Miksi ihmiset toppuuttelevat unelmien seuraajia?

Ihmiset on yleisesti aika riskiä karttavia, ja heissä herää huoli toisen puolesta jos tämä on ottamassa sellaista riskiä, jota he eivät itse koskaan ottaisi.

Suomalaisissa kyllä on vähän sellaista turhan dramaattista pelkoakin tuossa asiassa. Esim. jenkeissä sitä ei ollenkaan pelätä että ryhtyisi vaikka yrittäjäksi ja tulisi konkurssi. Sitten tehdään jotain muuta, aloitetaan alusta. Suomessa kuvitellaan että se olisi sitten suunnilleen elämän loppu, loppuelämä istuttaisiin kotona köyhänä alkoholisoitumassa toimeentulotuen varassa.

Itsehän lähdin 32-vuotiaana oman alani freelanceriksi, olen siis toiminimellinen yrittäjä joka myyn palveluitani alan isommille yrityksille. Kyllä tuli paljon pelottelua että ei riitä töitä ja mitä sitten kun tulee laskusuhdanne jne. Mutta minä en pelännyt yhtään. Pahimmassa tapauksessakin tässä maassa ei kuole viluun eikä nälkään, saa kyllä perustoimeentulon yhteiskunnalta. Sieltä sitten voisi ponnistaa uuteen yritykseen. Tosiasiassa freelancer urani on mennyt erinomaisesti. Töitä olisi paljon enemmän kuin viitsin tehdä. Ja tulot on niin hyvät, että voin valita välillä vaikka mennä 3 kuukaudeksi matkustelemaan ympäri maailmaa, ja ottaa vasta sitten uuden työkeikan kun siltä tuntuu. Nyt ihmetyttää miksi olin joskus niin hullu, että hyväksyin sen että työnantaja laskutti työstäni asiakkaalta 110-120 euroa per tunti, ja itse tein 3300 euron kk-palkalla. Kun sen koko hinnan voi ottaa myös omaan yritykseen, kun ei ole sitä työnantajaa välissä.

Aika oleellista tässä on, mistä lähtötilanteesta niitä unelmia lähdetään seuraamaan. Nuorena, perheettömänä on helpompi ottaa riskejä, kun ei ole paljon menetettävää. Vanhempana taas on oleellista, mikä on taloudellinen tilanne (onko säästöjä, omaisuutta, hyvätuloinen puoliso joka turvaa tilanteen mikäli homma pissii tms) vai onko tosiaan vaakalaudalla perheen koti ja toimeentulo, jos se sisustuskauppa, reikihoitola tai konsultointia tarjoava mentaalivalmennusyritys ei tuokaan leipää pöytään. 

Vierailija kirjoitti:

Aika oleellista tässä on, mistä lähtötilanteesta niitä unelmia lähdetään seuraamaan. Nuorena, perheettömänä on helpompi ottaa riskejä, kun ei ole paljon menetettävää. Vanhempana taas on oleellista, mikä on taloudellinen tilanne (onko säästöjä, omaisuutta, hyvätuloinen puoliso joka turvaa tilanteen mikäli homma pissii tms) vai onko tosiaan vaakalaudalla perheen koti ja toimeentulo, jos se sisustuskauppa, reikihoitola tai konsultointia tarjoava mentaalivalmennusyritys ei tuokaan leipää pöytään. 

Tuo on kyllä ihan totta. Itse kun olen lapseton yksineläjä, niin minun on helppo ajatella, että mikäpä kriisi sekään on jos pahin kävisi. Että kyllä minä sillä minimitoimeentulollakin pärjäisin kunnes saisin työtä tai keksisin muuten mitä alan nyt tehdä. Asia on kuitenkin aivan eri jos koko perheen koti, lasten harrastukset jne on vaarassa jos yritys ei kannakaan. Itsensä kanssa voi ottaa mitä riskejä huvittaa, mutta kynnys on paljon isompi jos riskien realisoituminen aiheuttaa muillekin kärsimystä.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset on yleisesti aika riskiä karttavia, ja heissä herää huoli toisen puolesta jos tämä on ottamassa sellaista riskiä, jota he eivät itse koskaan ottaisi.

Suomalaisissa kyllä on vähän sellaista turhan dramaattista pelkoakin tuossa asiassa. Esim. jenkeissä sitä ei ollenkaan pelätä että ryhtyisi vaikka yrittäjäksi ja tulisi konkurssi. Sitten tehdään jotain muuta, aloitetaan alusta. Suomessa kuvitellaan että se olisi sitten suunnilleen elämän loppu, loppuelämä istuttaisiin kotona köyhänä alkoholisoitumassa toimeentulotuen varassa.

Itsehän lähdin 32-vuotiaana oman alani freelanceriksi, olen siis toiminimellinen yrittäjä joka myyn palveluitani alan isommille yrityksille. Kyllä tuli paljon pelottelua että ei riitä töitä ja mitä sitten kun tulee laskusuhdanne jne. Mutta minä en pelännyt yhtään. Pahimmassa tapauksessakin tässä maassa ei kuole viluun eikä nälkään, saa kyllä perustoimeentulon yhteiskunnalta. Sieltä sitten voisi ponnistaa uuteen yritykseen. Tosiasiassa freelancer urani on mennyt erinomaisesti. Töitä olisi paljon enemmän kuin viitsin tehdä. Ja tulot on niin hyvät, että voin valita välillä vaikka mennä 3 kuukaudeksi matkustelemaan ympäri maailmaa, ja ottaa vasta sitten uuden työkeikan kun siltä tuntuu. Nyt ihmetyttää miksi olin joskus niin hullu, että hyväksyin sen että työnantaja laskutti työstäni asiakkaalta 110-120 euroa per tunti, ja itse tein 3300 euron kk-palkalla. Kun sen koko hinnan voi ottaa myös omaan yritykseen, kun ei ole sitä työnantajaa välissä.

Minä olisin voinut kirjoittaa aivan samat sanat muutama vuosi sitten. Jouduin kieltäytymään monista kiinnostavista projekteista, koska aikani ei vain riittänyt kaikkeen tarjottuun. Valitettavasti toimialani muuttui niin, että sillä ei yksinyrittäjänä tule enää toimeen, vaan on mentävä jättiyritysten leipiin freelanceriksi pienellä korvauksella. Niihin ei kuitenkaan oteta liian kokeneita ihmisiä, ei varsinkaan entisiä yrittäjiä, jotka saattaisivat kokeneisuuttaan viedä asiakkaat itselleen.

Olihan se mahtavaa pitkän aikaa. Enkä minäkään pelännyt mitään, koska ammattilaiselle aina löytyy töitä. Väärin luultu. Ja tietyn pisteen jälkeen enää voi aloittaa alusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

bei,m kirjoitti:

No. Mun nuoreni halusi lapsena pappipoliisilaulajaksi ja elokuvaohjaajaksi-pelintekijäksi.

Annoin mahdollisuudet,ostin kyniä ja paperia jotta sai piirtää,ostin leffalippuja,kannustin koulunkäyntiin,vietiin taekwondotunneille,muskariin,vaikka mitä. 

Nyt harrastaa musiikkia bänditasolla,huvikseen,piirtää,retkeile ja ennenkaikkea,on saanut ammattikoulutuksen ammattiin jossa viihtyy ja jossa pärjää,on hommannut asunnon,matkustelee jne.

Kaikkea on saanut kokeilla ja unelmoida.

Ja vielä on muutama unelma jäljellä!

Älkää tyssätkö! Antakaa mahdollisuus! Koskaan ei voi tietää mikä neropatti-suuruus siinä aamulla puuroa naamaansa lappaa!

Tällaista juuri lisää! Oikein toimittu vanhempana! Kiitos että annoit lapsellesi mahdollisuuden kehittää itseään ja löytämään sen oman jutun!

Ap

Tuo edellinen oli ihan tavallista vanhemmuutta! Totta kai lapselle hankitaan paperia ja kyniä, viedään harrastuksiin, näytetään maailmaa. Ei se ole erityistä unelmien mahdollistamista, se on äitinä ja isänä olemista.

Nuohan olivat pelkkiä esimerkkejä miten hän on tukenut lapsensa kiinnostuksenaiheita, ei välttämättä kaikkea mitä on tehnyt! Sen lisäksi, ehkä ei tässä tapauksessa, mutta monessa perheessä ehkä tuo mitä kutsut perusasioiksi voi olla kaikki mihin on ollut varaa ja enemmänkin!

Koska monesti ne on vain unelmia, mutta ei ole jaksettu ottaa selvää todellisuudesta. Ehkä selvimmin näkee kouluhauissa, moni tajuaa ettei ala olekkaan oma heti ensimmäisenä vuonna.

Monen mamman kestosuosikkiunelmat: pikkukahvila jossain torin liepeillä tai maalaisromanttinen sisustusliike. Molemmat sellaisia, mitkä on ideana kiva omistaa, mutta käytäntö sitten vaatiikin paljon enemmän kuin osaavat kuvitella. Moni meneekin konkkaan parissa kuukaudessa.

Ei ole ihme kun on vihervassarit vallassa. Kapitalismi on perseestä, ja kaikkien elämä tulisi olla yhtä ankeaa!

Uskalsin alkaa tavoitella unelmiani vasta nelikymppisenä. Sitä ennen uskoin niitä "realisteja", joiden mielestä ne olivat epärealistisia ja huonoja tavoitteita minulle. Harmittaa, että meni niin iso osa elämästä toisin kuin olisin oikeastaan halunnut, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ja ne unelmani ovat koskeneet työstä ja harrastuksia, olen toteuttanut ne. Vielä olisi jäljellä koko aikuiselämäni kestänyt unelma asua omakotitalossa kerrostalon sijasta.

N50