Mitä tekisit tilanteessa: sinut on suljettu perheesi ulkopuolelle, löyhäy välit ja asiasta puhumista vältellään?

Kokemusta tällaisesta?

Oletko käynyt terapiassa? Oletko nuorempi vai vanhempi sisarus? Millainen lapsuutesi oli? Suosittiinko jo silloin sisarustasi enemmän? Äitisi ja muu perheesi tekevät väärin, et sinä. Ei ole oikein suosia yhtä lasta yli muiden.

Mulle on jo itsestäänselvää (en tarkoita vinoilla vaan siis selventää) että en ole se, kenen vika tämä on. En vain tiedä, miten minun pitäisi hoitaa tämä tilanne. Tuntuisi nautinnolliselta kostaa, piinata vanhempiani kertomalla minkälaista minun elämäni on ollut (surkeaa) samalla kun he selviää tilanteesta esittämällä että sitä ei ole olemassa.

Se tuntuu sairaalta vaihtoehdolta.

Mutta sitten se, että olen hiljaa ja hyväksyn ja annan asian syödä itseäni kun vanhempani ja sisarukseni elävät mukavaa elämää - ei kai sekään oikein ole?

Ongelma on se että tiedän että muidenkin hyvinvointi perustuu siihen illuusioon että kaikki on hyvin. Vedän kaikki mukanani jos avaan tämän lippaan. En tiedä mitä tehdä.

Ajattelisin, että aina ei voi onnistua perhekuviot, ja tekisin elämästäni mahdollisimman hyvän.

Tuohon sinun tilanteeseesi: oletko vaikea ihminen? Pelottava ehkä? 

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan

Mistä perheestä tiputtaminen johtuu? Onko sinulle kerrottu syytä? Tai pystytkö päättelemään tai arvaamaan sen?

Mä ymmärrän syyn, miksi mut on allkujaan syrjäytetty. Mutta olen muuttunut. Muut eivät halua vaan antaa uutta mahdollisuutta, onneksi sentään lapset tietävät, millainen olen. Ehkä mua eniten loukkaakin se, että lapseni tajuavat, ettei mua pidetä minään. Heille olen kuitenkin äiti, tärkeä sellainen.

Onneks on kissa, ettei tarvitse ihan yksin päivään viettää :)

Ei ihan tuosta, mutta itse olen ollut aina perheen ulkopuolinen. Siis luonteeltani erilainen, ikinä minua ole koskaan hyväksytty omana itsenäni, vaikka en mitenkään vaikea lapsi tai ihminen ole edes ollut. Ainoastaan aivan erilainen. Kipuilen saman asian kanssa ja olen muuttanut eri kaupunkiin juuri näistä syistä. Tosin äiti kohdisti minuun henkistä ja fyysistä väkivaltaa lisäksi, isä joi paljon. Nykyään tilanne on, että näemme muutaman kerran vuodessa ja vanhempani selvästi ihmettelevät miksi en pidä yhteyttä (olen syvästi masentunut), vaikka eivät he itsekään pidä juuri mitään yhteyttä.

Sisaruksestani jota kohdeltiin paljon paremmin, on jostain syystä kasvanut ylimielinen, kylmä ja katkera ihminen joka ei ole koskaan pitänyt minkäänlaista yhteyttä. Hän on kouluttautunut pitkälle ja kuvittelee että olemme saaneet samanlaiset eväät elämään ja tuo tätä aina esille silloin kun olemme harvoin nähneet. Joten en häneenkään ole juuri missään yhetyksissä. Itse olen tullut siihen tulokseen, että minulla on käynyt äärettömän huono onni joutuessani elämään noin tunnevammaisten ihmisten kanssa ja olen tullut siihen päätökseen että yritän hakea koko elämän sisältöni muualta kuin heistä. Se on hidas ja erittäin raskas prosessi, varsinkin kun minun on vaikea muutenkin tutustua uusiin ihmisiin, mutta siinä on ainoa neuvoni: elä elämääsi ja mene eteenpäin. Etsi rakkautta sieltä, missä sinut hyväksytään sellaisena kuin olet. He eivät tule muuttumaan.

Vaikea tai pelottava? En usko. Mutta sellainen minusta on varmasti tullut. Oli iso trauma kun yhtäkkiä minut suljettiin perheen ulkopuolelle, se koti ja piirit oli 90% siitä mitä tiedän elämästä. Kävin kerran pihassa ja puut oli kasvaneet metrejä. Olin siellä joskus onnellinen. Minulla oli iso perhe, nyt olen yksinäinen ihminen joka istuu vuodesta toiseen yksin kotona. Ja miettii joulut, juhannukset ja grillijuhlat, että pitää varmaan olla erityisen huono ihminen jos ei kelpaa edes vanhemmilleen. Kadehdin ystäviä joiden äiti soittaa, joiden äidit ”osallistuu liikaa”. Tunnen tuskaa kun kuulen että joltain rakastavalta vanhemmalta kuolee lapsi, tai lapselta vanhempi, sattuma hukkaa tästä maailmasta ihan vääriä

asioita.

En usko että kukaan pystyy ymmärtämää miten rikkinäiseksi ja katkeraksi tällainen tekee.

Puhumattomuudesta kasvaa iso mörkö.

Ai sinulla on sentään oma perhe. Ja olet huonoilla valinnoillasi suututtanut lapsuudenperheesi? Tosin minusta ihmiset ansaitsevat toisen mahdollisuuden, kunhan kyse ei ole väkivallasta. No mutta meidän tilanne on kuitenkin aivan erilainen. 

Äiti hullun uusin.

Jos välit ovat etäiset , keskity omiin asioihin. Olette kaikki aikuisia ja mitään pakkoa ei ole olla minkäänlaista tekemisissä toistensa kanssa. Let IT go .

Isäni suuttui kun en ollut hänen kanssaan samaa mieltä jostain päivänpoliittisesta asiasta. Sanoi että tosta ulos ja takas et tule. Äiti oli koko lapsuutemme sellainen ettei minusta juuri välittänyt, muistan ihan pienestä kun matkailivat kahdestaan toisen sisarukseni kanssa, sisarus myös kohteli huonosti ja sain paljon ivaa ja pilkkaa ”kateellisuudestani”. se oli suurin synti ja häpeä ja pilkan aihe; se että olin kateellinen matkoista, autosta, ajokortista, merkkilaukuista, rotukoirasta, omasta huoneesta, isosta sängystä, leireistä jne. yhtäkään noista asioista en saanut.

En muista että olisimme olleet äitini kanssa koskaan kahden.

Kun isäni pisti minut pihalle, äitiä ei enää kiinnostanut muuta kuin omantunnon vuoksi olla joskus yhteydessä. Tuntee selvästi huonoa omaatuntoa, pahaa mieltä, periaatteesta. Mutta vain jos joku asiasta muistuttaa. Muuten ei, menee joskus vuosikin kun soittaa.

Kyllä sinulla on oikeus kertoa vanhemmillesi miltä sinusta tuntuu. Jos he eivät osaakaan alkaa keskustelemaan asiasta, niin silti sinä voit aloittaa keskustelun.

Voihan kyseessä olla vain erittäin suuri luonteiden eroavaisuus. Se, että sattuu syntymään tiettyyn perheeseen, ei tarkoita, että olisi automaattisesti samalla aaltopituudella perheenjäsenten kanssa. Ehkä perheesi kokee, etteivät he kerta kaikkiaan osaa jutella ja olla kanssasi, eivätkä enää edes yritä.

Itselläni on dippainssi poika, joka ei juurikaan kaipaa ihmiskontakteja ja jonka kiinnostuksenkohteita en ymmärrä alkuunkaan. Pojasta olisi helppo vieraantua, mutta sitkeästi pidän yhteyttä ja haluan kyläilyjä ja ajan viettämistä yhdessä. Poika on huumorintajuinen ja rakastava, joten hän viitsii sitten vaivautua meidän vuoksemme, vaikka tuskin juurikaan meidän seuraamme todellisuudessa kaipaa. Toivon silti, että hän tietää olevansa suunnattoman rakastettu, vaikka hän ei voikaan meille kunnolla kertoa esim. mitä töihin kuuluu (en tajua mitä hän tekee siellä), miten opinnot menevät (en ymmärrä hänen kurssejaan) tai mitä hän on hankkinut (en tajua teknologiaa). 

Ap, tilanteesi kuulostaa raskaalta. Ei varmaan ole muita vaihtoehtoja, kun:

- Nostat asian pöydälle ja kerrot äidillesi miltä sinusta tuntuu. Tällöin olet tehnyt sen, mitä pystyt ja pallo on äidilläsi. Hänen tekemisiinsä et pysty enempää vaikuttamaan.

- Tämän jälkeen otat selvän irtioton lapsuuden perheestäsi ja et enää odota heiltä mitään. Teet surutyön ja itsenäistyt. Jos tuntuu tosi raskaalta, haet apua ammattilaisilta. Soitat vaikka terveyskeskukseen ja hakeudut sen kautta keskustelemaan ja pääset ehkä terapiaan.

Sinulla on vain yksi elämä. Vanhempiasi et ole voinut valita. Voit silti saada itsellesi vielä onnellisen ja tasapainoisen loppuelämän.

vierailija, kirjoitti:

Ai sinulla on sentään oma perhe. Ja olet huonoilla valinnoillasi suututtanut lapsuudenperheesi? Tosin minusta ihmiset ansaitsevat toisen mahdollisuuden, kunhan kyse ei ole väkivallasta. No mutta meidän tilanne on kuitenkin aivan erilainen. 

ap: lla vain lapsuudenperhe. en voi niin hyvin että voisin lapsia hankkia. ja oman huonon kohtelun varmaan jotenkin kestää, mutta omat lapset joutuisi näkemään kuninkaallisina kohdellut serkut...

ap

Vierailija kirjoitti:

Voihan kyseessä olla vain erittäin suuri luonteiden eroavaisuus. Se, että sattuu syntymään tiettyyn perheeseen, ei tarkoita, että olisi automaattisesti samalla aaltopituudella perheenjäsenten kanssa. Ehkä perheesi kokee, etteivät he kerta kaikkiaan osaa jutella ja olla kanssasi, eivätkä enää edes yritä.

Itselläni on dippainssi poika, joka ei juurikaan kaipaa ihmiskontakteja ja jonka kiinnostuksenkohteita en ymmärrä alkuunkaan. Pojasta olisi helppo vieraantua, mutta sitkeästi pidän yhteyttä ja haluan kyläilyjä ja ajan viettämistä yhdessä. Poika on huumorintajuinen ja rakastava, joten hän viitsii sitten vaivautua meidän vuoksemme, vaikka tuskin juurikaan meidän seuraamme todellisuudessa kaipaa. Toivon silti, että hän tietää olevansa suunnattoman rakastettu, vaikka hän ei voikaan meille kunnolla kertoa esim. mitä töihin kuuluu (en tajua mitä hän tekee siellä), miten opinnot menevät (en ymmärrä hänen kurssejaan) tai mitä hän on hankkinut (en tajua teknologiaa). 

Uskon, että ulkopuolisen on helpompi psyykkisesti selittää minun tilanteeni jollain syyllä, joka olisi mielekäs tai helppo. Enkä syytä siitä ketään, niin itsekin tekisin. Mutta teidän tilanteenne ei kuulosta mitenkään resonoivan omani kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ap, tilanteesi kuulostaa raskaalta. Ei varmaan ole muita vaihtoehtoja, kun:

- Nostat asian pöydälle ja kerrot äidillesi miltä sinusta tuntuu. Tällöin olet tehnyt sen, mitä pystyt ja pallo on äidilläsi. Hänen tekemisiinsä et pysty enempää vaikuttamaan.

- Tämän jälkeen otat selvän irtioton lapsuuden perheestäsi ja et enää odota heiltä mitään. Teet surutyön ja itsenäistyt. Jos tuntuu tosi raskaalta, haet apua ammattilaisilta. Soitat vaikka terveyskeskukseen ja hakeudut sen kautta keskustelemaan ja pääset ehkä terapiaan.

Sinulla on vain yksi elämä. Vanhempiasi et ole voinut valita. Voit silti saada itsellesi vielä onnellisen ja tasapainoisen loppuelämän.

Olen tavallaan tehnyt tämän kerran. Ongelmana vaan on, että he jotenkin onnistuivat luikertelemaan ”osaksi” elämääni, joka tarkoittaa sitä että äiti tai sisko soittaa ja kertoo mitä heille kuuluu, mitä ovat yhdessä tehneet mutta kumpikaan ei halua tavata tai yritä korjata välejä. Lisäksi itsellä on taas viikkoja huono olo pelkästään siitä, että kummallekaan ei tule enää edes mieleen että minäkin olen heidän lapsi ja sisko. Ihan kuin olisin joku kaveri, joille he kertoo mukavaa perhe-elämäänsä. Johon en voi enkä pysty osallistua.

Tuntuu että he oman itsensä vuoksi

haluavat että ollaan puheväleissä, jotta heistä ei tunnu pahalta. Jotta heidän elämä ei järky.

Vierailija kirjoitti:

vierailija, kirjoitti:

Ai sinulla on sentään oma perhe. Ja olet huonoilla valinnoillasi suututtanut lapsuudenperheesi? Tosin minusta ihmiset ansaitsevat toisen mahdollisuuden, kunhan kyse ei ole väkivallasta. No mutta meidän tilanne on kuitenkin aivan erilainen. 

ap: lla vain lapsuudenperhe. en voi niin hyvin että voisin lapsia hankkia. ja oman huonon kohtelun varmaan jotenkin kestää, mutta omat lapset joutuisi näkemään kuninkaallisina kohdellut serkut...

ap

Ai, ymmärsin väärin. Kun kirjoitit lapsista, niin luulin että tarkoitit omiasi. Minulla sama, oma huono vointi estää lisääntymisen. Tosin on siinä tuhat muutakin asiaa. Veikkaisin että kuvitellut lapsesi eivät niin välittäisi, heille olisi tärkeää että juuri sinä rakastat heitä. Voimia sinne!