Kumppanin joustamattomuus ja ajattelemattomuus

Minulle tuntuu olevan olemassa vain yksi tietty muotti ja kolonen kumppanini elämässä johon minun tulisi sopeutua. Kumppanilla on moni asia aikataulutettu ja suunniteltu, hän tuskastuu jos joutuu joustamaan, minun tulisi elää hänen aikataulunsa mukaan. Kun olen ottanut asian puheeksi, kumppani menee puolustuskannalle ja vääntää asian niin, ettei saisi harrastaa ja että pidän hänen harrastuksiaan arvottomina. Päinvastoin, minäkin tarvitsen aikaa omille harrastuksille, yksinololle ja levolle ja pidän molempien omia harrastuksia tärkeinä. Nyt asiat vaan menevät niin, että minun tulisi toimia kokonaan miehen aikataulujen mukaan ja olla heti valmis lähtemään tapaamiseen hänelle sopivana hetkenä. Jos minulle ei sovi silloin, mies närkästyy ja emme näe ollenkaan, koska miehellä on jo muuta aikataulutettuna loppupäiväksi. Aikataulut ovat miehen omia, ei ole oikeasti mitään aikatauluihin sidottua tekemistä, paitsi tietenkin työ arkipäivinä.

Pidän itseäni joustavampana, eikä minulla ole noin tarkkoja toiveita aikatauluista, mutta en halua silti unohtaa omia harrastuksia. Mies todellakin pitää siis kiinni omista tekemisistään, mutta minun ajallani ei tunnu olevan hänelle mitään väliä. Lenkkeilemme ja teemme asioita yhdessä, mutta miehen ehdoilla. Saatamme edellisenä päivänä sopia kellonajan jolloin näemme jonkin tekemisen parissa. Mies kuitenkin päättää mennä paikalle jo kaksi tuntia ennen sovittua aikaa ja on ärtynyt kun voin mennä vasta sovitusti. Joskus aamuisin jo pelottaa, että hän on huomaamatta soittanut kun olen tekemässä jotain omia juttujani ja on vihainen.

Kumppani ei myöskään suhtaudu suopeasti väsymiseen tai sairastamiseen. Mies nukkuu itse n. 5-7 tuntia yössä, itse tarvitsen kahdeksan tuntia unta jaksaakseni ja voidakseni hyvin. Jos menemme yhtä aikaa nukkumaan, en jaksa herätä yhtä aikaisin aamulla ja mies kommentoi ikävästi sitä, että nukun "myöhään". Jos minulla on kova migreeni ja yritän olla oksentamatta ja yritän levätä edes sen aikaa, että olo kohenee, jotta jaksan kävellä miehen luota kotiini toiselle puolelle kaupunkia, mies vain tuskailee että "parempi se on kotiin lähteä", tietenkin siksi että hän saa noudattaa aikataulujaan ja suunnitelmiaan. Entä jos jossain vaiheessa vaikka sairastuisin johonkin pitkäaikaissairauteen, mies varmaan jättäisi heti.

No jaa, itse ajattelen eroa joka viikko. Suhteessa on paljon hyvää, mutta tämä miehen joustamattomuus ja ajattelemattomuus jäävät kalvamaan mieltä. Yhteinen aika on hauskaa ja ihanaa, mutta vain jos toimin miehen mielen mukaan. Tai siltä ainakin alkaa tuntua. Näin kirjoitetussa muodossa kaikki kuulostaa vielä kamalammalta, kuka hemmetti tällaiseen suhteeseen muka jää? Huomasin jo omasta kirjoituksestani monta huolestuttavaa asiaa, huh. Puhuminen kun ei ole tähän mennessä riittänyt, enkä jaksa tällaista menoa. Yhdessä ei siis asuta, suhteessa vasta vuosi. Tuntuu että luovutan liian helpolla ja että asiat olisi korjattavissa, mutta en voi tehdä yksin kaikkea työtä. Toinen puoli minusta käskee juoksemaan ja lujaa. Miettimättä. Kommentteja ja kokemuksia kaivataan.