuri tällainen ajattelutapa auttoi. Minua piinasi ihanat muistot suhteen ja perhe-elämän alkutaipaleelta, ja se kammottava tunne kun puoliso etääntyy ja liukuu pois vaikka itse yrittää kaikkensa.
Aloin tehdä sitä, että puoliväkisin hymyilin muistoille ja mietin miten ihanaa kun on olen saanut kokea sellaista. Ja kuinka kiitollinen olen yhdessä vietetystä ajasta ja ihanista lapsistamme.Muutoin tähän ei auta kuin aika. Pikku hiljaa kipu hälvenee ja ajatusharjoitukset määrittää pitkälti sen miten ajattelet suhteesta. Oliko se niin että "10 vuotta elämästäni meni ihan hukkaan" vai "10 vuoden onnellinen suhde, ja olen kiitollinen kun sain sen kokea".
Mulla taas alkuvaiheessa auttoi viha. En kyllä juuttunut siihen ajatukseen että kymmenen vuotta meni hukkaan, vaan huomio oli koko ajan eteenpäin. Aina kun meinasin ikävöidä muistutin itseäni paskaisesta lopusta. Sitten kun siteet mieheen oli katsottu niin täydellisesti kuin mahdollista (lasten vuoksi ei täysin voinut) ja vuosia meni, alkoi menneisyyden nähdä armollisemmin. Muisti hyvän ja huonon, ilman että se satutti. Itse en jäisi vaalimaan muistoa ihanasta suhteesta.
Ymmärrän tämänkin, ja jokainen varmasti selviytyy omalla tavallaan. Omalla kohdallani suhde oli seesteinen ja onnellinen, ja vasta viimiset kaksi vuotta mies etääntyi ja lopulta ihastui toiseen. En koe, että loppu oli mitenkään "paskainen" ja että se jollakin tavalla veisi pois niitä koettuja hyviä asioita. Siksi vaalin muistoa onnellisesta suhteesta ja pystyin jopa olemaan ystävä exän kanssa, ja uskon että saan itsekin vielä mahdollisuuden uuteen onnelliseen suhteeseen =)
Mutta kuten sanottua, niin tähän vaikuttaa varmasti ihmisen persoona, millainen ero oli, millainen suhde oli jne. Oma exäni edesauttoi "hyvää eroa" olemalla erotilanteessa empaattinen, joustava, arvostava. Ei tuonut uutta naista silmille ja lasten elämään, vaan antoi ajan kulua ja vasta vuoden kuluttua erosta esitteli naisen lapsille. Kysyi vielä minulta että uskonko sen olevan jo ok.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika ratkaisee.
3v päästä lähinnä naurat sille, että ikinä haikailit jonkun perään joka ei halua sinua. Ymmärrät kuinka se kertoo siitä että et silloin arvostanut itseäsi kovin paljoa, kun halusit ja ikävöit ihmistä joka ei halua/ikävöi sinua.
Vierailija kirjoitti:
Mutta sitten jos joku kertoo tulleensa jätetyksi vaikka rakasti, oli onnellinen ja yritti, niin sitten matrataan "joku vikahan sussa täytyy olla kun puoliso jätti" pälä pälä.
Aika ristiriitaista? Miksi ei voida ajatella, että se lähtijä on just se helppoheikki joka eroaa liian helposti ja jätetty on se joka olisi nimenomaan halunnut tahtoa ja rakastaa.
Pahinta omalla kohdallakin on juuri se, että miehen lähdön jälkeen ihmiset suhtautuu just noilla kahdella tavalla.
Tämä!
On mussa varmasti jotain vikaa, koska kaikissa ihmisissä on. Mun maailmankuvassa vaan inhimillisyys ja haavoittuvaisuus on kuitenkin enemmänkin hyve täydellisyyden sijaan, ja itse myös olen kumppanina valmis kestämään epätäydellisyyttä, kunhan suhteessa perustarpeet suurimmaksi osaksi kohtaavat, eli läheisyys, kumppanuus ja intohimo. Jotenkin näin sellaisen pitkän, elämänmittaisen parisuhteen korkeinpana mahdollisena tavoitteena kasvaa ihmisenä ja ymmärtää ihmisyyttä. Ennen eroamme suhteemme oli valtava voimavara meille kummallekin, se mahdollisti jaksamisemme esimerkiksi haastavissa töissä. Se ymmärrys mikä oli muodostunut vuosien aikana loi turvallisuutta ja harmoniaa arkeen. On järkyttävää että sellainen hyvä, vahva ja vakaa suhde voi hajota hetkessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän loukkaantumisesi, se on ihan aiheellista. Koko tulevaisuutesi on nyt muuttunut, ilman että olet saanut siihen vaikuttaa.
Yritä hiljalleen kääntää ajatuksiasi kohti kiitollisuutta. Olet saanut senkin ajan elää, vaikkei se kestänytkään.
Huomaa hyvä itsessäsi, ja yritä käyttää lapseton aika itsesi hellimiseen. Lenkkeile tai harrasta muuten.
Jonain päivänä huomaat, että kiitollisuusharjoitukset ovat saaneet sinut taas arvostamaan sitä mihin kykenet, elämääsi ja itseäsi. Jotain muuta voi olla tulossa.
Minua auttoi alussa ajatus siitä, että ihmisille sattuu suurempiakin katastrofeja, ja niistä selviävät.Saman kokenut kuin ap, ja juuri tällainen ajattelutapa auttoi. Minua piinasi ihanat muistot suhteen ja perhe-elämän alkutaipaleelta, ja se kammottava tunne kun puoliso etääntyy ja liukuu pois vaikka itse yrittää kaikkensa.
Aloin tehdä sitä, että puoliväkisin hymyilin muistoille ja mietin miten ihanaa kun on olen saanut kokea sellaista. Ja kuinka kiitollinen olen yhdessä vietetystä ajasta ja ihanista lapsistamme.Muutoin tähän ei auta kuin aika. Pikku hiljaa kipu hälvenee ja ajatusharjoitukset määrittää pitkälti sen miten ajattelet suhteesta. Oliko se niin että "10 vuotta elämästäni meni ihan hukkaan" vai "10 vuoden onnellinen suhde, ja olen kiitollinen kun sain sen kokea".
Mulla taas alkuvaiheessa auttoi viha. En kyllä juuttunut siihen ajatukseen että kymmenen vuotta meni hukkaan, vaan huomio oli koko ajan eteenpäin. Aina kun meinasin ikävöidä muistutin itseäni paskaisesta lopusta. Sitten kun siteet mieheen oli katsottu niin täydellisesti kuin mahdollista (lasten vuoksi ei täysin voinut) ja vuosia meni, alkoi menneisyyden nähdä armollisemmin. Muisti hyvän ja huonon, ilman että se satutti. Itse en jäisi vaalimaan muistoa ihanasta suhteesta.
Ymmärrän tämänkin, ja jokainen varmasti selviytyy omalla tavallaan. Omalla kohdallani suhde oli seesteinen ja onnellinen, ja vasta viimiset kaksi vuotta mies etääntyi ja lopulta ihastui toiseen. En koe, että loppu oli mitenkään "paskainen" ja että se jollakin tavalla veisi pois niitä koettuja hyviä asioita. Siksi vaalin muistoa onnellisesta suhteesta ja pystyin jopa olemaan ystävä exän kanssa, ja uskon että saan itsekin vielä mahdollisuuden uuteen onnelliseen suhteeseen =)
Mutta kuten sanottua, niin tähän vaikuttaa varmasti ihmisen persoona, millainen ero oli, millainen suhde oli jne. Oma exäni edesauttoi "hyvää eroa" olemalla erotilanteessa empaattinen, joustava, arvostava. Ei tuonut uutta naista silmille ja lasten elämään, vaan antoi ajan kulua ja vasta vuoden kuluttua erosta esitteli naisen lapsille. Kysyi vielä minulta että uskonko sen olevan jo ok.
Mun kohdalla taas exän empaattisuus ja yritys olla ystävä oli vihaani kasvattanut asia. Todellakaan en halunnut tukea siltä ihmiseltä joka oli loukannut minua pahiten. Exälle oli kipeä asia että menetti mut ystävänä. Oli toki mullekin, mutta vielä kivuliaampaa olisi ollut pitää hänet elämässä. Monet haluaa syödä kakun ja pitää sen (saman aikaisesti). Oma kokemus elämässä yleensä on se että asiat kannattaa jättää taakse ja siirtyä eteenpäin. Mieluiten muutostilanteissa käytän aina voimat uuden elämän rakentamiseen .
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän loukkaantumisesi, se on ihan aiheellista. Koko tulevaisuutesi on nyt muuttunut, ilman että olet saanut siihen vaikuttaa.
Yritä hiljalleen kääntää ajatuksiasi kohti kiitollisuutta. Olet saanut senkin ajan elää, vaikkei se kestänytkään.
Huomaa hyvä itsessäsi, ja yritä käyttää lapseton aika itsesi hellimiseen. Lenkkeile tai harrasta muuten.
Jonain päivänä huomaat, että kiitollisuusharjoitukset ovat saaneet sinut taas arvostamaan sitä mihin kykenet, elämääsi ja itseäsi. Jotain muuta voi olla tulossa.
Minua auttoi alussa ajatus siitä, että ihmisille sattuu suurempiakin katastrofeja, ja niistä selviävät.Saman kokenut kuin ap, ja juuri tällainen ajattelutapa auttoi. Minua piinasi ihanat muistot suhteen ja perhe-elämän alkutaipaleelta, ja se kammottava tunne kun puoliso etääntyy ja liukuu pois vaikka itse yrittää kaikkensa.
Aloin tehdä sitä, että puoliväkisin hymyilin muistoille ja mietin miten ihanaa kun on olen saanut kokea sellaista. Ja kuinka kiitollinen olen yhdessä vietetystä ajasta ja ihanista lapsistamme.Muutoin tähän ei auta kuin aika. Pikku hiljaa kipu hälvenee ja ajatusharjoitukset määrittää pitkälti sen miten ajattelet suhteesta. Oliko se niin että "10 vuotta elämästäni meni ihan hukkaan" vai "10 vuoden onnellinen suhde, ja olen kiitollinen kun sain sen kokea".
Mulla taas alkuvaiheessa auttoi viha. En kyllä juuttunut siihen ajatukseen että kymmenen vuotta meni hukkaan, vaan huomio oli koko ajan eteenpäin. Aina kun meinasin ikävöidä muistutin itseäni paskaisesta lopusta. Sitten kun siteet mieheen oli katsottu niin täydellisesti kuin mahdollista (lasten vuoksi ei täysin voinut) ja vuosia meni, alkoi menneisyyden nähdä armollisemmin. Muisti hyvän ja huonon, ilman että se satutti. Itse en jäisi vaalimaan muistoa ihanasta suhteesta.
Ymmärrän tämänkin, ja jokainen varmasti selviytyy omalla tavallaan. Omalla kohdallani suhde oli seesteinen ja onnellinen, ja vasta viimiset kaksi vuotta mies etääntyi ja lopulta ihastui toiseen. En koe, että loppu oli mitenkään "paskainen" ja että se jollakin tavalla veisi pois niitä koettuja hyviä asioita. Siksi vaalin muistoa onnellisesta suhteesta ja pystyin jopa olemaan ystävä exän kanssa, ja uskon että saan itsekin vielä mahdollisuuden uuteen onnelliseen suhteeseen =)
Mutta kuten sanottua, niin tähän vaikuttaa varmasti ihmisen persoona, millainen ero oli, millainen suhde oli jne. Oma exäni edesauttoi "hyvää eroa" olemalla erotilanteessa empaattinen, joustava, arvostava. Ei tuonut uutta naista silmille ja lasten elämään, vaan antoi ajan kulua ja vasta vuoden kuluttua erosta esitteli naisen lapsille. Kysyi vielä minulta että uskonko sen olevan jo ok.
Uskot että vielä saat mahdollisuuden uuteen onnelliseen suhteeseen....mutta et vielä ole siinä? Kuulostaa siltä että sun elämä juuttui paikoilleen.
Minun exäni ei ole ollut mitenkään erityisen empaattinen eron suhteen, vaikka onkin ollut ystävällinen ja auttavainen muuten. Mun tunteisiin samaistuminen ei vaan kertakaikkiaan onnistu, ja sitten mun on myös hyvin vaikeaa käsittää hänen ajatuksiaan ja uusia arvojaan.
Kun aloin tapailemaan uutta miestä, minut jättänyt exä raivostui ja syytti pettämisestä. Vaikka siis itse oli pettänyt JA jättänyt, sekä tuoreessa suhteessa. Tämä hämmentää minua ja vaikeuttaa etenemistä uudessa suhteessani, koska koen että jos hänen rakkautensa olisi oikeasti loppunut, kuten väitti, hänellä ei olisi pienintäkään syytä ja oikeutta olla enää minun elämästäni mustasukkainen. Sitä hän kuitenkin on.
Minä tietysti vertaan tapailemaani miestä kaikessa exääni pääni sisällä, ja vaikka hän onkin monella tapaa paljon parempi kumppani minulle, en voi välttyä ikävöimästä sitä tuttua, turvallista ja varmaa olotilaa, mikä minulla oli suhteessa joskus. Tuntuu että nyt perusturvallisuuden tunteeni on tuhottu niin totaalisesti että epäilen kaikkea, enkä nää missään oikeastaan mitään logiikkaa. Kaikki voi hetkenä minä hyvänsä kääntyä päälaelleen.
Jännä juttu muuten, luin täältä tuota ketjua siitä vaimonsa ja tyttärensä murhanneesta Chris Wattsista. En oikein pystynyt tutustumaan keissiin silloin kun itselläni oli akuutti vaihe erossa käynnissä. Niin paljon tuo mies muistuttaa mun exää olemukseltaan ja ulkonäöltään. Ja tuo koko salarakas-kuvio ja se fiilis, kun itse epäilin hetkeä ennen eroa et kaikki ei ollutkaan kunnossa, vaikka juuri pari viikkoa aikaisemmin oli tehty yhdessä päätös että voitaisiin tehdä vielä yksi lapsi. Ja sitten, boom, kaikki muuttui kuin suhteen päättyminen olisi ollut samalla yhteisen tulevaisuuden perhesurma, jossa ei toki kuollut ketään kirjaimellisesti, mutta samalla se tuntui yhtä lailla kuolemalta. Ja kun siihen lisätään vielä tuo loputon valehtelu siitä että ei muka ollut ketään toista, ja sitten paljastui että olikin ollut, jo pidemmän aikaa ihastunut toiseen.
- ap
Vierailija kirjoitti:
Minun exäni ei ole ollut mitenkään erityisen empaattinen eron suhteen, vaikka onkin ollut ystävällinen ja auttavainen muuten. Mun tunteisiin samaistuminen ei vaan kertakaikkiaan onnistu, ja sitten mun on myös hyvin vaikeaa käsittää hänen ajatuksiaan ja uusia arvojaan.
Kun aloin tapailemaan uutta miestä, minut jättänyt exä raivostui ja syytti pettämisestä. Vaikka siis itse oli pettänyt JA jättänyt, sekä tuoreessa suhteessa. Tämä hämmentää minua ja vaikeuttaa etenemistä uudessa suhteessani, koska koen että jos hänen rakkautensa olisi oikeasti loppunut, kuten väitti, hänellä ei olisi pienintäkään syytä ja oikeutta olla enää minun elämästäni mustasukkainen. Sitä hän kuitenkin on.
Minä tietysti vertaan tapailemaani miestä kaikessa exääni pääni sisällä, ja vaikka hän onkin monella tapaa paljon parempi kumppani minulle, en voi välttyä ikävöimästä sitä tuttua, turvallista ja varmaa olotilaa, mikä minulla oli suhteessa joskus. Tuntuu että nyt perusturvallisuuden tunteeni on tuhottu niin totaalisesti että epäilen kaikkea, enkä nää missään oikeastaan mitään logiikkaa. Kaikki voi hetkenä minä hyvänsä kääntyä päälaelleen.
Jännä juttu muuten, luin täältä tuota ketjua siitä vaimonsa ja tyttärensä murhanneesta Chris Wattsista. En oikein pystynyt tutustumaan keissiin silloin kun itselläni oli akuutti vaihe erossa käynnissä. Niin paljon tuo mies muistuttaa mun exää olemukseltaan ja ulkonäöltään. Ja tuo koko salarakas-kuvio ja se fiilis, kun itse epäilin hetkeä ennen eroa et kaikki ei ollutkaan kunnossa, vaikka juuri pari viikkoa aikaisemmin oli tehty yhdessä päätös että voitaisiin tehdä vielä yksi lapsi. Ja sitten, boom, kaikki muuttui kuin suhteen päättyminen olisi ollut samalla yhteisen tulevaisuuden perhesurma, jossa ei toki kuollut ketään kirjaimellisesti, mutta samalla se tuntui yhtä lailla kuolemalta. Ja kun siihen lisätään vielä tuo loputon valehtelu siitä että ei muka ollut ketään toista, ja sitten paljastui että olikin ollut, jo pidemmän aikaa ihastunut toiseen.
- ap
No hyvänen aika. Eihän exälläsi ole mitään oikeutta raivostua sinulle uudesta suhteestasi saati syyttää pettämisestä. Taidatte nyt molemmat olla vielä vähän sekaisin siitä miten tähän on tultu. Jos exän käytös on tuollaista, pitäisin kyllä yhteydet minimissä. Ja sanoisin sen suoraan exälle. Enkä ottaisi apua vastaan missään käytännön asioissa (ellei kyse ole suoraan lasten hyväksi tehdyistä asioista jotka ei ole siis sinun auttamisesta). Muuten ex pääsee toiminnallaan haittaamaan sun elämää. Sitä hyvää elämää ilman exää, mitä se voi olla.
Alue: Aihe vapaa
Voi paska. Ei kai tuossa muu auta, kuin että alat järjestelmällisesti hankkimaan hyviä uusia muistoja ilman sitä miestä. Hauskanpitoa lasten ja ystävien kanssa jne. Jonain päivänä huomaat, että sinulla on ollut vaikka kuukauden ajan ihan kivaa elämää.