Lue keskustelun säännöt.
Mitä pahoinpidellyistä lapsista tulee aikuisena?
26.07.2019 |
Siis esim. Eerikan tapaan sairaalla tavalla kidutetuista, todella traumaattisia asioita kohdanneista? Voiko sellaisesta selvitä normaaliin elämään?
Itse tunnen yhden, ikäiseni pojan, jota isäpuoli pahoinpiteli todella rajusti ja koulussa kiusattiin todella pahasti. Oli veljeni kaveri kuitenkin. Nykyään on omissa maailmoissaan, työkyvytön ja täysin syrjäytynyt. En tiedä mikä diagnoosi hänellä on. Käykö aina näin?
Kommentit (57)
Muutaman tunnen, henkisesti sairaita, arkoja, syrjäytyneitä ja itsemurha-alttiita heistä kasvoi. Kyllä joidenkin olisi sietänyt käyttää ehkäisyä, eikä hankkia lapsia pilalle pieksettäviksi :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yläasteaikainen luokkakaveri, tyttö, oli alkkisperheestä. En tiedä mihin hän kuoli, mutta kolmenymppisenä menehtyi johonkin.
Sehän riippuu kauhean monesta asiasta miten elämä kenelläkin sattuu menemään. Meillä ei ollut kotona läheskään noin pahaa henkistä tai fyysistä väkivaltaa, mutta itse oireilen itse aikuisenakin traumojen takia pahasti. Välillä on sellainen olo kuin olisin kummajainen ihmisten joukossa, joka ei kuulu yhtään mihinkään.
No jotkut on lujia ja pärjää vaikka toki vauriotta tuosta ei selviä. Mun isä on sadistinen paykopaatti joka rääkkäsi lapsiaan väkivallalla ja pelottelulla ja mielivaltaisilla alati muuttuvilla ”säännöillä”.
Minusta tuli siitä huolimatta sisuuntunut ja päätin näyttää lapsuudenperheen paskasakille että pystyn parempaan. Olen akateeminen, hyvissä töissä johtajana keskisuuressa firmassa, hyvät tulot ja oma perhe (omille lapsilleni olen hyvä ja lämmin vanhempi).
Eli ei KAIKKI traumatisoidu toimintakyvyttömäksi vaan osa jaksaa taistella. Mutta sitä en väitä etteikö traumavauriota minullakin olisi.
Vierailija kirjoitti:
Pitkäkestoinen, toistuva traumatisoituminen jättää aina vaikeat traumat. Etenkin lapsuudenaikainen, toistuva traumatisoituminen, sairastuttaa helposti dissosiaatiohäiriöön, jopa pahimpaan, dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön. Tällöin ihminen on kyllä vakavasti sairas aikuisenakin. Tuota pahinta muotoa ei käsittääkseni voi parantaa. Puhumattakaan masennuksesta, ahdistuksesta yms. Vähimmilläänkin korjattu trauma jättää arven. Joku silti aina selviää.
Dissosiaatihiriö ei estä normaalielämää. Mulla on se, muttei mitään muta, siis masennusta tai ahdistiusta. Normaalisti käyn töissä ja pyöritän perhettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset eivät oikein osaa suhtautua traumaattisia asioita kokeneisiin ihmisiin kypsällä tavalla, joten tuskin kovin monen elämän vaikean lapsuudenkaan jälkeen on kovin helppoa. Ei ole käsitystä toimivista ihmissuhteista, jos on kasvanut perhehelvetissä, joten saattaa päätyä vaikeisiin ihmissuhteisiin sen ja heikon itseluottamuksen takia kerta toisensa jälkeen (ei edes usko, että ansaitsee kunnollista kohtelua toisilta, jos sitä ei ole saanut tähänkään asti).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitkäkestoinen, toistuva traumatisoituminen jättää aina vaikeat traumat. Etenkin lapsuudenaikainen, toistuva traumatisoituminen, sairastuttaa helposti dissosiaatiohäiriöön, jopa pahimpaan, dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön. Tällöin ihminen on kyllä vakavasti sairas aikuisenakin. Tuota pahinta muotoa ei käsittääkseni voi parantaa. Puhumattakaan masennuksesta, ahdistuksesta yms. Vähimmilläänkin korjattu trauma jättää arven. Joku silti aina selviää.
Dissosiaatihiriö ei estä normaalielämää. Mulla on se, muttei mitään muta, siis masennusta tai ahdistiusta. Normaalisti käyn töissä ja pyöritän perhettä.
Mitä haittaa dissosiaatiohäiriö sinulle aiheuttaa? Mitä kautta olet päätynyt hankkimaan diagnoosin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No jotkut on lujia ja pärjää vaikka toki vauriotta tuosta ei selviä. Mun isä on sadistinen paykopaatti joka rääkkäsi lapsiaan väkivallalla ja pelottelulla ja mielivaltaisilla alati muuttuvilla ”säännöillä”.
Minusta tuli siitä huolimatta sisuuntunut ja päätin näyttää lapsuudenperheen paskasakille että pystyn parempaan. Olen akateeminen, hyvissä töissä johtajana keskisuuressa firmassa, hyvät tulot ja oma perhe (omille lapsilleni olen hyvä ja lämmin vanhempi).Eli ei KAIKKI traumatisoidu toimintakyvyttömäksi vaan osa jaksaa taistella. Mutta sitä en väitä etteikö traumavauriota minullakin olisi.
Eivätköhän kaikki taistele omalla tavallaan tässä elämässä loppuun asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitkäkestoinen, toistuva traumatisoituminen jättää aina vaikeat traumat. Etenkin lapsuudenaikainen, toistuva traumatisoituminen, sairastuttaa helposti dissosiaatiohäiriöön, jopa pahimpaan, dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön. Tällöin ihminen on kyllä vakavasti sairas aikuisenakin. Tuota pahinta muotoa ei käsittääkseni voi parantaa. Puhumattakaan masennuksesta, ahdistuksesta yms. Vähimmilläänkin korjattu trauma jättää arven. Joku silti aina selviää.
Dissosiaatihiriö ei estä normaalielämää. Mulla on se, muttei mitään muta, siis masennusta tai ahdistiusta. Normaalisti käyn töissä ja pyöritän perhettä.
Mitä haittaa dissosiaatiohäiriö sinulle aiheuttaa? Mitä kautta olet päätynyt hankkimaan diagnoosin?
No olen ”erakko” eli en osaa olla ystävä tai oikein edes ehkä halua ystäviä (perhe on eri asia). En ole läsnä ihmisten kanssa vaan tarkkaileln tilannetta ulkopuolelta, koko elämä on kuin katsoisin elokuvaa ulkopuolella enkä siis ktse elä sitä. Vaikea selittää mutta minua ei ole olemassa ihmisenä vaan ulkopulolisena tarkkailujana. Diagnoosi ei ole virallisen paykiatrin tekemä vaan yksityisen paykoterapeutin jolla olen ajoittaln käynyt itse maksaen. En halua julkiseen hoitoon koska en tahdo potilastietoja talteen tästä asiasta (tämä taas liittyy työhöni julkisella sektorilla).
Mitään vakavaa dissosiaatiota ei ole (ajan ja paikan taju katoaa tms) joten näillä mennään :)
Pahasti traumatisoituneilla menee hirveästi energiaa ihan normaalista arjesta selviytymiseen, jo kauppaan meneminen voi olla työn ja tuskan takana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Arka, itsetunnoton, luovuttaja, ahdistunut, masentunut, pakko-oireista kärsivä, paniikkihäiriöistä kärsivä, ei luota kehenkään. Mahdotonta solmia toimivia ihmissuhteita ja asettaa rajoja ihmissuhteisiin.
Vierailija kirjoitti:
Eli ei KAIKKI traumatisoidu toimintakyvyttömäksi vaan osa jaksaa taistella. Mutta sitä en väitä etteikö traumavauriota minullakin olisi.
Tämä juuri. Miksi edes antaa apua vaikean lapsuuden omaaville jos ennuste on toivoton?
Oma tausta on karmea. Mutta tässä olen: omistan pari asuntoa, on tasapainoinen parisuhde, työ vei vahingossa nuorten pariin ja elämä soljuu kuin kellä tahansa muullakin.
Monia varmasti arveluttaa, että traumatisoitunut toimii myöhemmin ihmissuhdetyössä. Minua kysyttiin tähän työhön (ilman, että taustaani tiedettiin, koska en tietenkään sitä huutele ympäriinsä) ja työ on sopinut minulle kuin nenä päähän. Minä tykkään, nuoret tykkäävät. Ehkä ainoastaan joskus työ käy raskaaksi, kun ilmeisesti kai minulle on helppo puhua vaikeistakin asioista. Voi johtua tausta, voi olla johtumatta. Kai siinä on, etten kauhistu tai mene tolaltani, vaan pystyn kuuntelemaan ja auttamaan ratkaisujen löytämisessä.
Ikävää on se suhtautuminen, että ihminen on menetetty jos lapsuus on vaikea.
Aina on toivoa, aina. Yksi elämä meillä jokaisella vain on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Arka, itsetunnoton, luovuttaja, ahdistunut, masentunut, pakko-oireista kärsivä, paniikkihäiriöistä kärsivä, ei luota kehenkään. Mahdotonta solmia toimivia ihmissuhteita ja asettaa rajoja ihmissuhteisiin.
TÄMÄ
En ole kokenut läheskään niin vakavaa pahoinpitelya kuin esim. Eerika, mutta fyysistä kurittamista ja henkistä väkivaltaa eli vähättelyä, haukkumista jne. Ja minusta tuli ainakin toistaiseksi työkyvytön mt-ongelmainen, huonoitsetuntoinen, arka ja estynyt. Pelkään ihmisiä, etenkin miehiä.
Vierailija kirjoitti:
Arka, itsetunnoton, luovuttaja, ahdistunut, masentunut, pakko-oireista kärsivä, paniikkihäiriöistä kärsivä, ei luota kehenkään. Mahdotonta solmia toimivia ihmissuhteita ja asettaa rajoja ihmissuhteisiin.
Koko paletti mt-häiriöitä ):
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitkäkestoinen, toistuva traumatisoituminen jättää aina vaikeat traumat. Etenkin lapsuudenaikainen, toistuva traumatisoituminen, sairastuttaa helposti dissosiaatiohäiriöön, jopa pahimpaan, dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön. Tällöin ihminen on kyllä vakavasti sairas aikuisenakin. Tuota pahinta muotoa ei käsittääkseni voi parantaa. Puhumattakaan masennuksesta, ahdistuksesta yms. Vähimmilläänkin korjattu trauma jättää arven. Joku silti aina selviää.
Dissosiaatihiriö ei estä normaalielämää. Mulla on se, muttei mitään muta, siis masennusta tai ahdistiusta. Normaalisti käyn töissä ja pyöritän perhettä.
Mitä haittaa dissosiaatiohäiriö sinulle aiheuttaa? Mitä kautta olet päätynyt hankkimaan diagnoosin?
No olen ”erakko” eli en osaa olla ystävä tai oikein edes ehkä halua ystäviä (perhe on eri asia). En ole läsnä ihmisten kanssa vaan tarkkaileln tilannetta ulkopuolelta, koko elämä on kuin katsoisin elokuvaa ulkopuolella enkä siis ktse elä sitä. Vaikea selittää mutta minua ei ole olemassa ihmisenä vaan ulkopulolisena tarkkailujana. Diagnoosi ei ole virallisen paykiatrin tekemä vaan yksityisen paykoterapeutin jolla olen ajoittaln käynyt itse maksaen. En halua julkiseen hoitoon koska en tahdo potilastietoja talteen tästä asiasta (tämä taas liittyy työhöni julkisella sektorilla).
Mitään vakavaa dissosiaatiota ei ole (ajan ja paikan taju katoaa tms) joten näillä mennään :)
JA TÄMÄ
Jopa pidän ihmisten tarkkailusta. On liittynyt tietyllä tavalla ammattiinikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Arka, itsetunnoton, luovuttaja, ahdistunut, masentunut, pakko-oireista kärsivä, paniikkihäiriöistä kärsivä, ei luota kehenkään. Mahdotonta solmia toimivia ihmissuhteita ja asettaa rajoja ihmissuhteisiin.
Koko paletti mt-häiriöitä ):
Ei nyt sentään. Ei ole vahingoksi muille, ei ole psykopaatti eikä narsisti.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset eivät oikein osaa suhtautua traumaattisia asioita kokeneisiin ihmisiin kypsällä tavalla, joten tuskin kovin monen elämän vaikean lapsuudenkaan jälkeen on kovin helppoa. Ei ole käsitystä toimivista ihmissuhteista, jos on kasvanut perhehelvetissä, joten saattaa päätyä vaikeisiin ihmissuhteisiin sen ja heikon itseluottamuksen takia kerta toisensa jälkeen (ei edes usko, että ansaitsee kunnollista kohtelua toisilta, jos sitä ei ole saanut tähänkään asti).
JA TÄMÄ!
Uskoo kyllä ansaitsevansa kunnollista kohtelua toisilta, mutta ei uskalla vaatia sitä, joten jää hankalissa paikoissa ilman.
Pitkäkestoinen, toistuva traumatisoituminen jättää aina vaikeat traumat. Etenkin lapsuudenaikainen, toistuva traumatisoituminen, sairastuttaa helposti dissosiaatiohäiriöön, jopa pahimpaan, dissosiatiiviseen identiteettihäiriöön. Tällöin ihminen on kyllä vakavasti sairas aikuisenakin. Tuota pahinta muotoa ei käsittääkseni voi parantaa. Puhumattakaan masennuksesta, ahdistuksesta yms. Vähimmilläänkin korjattu trauma jättää arven. Joku silti aina selviää.