En halunnut tällaista vanhemmuutta

Halusimme mieheni kanssa lasta vuosia ja kun viimein tärppäsi oli molemmat meistä onnensa kukkuloilla. Nautin raskausajasta täysin rinnoin vaikka alussa pahoinvointi oli todella rajua ja myöhemmin selkäkivut lähes lamaannuttavia. Lapsemme syntyi 2 kk etuajassa vaikeasti vammaisena. Häntä hoidettiin ensimmäiset 2,5 kk sairaalassa, koska tarvitsi lisähappea ja ympärivuorokautista valvontaa. Menimme joka aamu mieheni kanssa sairaalaan ja olimme niin pitkään kun vierailuaika kesti. Suhteeni mieheni kanssa alkoi rakoilla. Vauva pääsi kanssamme kotiin vajaan 3 kk ikäisenä ja luonamme kävi lähes viikoittain fysio- ja toimintaterapeutti. Kävimme myös neuvolassa kontrollissa tavallista useammin mm. vauvan spastisuuden takia. Vauvalle todettiin koliikki ensimmäisen kuukauden aikana, jonka hän vietti kotona. Valvoimme yöt päivät läpeensä ja olimme totaalisesti loppumaisillamme. Kukaan ei pessyt pyykkiä, siivonnut tai laittanut ruokaa. Kaikkemme tehtiin että lapsen tarpeet saimme täytettyä ja että hänellä on hyvä olla. Kului 1,5 kk kun mieheni lähti pysyvästi ja päätimme erota. Hän sanoi, että rakastaa minua mutta ei lastamme. Jäin vauvan kanssa kahden. Pian olin siinä pisteessä, että kun odotin vauvan kanssa bussia pysäkillä, olin torkahtanut istualleni ja heräsin tuntemattoman naisen herätellessä minua. Säikähdin, kun nainen ilmeisesti ajatteli meidän olleen kodittomia jne, koska näytin itse aivan räjähtäneeltä. Muutama päivä myöhemmin kotiimme tuli sosiaaliviranomainen jotka veivät lapseni. Kotimme oli kaaottinen ja likainen, koska kaikki aikani käytin siihen että lapsella olisi hyvä olla. Minulle kerrottiin, että tilanne on väliaikainen ja äitini pakotti minut hoitoon. Olen ollut pian 2 vkoa psykiatrisella osastolla selvittelemässä ajatuksiani ja lepäämässä. Mitä kauemmin olen ollut täällä, sitä enemmän kaipaam lastani ja toisaalta en halua enää samanlaiseen arkeen takaisin. Mitä voin tehdä? Mikä on oikein? Olen pian 25-vuotias, peruskoulun käynyt. Auttakaa kiltit.