Lue keskustelun säännöt.
Tämä ei ole vitsi: traumat ovat kuin ummetus
04.07.2019 |
Kun minulla on muutama päivä ummetus eli kakka jumissa pyllyssä niin en todellakaan huomaa itsessäni mitään fyysistä vaivaa, pyllyssäni tai vatsassani tai missään muuallakaan ei tunnu mitenkään epänormaalilta, saan vain ison liudan epämääräisiä oireita joiden syytä en kertakaikkiaan ymmärrä. Tälläisiä oireita:
Minulla on stressiä, ahdistaa, jatkuva paine pääni sisällä, se stressi on niin kuluttavaa että väsyn, en jaksa, menetän kaikki energiani. En saa nukuttua joten minulle kertyy univelkaa jolloin kaikki vain pahenee entisestään. Minun on vaikea jaksaa tehdä mitään, minua ei kiinnosta tehdä mitään, en saa mistään mielihyvää, koko ajan vain väsyttää, mikään ei tunnu hyvältä. Välillä mikään ei tunnu miltään, paitsi että sitten taas alkaa kauheasti ahdistaa. Hirveän kuluttavaa, kauhea väsy, pääni sisällä on jatkuva paine jolta en saa hetken rauhaa. Alan unohdella asioita, en pysty keskittymään, muistini ei toimi, mistään ei meinaa tulla mitään, minusta tulee aivan höperö. Kun minun pitää kääntyä vasemmalle niin käännyn oikealle, kun minun pitää kirjoittaa "kissa" niin kirjoitan "koira", kun kävelen ulkona niin yhtäkkiä havahdun "hetkinen, missä mä olen? minne mä oon menossa? ai, mä oon menossa kotiin, ahaa, pitää mennä tuohon suuntaan!" Alan hajota, yksinkertaisesti en kestä enää, alan saada hermoromahdusta. Yritän epätoivoisesti keventää oloani nauramalla, ei toimi, mutta pian nauran kuitenkin taas, en mahda sille mitään. Luulen että olen pimahtamassa, luulen että minulla on dementia, pelkään että alan nähdä näkyjä. Näen painajaisia, en saa nukuttua, herään vähän väliä, makaan koko yön sängyssä valveilla, en tiedä mikä päivä nyt on, apua! Elämä ei tunnu elämisen arvoiselta, elämä on lopussa, kaikki on niin raskasta, niin raskasta, vain niin raskasta. En jaksa.
Noita oireita ei missään nimessä kannata mennä kertomaan lääkärille, koska sehän vain määrää masennuslääkkeet. Ehkä myös unilääkkeet ja rauhoittavat lääkkeet.
Onneksi ennemmin tai myöhemmin tajuan mennä vessaan. Hetki pitää pinnistellä ja ponnistella, voi tulla tuskanhiki otsaan ja kyyneleet silmiin, voi ihan tosissaankin itkettää, mutta pian tulee hirveä kakkaläjä ulos sisältäni ja voi luoja sentään miten vapauttava tunne! Monen päivän kuorma ja stressi ja paine yhtäkkiä kertaheitolla poissa! Minulla on energiaa ja voimaa, jaksan, tunnen itseni melkein teräsmieheksi, olen hereillä, voin tehdä mitä vain, aivoni toimivat, kaikki vaikuttaa kirkkaalta ja selvältä, voin mennä nukkumaan ja nukkua ja nukkua ja nukkua. Ihanaa! Tosi kevyt olo, huolet on poissa, tahdon mennä ulos nauttimaan elämästä. Olen vapaa, levollinen, rauhallinen. Ja sitten ihmettelen itsekseni "tältäkö tuntuu elää? tämäkö on normaali olo? tätäkö ilo on? tältäkö tuntuu kun ei ole aivan täynnä stressiä tai kakkaa? olin aivan unohtanut!"
...
Ihan tosi, kuvailin juuri ummetukseni. Sen oireet ja siitä eroon pääsemisen. Ja kuvailin myös traumani. Niiden oireet ja niistä eroon pääsemisen. Traumat ja ummetus ovat aivan samanlaisia. No, ainoa ero on että ummetusstressiä kantaa sisällään muutaman päivän. Traumastressiä olen kantanut sisälläni kymmeniä vuosia, vauvasta asti. Nyt vihdoin olen alkanut päästä siitä eroon. Traumaterapia on kuin kävisi vessassa kakalla.
Herran tähden sentään lääkärini olivat vuosikausia ihan pihalla kun he aina määräsivät minulle masennuslääkkeitä ja joskus harvoin myös unilääkkeitä sekä rauhoittavia. Niistä ei ollut niin mitään hyötyä. Nyt on selvää että en minä koskaan ollut masentunut, olin lapsuudesta traumatisoitunut. Vähän typerää vain että piti mennä 35 vuotta ennen kuin tämä selvisi. No, ei se mitään.
Kommentit (6)
Onkohan monillekin määrätty masennuslääkkeitä ummetukseen =D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onkohan monillekin määrätty masennuslääkkeitä ummetukseen =D
Eikös ummetus myös nosta verenpainetta? Jos lääkäri mittaa verenpaineen ja se on koholla niin ehkä se määrää verenpainelääkettä ummetukseen. Lääkärit on kivoja.
Vierailija kirjoitti:
En kertakaikkiaan tiennyt miksi voin pahoin, en ollenkaan ymmärtänyt pahaa oloani, olin epätoivoinen, joten ainoa toivoni oli mennä ammattiauttajalle eli lääkärille. Laitoin kaiken toivoni häneen, mitä muutakaan mahdoin. Luotin häneen täysin, mitä muutakaan olisin mahtanut, pakkohan minun oli luottaa, paremminhan hän terveysasiat tietää kuin minä, kyllä hän tietää mitä hän tekee, itse en itseäni osaa parantaa mutta hän osaa, tai jos hän ei osaa niin kukaan ei osaa, hän on viimeinen toivoni. Noin ajattelin. Kun toivo alkaa olla lopussa niin sitten on vain pakko laittaa kaikki viimeinen toivo johonkin, viimeiseen oljenkorteen, tässä tapauksessa lääkäriin. En ikinä olisi osannut arvata että mikään ei ole niin typerää kuin lääkäriltä avun pyytäminen.
...
Sain tavata myös psykiatrisia sairaanhoitajia. Tässä heidän taidonnäytteensä:
HOITAJA: Onko sulla perhettä? Oletko väleissä sun vanhempien kanssa?
MINÄ: Ei ole, en ole väleissä. Mun vanhemmat hakkas mua kun olin lapsi.
HOITAJA: No voi sääli. Onko sulla kavereita?
MINÄ: Ei ole. Ei ole koskaan ollut. Mä oon yksinäinen.
HOITAJA: Sun täytyy mennä enemmän ihmisten pariin, tutustu ihmisiin ihan rohkeasti. Onko sulla harrastuksia?
MINÄ: On.
HOITAJA: Voitko kertoa sun harrastuksista?
Ja niin mä sitten kerroin mun harrastuksista. Perheestä ei enää koskaan juteltu, eihän siinä ollut mitään juteltavaa kun ei perhettä ollut. Kavereiden puutteen ja yksinäisyyden suhteen sain tosiaan vain tuon neuvon mennä enemmän ihmisten pariin ja se olikin siinä. Lukuisat kerrat vielä kävin hoitajaa tapaamassa ja me juteltiin vain mun harrastuksista. Niistähän saattoi jutella koska niitä mulla oli, niistä oli aina jotain uutta kerrottavaa, harrastuskuulumisia.
Hoitaja antoi mulle usein nämä neuvot: 1. Jatka masennuslääkkeiden käyttämistä. 2. Jatka harrastamista. 3. Käy jatkossakin hoitajaa tapaamassa, juttelemassa harrastuksista.
Siinä se mun kaikki hoito sitten olikin, tuolla olisi pitänyt olon parantua. No, nyt olen vihdoin viimein tajunnut lopettaa nuo kaikki kolme, koska yksikään noista ei auta traumoista eroon pääsemisessä, kaikki vain tuhlaavat rahaa ja aikaa pois traumaterapialta.
En voi käsittää miten ammattiauttajat voivat olla niin pihalla. Potilaan pitää itse hoitaa itsensä, itse selvittää mikä itsessä on vika, itse tehdä oma diagnoosinsa, itse tehdä kaikki. Sitä en todellakaan tiennyt.
Juuri näin. Kognitiivinen terapeuttini ei edes käsittänyt, että olen henkisen väkivallan uhri ja siksi käyn terapiassa. En tajunnut sitä itsekään, jos olisin tajunnut, olisin ehkä havainnut, ettei terapeutti auttanut syihin, joiden takia elämäni on kärsimystä.
Mulla oli sama juttu kun erosin puolisostani. Koko kamalan avioliiton ajan mulla oli hirveä stressi ja rasitus jota en ymmärtänyt. Mutta heti kun erosin niin hämmästyin kun kauhea taakka putosi harteilta. Todella huojentunut olo, vihdoin sain lepoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kertakaikkiaan tiennyt miksi voin pahoin, en ollenkaan ymmärtänyt pahaa oloani, olin epätoivoinen, joten ainoa toivoni oli mennä ammattiauttajalle eli lääkärille. Laitoin kaiken toivoni häneen, mitä muutakaan mahdoin. Luotin häneen täysin, mitä muutakaan olisin mahtanut, pakkohan minun oli luottaa, paremminhan hän terveysasiat tietää kuin minä, kyllä hän tietää mitä hän tekee, itse en itseäni osaa parantaa mutta hän osaa, tai jos hän ei osaa niin kukaan ei osaa, hän on viimeinen toivoni. Noin ajattelin. Kun toivo alkaa olla lopussa niin sitten on vain pakko laittaa kaikki viimeinen toivo johonkin, viimeiseen oljenkorteen, tässä tapauksessa lääkäriin. En ikinä olisi osannut arvata että mikään ei ole niin typerää kuin lääkäriltä avun pyytäminen.
...
Sain tavata myös psykiatrisia sairaanhoitajia. Tässä heidän taidonnäytteensä:
HOITAJA: Onko sulla perhettä? Oletko väleissä sun vanhempien kanssa?
MINÄ: Ei ole, en ole väleissä. Mun vanhemmat hakkas mua kun olin lapsi.
HOITAJA: No voi sääli. Onko sulla kavereita?
MINÄ: Ei ole. Ei ole koskaan ollut. Mä oon yksinäinen.
HOITAJA: Sun täytyy mennä enemmän ihmisten pariin, tutustu ihmisiin ihan rohkeasti. Onko sulla harrastuksia?
MINÄ: On.
HOITAJA: Voitko kertoa sun harrastuksista?
Ja niin mä sitten kerroin mun harrastuksista. Perheestä ei enää koskaan juteltu, eihän siinä ollut mitään juteltavaa kun ei perhettä ollut. Kavereiden puutteen ja yksinäisyyden suhteen sain tosiaan vain tuon neuvon mennä enemmän ihmisten pariin ja se olikin siinä. Lukuisat kerrat vielä kävin hoitajaa tapaamassa ja me juteltiin vain mun harrastuksista. Niistähän saattoi jutella koska niitä mulla oli, niistä oli aina jotain uutta kerrottavaa, harrastuskuulumisia.
Hoitaja antoi mulle usein nämä neuvot: 1. Jatka masennuslääkkeiden käyttämistä. 2. Jatka harrastamista. 3. Käy jatkossakin hoitajaa tapaamassa, juttelemassa harrastuksista.
Siinä se mun kaikki hoito sitten olikin, tuolla olisi pitänyt olon parantua. No, nyt olen vihdoin viimein tajunnut lopettaa nuo kaikki kolme, koska yksikään noista ei auta traumoista eroon pääsemisessä, kaikki vain tuhlaavat rahaa ja aikaa pois traumaterapialta.
En voi käsittää miten ammattiauttajat voivat olla niin pihalla. Potilaan pitää itse hoitaa itsensä, itse selvittää mikä itsessä on vika, itse tehdä oma diagnoosinsa, itse tehdä kaikki. Sitä en todellakaan tiennyt.
Juuri näin. Kognitiivinen terapeuttini ei edes käsittänyt, että olen henkisen väkivallan uhri ja siksi käyn terapiassa. En tajunnut sitä itsekään, jos olisin tajunnut, olisin ehkä havainnut, ettei terapeutti auttanut syihin, joiden takia elämäni on kärsimystä.
Mullekin psykiatri sanoi että "vaikuttaa siltä että olet kehittänyt vinoutuneen tavan ajatella asioista". No ehkä siinä ajatukset vinoutuu kun lapsesta asti on kärsinyt traumakivuista joita ei ole itse ymmärtänyt, jotenkin hullusti ne kivut on pitänyt itselle selittää kun ei ole niiden todellista syytä tiennyt, mutta eikö niitä traumakipuja kuitenkin voitaisi terapiassa yrittää vähentää? Psykiatrin mukaan ei voitu. "Terapiasta ei ole sinulle mitään hyötyä niin kauan kun et muuta ajatusmallejasi, voit vain itse auttaa itseäsi, ja jos ei muu auta niin sinun tulee vain oppia elämään pahan olosi kanssa".
Ilmeisesti psykiatrille on kaikista helpointa diagnosoida potilaalle borderline/persoonallisuushäiriö ja sanoa hänelle "en voi auttaa sinua, hyvästi!" Jostain kumman syystä oikean diagnoosin tekeminen on paljon vaikeampaa, jostain kumman syystä ei vain voida hoitaa lapsuuden traumoja.
Sattumalta vähän tuon jälkeen törmäsin tuttavapiirissäni psykologiin joka sanoi "Mitä ihmettä? Miten niin borderline? Ei todellakaan sulla ole borderline. Sullahan on traumat sun kamalasta lapsuudesta, kaikkihan sen tietää." Ja niin hän alkoi antaa minulle traumaterapiaa ja kummasti vain on auttanut. Hän ei edes ole laillistettu psykoterapeutti, hän ei edes anna mitään terapioita työkseen. Ihan vain yksityishenkilö, tuttava, joka ymmärtää näistä asioista paremmin kuin psykiatri, mihin ei näköjään paljon vaadittu.
En kertakaikkiaan tiennyt miksi voin pahoin, en ollenkaan ymmärtänyt pahaa oloani, olin epätoivoinen, joten ainoa toivoni oli mennä ammattiauttajalle eli lääkärille. Laitoin kaiken toivoni häneen, mitä muutakaan mahdoin. Luotin häneen täysin, mitä muutakaan olisin mahtanut, pakkohan minun oli luottaa, paremminhan hän terveysasiat tietää kuin minä, kyllä hän tietää mitä hän tekee, itse en itseäni osaa parantaa mutta hän osaa, tai jos hän ei osaa niin kukaan ei osaa, hän on viimeinen toivoni. Noin ajattelin. Kun toivo alkaa olla lopussa niin sitten on vain pakko laittaa kaikki viimeinen toivo johonkin, viimeiseen oljenkorteen, tässä tapauksessa lääkäriin. En ikinä olisi osannut arvata että mikään ei ole niin typerää kuin lääkäriltä avun pyytäminen.
...
Sain tavata myös psykiatrisia sairaanhoitajia. Tässä heidän taidonnäytteensä:
HOITAJA: Onko sulla perhettä? Oletko väleissä sun vanhempien kanssa?
MINÄ: Ei ole, en ole väleissä. Mun vanhemmat hakkas mua kun olin lapsi.
HOITAJA: No voi sääli. Onko sulla kavereita?
MINÄ: Ei ole. Ei ole koskaan ollut. Mä oon yksinäinen.
HOITAJA: Sun täytyy mennä enemmän ihmisten pariin, tutustu ihmisiin ihan rohkeasti. Onko sulla harrastuksia?
MINÄ: On.
HOITAJA: Voitko kertoa sun harrastuksista?
Ja niin mä sitten kerroin mun harrastuksista. Perheestä ei enää koskaan juteltu, eihän siinä ollut mitään juteltavaa kun ei perhettä ollut. Kavereiden puutteen ja yksinäisyyden suhteen sain tosiaan vain tuon neuvon mennä enemmän ihmisten pariin ja se olikin siinä. Lukuisat kerrat vielä kävin hoitajaa tapaamassa ja me juteltiin vain mun harrastuksista. Niistähän saattoi jutella koska niitä mulla oli, niistä oli aina jotain uutta kerrottavaa, harrastuskuulumisia.
Hoitaja antoi mulle usein nämä neuvot: 1. Jatka masennuslääkkeiden käyttämistä. 2. Jatka harrastamista. 3. Käy jatkossakin hoitajaa tapaamassa, juttelemassa harrastuksista.
Siinä se mun kaikki hoito sitten olikin, tuolla olisi pitänyt olon parantua. No, nyt olen vihdoin viimein tajunnut lopettaa nuo kaikki kolme, koska yksikään noista ei auta traumoista eroon pääsemisessä, kaikki vain tuhlaavat rahaa ja aikaa pois traumaterapialta.
En voi käsittää miten ammattiauttajat voivat olla niin pihalla. Potilaan pitää itse hoitaa itsensä, itse selvittää mikä itsessä on vika, itse tehdä oma diagnoosinsa, itse tehdä kaikki. Sitä en todellakaan tiennyt.