Miksi keski-ikäiset yrittävät saada luotua tiiviimpiä yhteyksiä sukulaisiin ja ottavat yhteyttä vanhoihin koulu- ja lapsuuskavereihin?

Meillä oli riitaisa suku ja isäni kuolema sai minut tapaamaan serkkujani ja tätejäni vuosikymmenien jälkeen ( lapsuudesta heistä vain muutama hämärä muisto). Tunsin oloni orvoksi ja suostuin yhteydenpitoon, välien uudelleen lämmittämiseen. Se oli kyllä virhe, ei ole mitään yhteistä ja tuntuu että he yhdessä pällistelevät elämääni eli heillä motivaationa uteliaisuus. Nyt minun on pakko somessa ihailla ventovieraiden ihmisten lapsenlapsia ja puutarhoja ja saan kahvikutsuja.

Kai he ovat ihan ok ihmisiä, mutta eivät sillä tavalla että yhteydenpito kiinnostaisi minua.

Sama Facebookissa yhteyttä ottavien koulukavereiden kanssa, siihen oli syy miksi ei pidetty yhteyksiä.

Feidaaminen alussa on vähemmän noloa kuin sitten kun ollaan jo ehditty tapailemaan ja huomaamaan että ei tää nyt innosta.

Vierailija kirjoitti:

Kolmonen selitti asian aika hyvin. Itse en aio ottaa yhteyttä yhtään kehenkään, mutta tunnistan kyllä nuo tunteet siitä, kun oma lähipiiri pienenee- Pian ei ole ketään. Ehkä otan sitten koiran.

Tein tämän ketjun, että voisin paremmin ymmärtää niitä, jotka tekevät tällaista. Yksinäisyys on oikein hyvä syy ja minua ei haittaa tavata sukulaisia juhlissa. Jos se auttaa jotakin tuntemaan vähemmän yksinäisyyttä, niin teen sen mielelläni.

Ota vain yhteytta sukulaisiin, sieltähän voi löytyä muita yksinäisiä. Veikkaan, että meidänkin suvusta on löytynyt ja pitävät sitten enemmän he yhteyttä. Itse olen vain tällainen erakkoluonne, niin alkanut rasittaa, kun noita kutsuja tulee liian usein. Minulle olisi hyvä tahti tavata sukujuhlissa, häät, hautajaiset, rippijuhlat ja 60v päivät tms.  mutta ei mitään jokavuotisia pakollisia tapaamisia ja jatkuvaa kuulumisten kyselyjä.

Lähinnä toivoisin, että ymmärtäisivät, etten tarkoita pahaa, mutta en myöskään halua koko ajan tavata ja olla yhteyksissä. Koulukavereiden suhteen olen tehnyt niin ikävästi, etten ole suurinta osaa edes ottanut fb kaveriksi. Otan sinne vain sellaiset, jotka itse koen läheisiksi. Ap

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli riitaisa suku ja isäni kuolema sai minut tapaamaan serkkujani ja tätejäni vuosikymmenien jälkeen ( lapsuudesta heistä vain muutama hämärä muisto). Tunsin oloni orvoksi ja suostuin yhteydenpitoon, välien uudelleen lämmittämiseen. Se oli kyllä virhe, ei ole mitään yhteistä ja tuntuu että he yhdessä pällistelevät elämääni eli heillä motivaationa uteliaisuus. Nyt minun on pakko somessa ihailla ventovieraiden ihmisten lapsenlapsia ja puutarhoja ja saan kahvikutsuja.

Kai he ovat ihan ok ihmisiä, mutta eivät sillä tavalla että yhteydenpito kiinnostaisi minua.

Sama Facebookissa yhteyttä ottavien koulukavereiden kanssa, siihen oli syy miksi ei pidetty yhteyksiä.

Feidaaminen alussa on vähemmän noloa kuin sitten kun ollaan jo ehditty tapailemaan ja huomaamaan että ei tää nyt innosta.

Miksi ihmeessä et lopeta sitä ikävää ja vastenmielistä yhteydenpitoa?

Minulla ei ole sisaruksia. Siksi vanhat koulukaverit ja serkut ovat minulle tärkeämpiä ja arvostan sitä yhteydenpitoa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole sisaruksia. Siksi vanhat koulukaverit ja serkut ovat minulle tärkeämpiä ja arvostan sitä yhteydenpitoa.

Oletko ollut heihin koko ajan yhteyksissä? On minullakin sukulaisia, joiden kanssa olen ollut koko ajan yhteyksissä, silloinhan ollaan läheisiä, se on eri asia. Ihmettelin vain tuota, kun lähes ventovieraat sukulaiset ja täysin ventovieraat vuosikymmenien takaiset koulukaverit aktivoituvat ottamaan yhteyttä. Itse ajattelen, että on todennäköisempää löytää uusia ystäviä jostain piireistä, mikä on lähellä omia elämän kiintokohtia kuten työkaverit, naapurit, harrastuksissa tavatut ja juhlissa tavatut kaverien kaverit. Sukulaissuhteisiin liittyy juuri se velvollisuusaspekti, ettei oikein voi tietää, mitä toinen siitä todellisuudessa ajattelee. Ap

Olen lähestymässä keski-ikää. Ura on jo niin nähty ja kaluttu, ei ole omaa perhettä eikä vanhempia tai sisaruksia. Ystäviä on sopivasti. Elämässä on alkamassa kokonaan uusi vaihe.

Minulla on yksi ainoa ihminen, johon haluaisin ottaa yhteyttä. Pyytäisin anteeksi, jos olen loukannut. Jos en ole, eikä muutakaan kiinnostusta, jättäisin suosiolla rauhaan. Jos haluaisi nykyiseen elämään, sekin sopisi.

Vanhempana huomaa, kuinka uusien ystävien saaminen muuttuu koko ajan työläämmäksi. On ihanaa kun on pari vanhaa ystävää, joille ei tartte selitellä mitään. Tunnistan tuon, että aikaa on nyt enemmän ja ehkä myös oon tullut hyväksyvämmäksi läheisiä kohtaan. En kyllä mihinkään koulukavereihin ole lähtenyt ottamaan yhteyksiä.

Jos ei ota yhteyttä, ei voi tietää millaiset välit olisivat.

Jos ei kiinnosta tavata joka vuosi, niin ei tapaa.

Ap vaikuttaa aralta ja epäluuloiselta ihmiseltä, joka miettii ihan liikaa asioita, jotka voisi vain nostaa pöydälle tai ohittaa olankohautuksella.

Asun aika kaukana kotipitäjästäni, mutta olen silloin tällöin käynyt joissakin sukujuhlissa ja hautajaisissa. On mielenkiintoista, miten juttu jatkuu serkkujen kanssa siitä, mihin aiemmin jäätiin, vaikka emme pidä mitään yhteyksiä esim Facessa jne. Näkemisen välissä saattaa olla yli kymmenenkin vuoden tauko. En jaksaisikaan jatkuvasti olla kaikkiin yhteyksissä, mutta on ihan kiva nähdä aina silloin tällöin (vaikkakin sitten vain sen 10 vuoden välein).

Ehkä iän myötä ne juuret tulevat jotenkin tärkeämmiksi. Ainakin silloin, jos suku ole pahasti riitautunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla myös sitä että ruuhkavuodet on viimein hellittäneet ja on aikaa kaivaa ihmisiä esiin. Jotkut koulukaverit haluavat selvästi että niiden päivityksiä peukutettaisiin ja kommentoitaisiin somessa.

Itsestä tunnistan tuon suopeamman suhtautumisen etäisiinkin sukulaisiin.

Kyllä minäkin ihan suopeasti olen suhtautunut ja suhtaudun, mutta en silti välittäisi olla yhteyksissä jonkun kaverin kanssa, jonka olen viimeksi tuntenut yläasteella. Mitä ajattelet siitä, että se toinen on ehkä kiusaantunut yhteydenotoista ja vastaa vain kohteliaisuuttaan? 

Jotenkin vastauksia lukiessa tulee mieleen, että tällaista tekevät ovat yksinäisiä. Onko näin? Ap

Siitä yksinäisyydestäkin on osalla kysymys.

Mutta itse en ole ottanut mitään yhteyksiä koulukavereihin, vaan vastannut lähinnä kohteliaisuudesta. Ei se yleensä enää toimi kun on kerran eri teille lähdetty, vaikka mulla ei mitään heitä vastaan mitään olekaan. Mutta ei mua haittaa silloin tällöin noteerata jotain päivitystä.

Minusta on kiva tavata ihmisiä, joiden kanssa on samanlaisia muistoja. Kun nuoremmat pyrkivöt aktiivisesti dissaamaan kokemuksiani, on kiva jutella sellaisia, joille kokemukseni ovat totta ja jotka olivat mukana monessa sellaisessa, mitä itsekin tein. Sen olen huomannut nyt 55v iässä, että jos joku epäonnostui elämässään, niin sitä ei yhteisiin pieniinkään tapaamisiin saa mukaan. Onhan se tavallaan surullista, että on vain yksi elämä ja senkin saa pilattua.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei ota yhteyttä, ei voi tietää millaiset välit olisivat.

Jos ei kiinnosta tavata joka vuosi, niin ei tapaa.

Ap vaikuttaa aralta ja epäluuloiselta ihmiseltä, joka miettii ihan liikaa asioita, jotka voisi vain nostaa pöydälle tai ohittaa olankohautuksella.

Mietin tässä lähinnä sitä, että miten saisi kohteliaasti tuota yhteydenpitoa vähemmäksi. En ole mitenkään arka, introvertti kyllä, joten rasitun kohtuuttomasti sellaisesta joutavanpäiväisestä ja muodollisesta yhteydenpidosta, mikä näihin liittyy. Mitään riitaa ei ole, he ovat myös ihan mukavia ihmisiä, mutta meillä ei kuitenkaan ole mitään yhteistä. Työssäolevana perheellisenä ihmisenä haluaisi käyttää vähäisen vapaa-aikansa muuhun, kuin tällaiseen, nyt olenkin vain sanonut tänä kesänä, että en tule juhliin esittämättä mitään sen kummempaa tekosyytä.

Kaipa tässä on sekin, että moni kertoo haluavansa enemmän ihmissuhteita, kun taas itse haluaisin enemmänkin vähentää ja keskittyä läheisimpiin enemmän. Siis oikeissa ystävissäkin on sellaisia, joiden kanssa en välttämättä jaksaisi olla niin paljon tekemisissä. Ei vaan jaksa enää, ikä näkyy minussa niin. Epäluuloinen en mielestäni ole millään tavalla. Mistähän se tuli mieleen? Se, että haluaa pitää lähipiirin pienenä ei ole mitään epäluuloisuutta, vaan aika tyypillistä introvertille. Ymmärrän kuitenkin sen oikein hyvin nyt keskustelun tuloksena, että eläkkeellä, jos ei ole perhettä, muodustuu sukulaisuussuhteista paljon tärkeämpiä ja on tarve etsiä ja elvyttää muitakin vanhoja ihmissuhteita. Se on ihan luonnollista. Eri elämäntilanteet saavat vain sen tuntumaan rasittavalta. Ap

Olisko tässä tosiaan jotakin sellaista, että ne yksinäisemmät haluaisivat mielellään pitää yhteyttä, mikä on tietysti aivan ymmärrettävää. Ellei ole omaa perhettä, niin tosiaan se lähipiiri kapenee iän myötä aikalailla. Perheellisellä taas lähipiiri laajenee, eikä siihen niin kaipaa jotain serkkuja tai välttämättä edes omia sisaruksia ja näiden lapsia. Yleensä vierastan ajatusta, että jonkun kanssa pitäisi olla tekemisissä vain siksi, että ollaan sukua. Mieluummin vietän aikaani sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa olen samalla aaltopituudella. Lähipiiriini kuuluu mieheni, kolme lastamme kumppaneineen, yksi serkku, siskon tyttö perheineen, kummipoika perheineen, veljeni ex-vaimo nykyisen miehensä kanssa, miehen veli puolisoineen ja kolme hyvää ystävää sekä vielä yksi ystäväpariskunta. En kyllä yhtään kaipaa enempää lähipiiriä.

Ja minustakin on ihan ok tavata sukulaisia esim. häissä ja ylppäreissä, mutta se riittää, siinä ehtii hyvin vaihtaa kuulumiset. Ei minua vain kiinnosta ihmiset, joiden elämäntilanne on ihan erilainen kuin omani ja koko elämä ja elämänkatsomus myös ovat erilaisia, meillä ei ole samoja harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita, ei mitään muuta yhteistä kuin että ollaan sukulaisia. Käytännössä nämä ihmiset ovat minulle ihan vieraita. Pelkästään kiusallista, kun he alkavat kutsua kyläilemään tai tulevat itse yllätysvierailulle, soittavat tms. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi olla myös sitä että ruuhkavuodet on viimein hellittäneet ja on aikaa kaivaa ihmisiä esiin. Jotkut koulukaverit haluavat selvästi että niiden päivityksiä peukutettaisiin ja kommentoitaisiin somessa.

Itsestä tunnistan tuon suopeamman suhtautumisen etäisiinkin sukulaisiin.

Kyllä minäkin ihan suopeasti olen suhtautunut ja suhtaudun, mutta en silti välittäisi olla yhteyksissä jonkun kaverin kanssa, jonka olen viimeksi tuntenut yläasteella. Mitä ajattelet siitä, että se toinen on ehkä kiusaantunut yhteydenotoista ja vastaa vain kohteliaisuuttaan? 

Jotenkin vastauksia lukiessa tulee mieleen, että tällaista tekevät ovat yksinäisiä. Onko näin? Ap

Siitä yksinäisyydestäkin on osalla kysymys.

Mutta itse en ole ottanut mitään yhteyksiä koulukavereihin, vaan vastannut lähinnä kohteliaisuudesta. Ei se yleensä enää toimi kun on kerran eri teille lähdetty, vaikka mulla ei mitään heitä vastaan mitään olekaan. Mutta ei mua haittaa silloin tällöin noteerata jotain päivitystä.

Samalla tavalla ajattelen itsekin koulukavereista, että onhan siihen syyt, että yhteys on katkennut. Näitä koulukavereita, joita olen ottanut fb ssä kavereiksi on ollut ihan kivakin seurata. Hyvin on nappiin mennyt kaveriksi ottaminen, koska se on jäänyt sopivan kevyeksi tykkäysten vaihtamiseksi tms. eikä sieltä ole tullut mitään kuulumisten kysely tai viestipommitusta. Sellaisia joita ei edes itse kunnolla muista, en ole kavereiksi ottanut ollenkaan. Ap

Vierailija kirjoitti:

Olisko tässä tosiaan jotakin sellaista, että ne yksinäisemmät haluaisivat mielellään pitää yhteyttä, mikä on tietysti aivan ymmärrettävää. Ellei ole omaa perhettä, niin tosiaan se lähipiiri kapenee iän myötä aikalailla. Perheellisellä taas lähipiiri laajenee, eikä siihen niin kaipaa jotain serkkuja tai välttämättä edes omia sisaruksia ja näiden lapsia. Yleensä vierastan ajatusta, että jonkun kanssa pitäisi olla tekemisissä vain siksi, että ollaan sukua. Mieluummin vietän aikaani sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa olen samalla aaltopituudella. Lähipiiriini kuuluu mieheni, kolme lastamme kumppaneineen, yksi serkku, siskon tyttö perheineen, kummipoika perheineen, veljeni ex-vaimo nykyisen miehensä kanssa, miehen veli puolisoineen ja kolme hyvää ystävää sekä vielä yksi ystäväpariskunta. En kyllä yhtään kaipaa enempää lähipiiriä.

Ja minustakin on ihan ok tavata sukulaisia esim. häissä ja ylppäreissä, mutta se riittää, siinä ehtii hyvin vaihtaa kuulumiset. Ei minua vain kiinnosta ihmiset, joiden elämäntilanne on ihan erilainen kuin omani ja koko elämä ja elämänkatsomus myös ovat erilaisia, meillä ei ole samoja harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita, ei mitään muuta yhteistä kuin että ollaan sukulaisia. Käytännössä nämä ihmiset ovat minulle ihan vieraita. Pelkästään kiusallista, kun he alkavat kutsua kyläilemään tai tulevat itse yllätysvierailulle, soittavat tms. 

Tuo voisi olla minun kirjoittamani, niin samanlaiset ajatukset. Ihan kamalaa, kun jotkut ovat tulleet yllätysvierailulle, en voi muutenkaan sietää sellaisia. Ja myös minulla on sukulaisia, jotka ovat ystäviä ja laajahko ystävä- ja tuttavapiiri. En kertakaikkiaan jaksa enempää ihmisiä. Ap

Voisin kuvitella että kun lapset aikuistuu ja jää enemmän aikaa omiin juttuihin, niin voisi olla kiva tavata vanhoja tuttuja pitkän tauon jälkeen. Itseen täällainen tosin ei ole vielä iskenyt.

Minulla oli muutama ystävä jotka menivät naimisiin ja yhteyden pito jäi ja sitten kun ovat eronneet, niin ottavat yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisko tässä tosiaan jotakin sellaista, että ne yksinäisemmät haluaisivat mielellään pitää yhteyttä, mikä on tietysti aivan ymmärrettävää. Ellei ole omaa perhettä, niin tosiaan se lähipiiri kapenee iän myötä aikalailla. Perheellisellä taas lähipiiri laajenee, eikä siihen niin kaipaa jotain serkkuja tai välttämättä edes omia sisaruksia ja näiden lapsia. Yleensä vierastan ajatusta, että jonkun kanssa pitäisi olla tekemisissä vain siksi, että ollaan sukua. Mieluummin vietän aikaani sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa olen samalla aaltopituudella. Lähipiiriini kuuluu mieheni, kolme lastamme kumppaneineen, yksi serkku, siskon tyttö perheineen, kummipoika perheineen, veljeni ex-vaimo nykyisen miehensä kanssa, miehen veli puolisoineen ja kolme hyvää ystävää sekä vielä yksi ystäväpariskunta. En kyllä yhtään kaipaa enempää lähipiiriä.

Ja minustakin on ihan ok tavata sukulaisia esim. häissä ja ylppäreissä, mutta se riittää, siinä ehtii hyvin vaihtaa kuulumiset. Ei minua vain kiinnosta ihmiset, joiden elämäntilanne on ihan erilainen kuin omani ja koko elämä ja elämänkatsomus myös ovat erilaisia, meillä ei ole samoja harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita, ei mitään muuta yhteistä kuin että ollaan sukulaisia. Käytännössä nämä ihmiset ovat minulle ihan vieraita. Pelkästään kiusallista, kun he alkavat kutsua kyläilemään tai tulevat itse yllätysvierailulle, soittavat tms. 

Tuo voisi olla minun kirjoittamani, niin samanlaiset ajatukset. Ihan kamalaa, kun jotkut ovat tulleet yllätysvierailulle, en voi muutenkaan sietää sellaisia. Ja myös minulla on sukulaisia, jotka ovat ystäviä ja laajahko ystävä- ja tuttavapiiri. En kertakaikkiaan jaksa enempää ihmisiä. Ap

Meillä on selvästi sielujen sympatiaa. Ajattelin juuri samoin sinun kirjoituksestasi. Olen myös introvertti ja väsyn sellaisesta vähän pinnallisesta seurustelusta ja mietin aina, että tämänkin ajan olisin voinut olla jonkun oikeasti merkityksellisen ihmisen seurassa tai nauttia omasta ajasta. 

Ap vaikuttaa epäluuloiselta siksi, että yrittää kaivaa jotain outoa erityistä motiivia yhteydenottoon, sen sijaan että kysyisi suoraan.

Minäkin olen introvertti, mutta olen sen verran ihmisten kanssa tekemisissä etten päätäni vaivaa erikoisilla motiiveilla tai sillä, että miksi joku tykkää asiasta josta minä en. Ei hänen tarvitse sitä varten olla outo, eikä hänen odotuksensa korkealla.

Jatkuvasta sosiaalisuusvaatimuksesta voi feidata sanomalla ”kiitos olisi mukavaa, mutta en pääse/voi/elämäni on kiireista, katsotaan ensi vuonna”.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli muutama ystävä jotka menivät naimisiin ja yhteyden pito jäi ja sitten kun ovat eronneet, niin ottavat yhteyttä.

Miten otit sen? Ap