Lue keskustelun säännöt.
SSRI vieroitusoireet
30.06.2019 |
Hei!
Tarvitsisin nyt kipeästi vertaistukea ja kokemuksia teiltä, jotka olette onnistuneet lopettamaan SSRI-lääkkeiden käytön. Lopetin Citalopram -lääkityksen 4 päivää sitten. Lopettamisen tein vähentämällä lääkitystä asteittain 1-2 kk aikana. Lääkitystä söin n. 6 vuoden ajan. Lopetin lääkkeen, koska minulla oli mennyt jo pitkään hyvin enkä halua sitä enää syödä.
Oloni on huonontunut tasaisesti lopetusta tehdessäni. Nyt kokonaan lopetettuani oloni on aika kamala ja epätodellinen. On lihasnykäyksiä, vapinaa, huimausta ja pahoinvointia. Mieliala on laskenut selvästi, ja itken paljon. Maailma tuntuu tällä hetkellä kovin synkältä.
Olen jo nyt päättänyt, että Citalopramia en enää koskaan syö. Tahdon päästä lääkkeestä eroon, joten nämä oireet täytyy nyt vain jotenkin sietää. Yöt saan onneksi nukuttua toisen lääkityksen avulla, jota en ole vielä purkanut.
Nyt kaipaisin teiltä tsemppejä ja kannustusta asian suhteen. Miten päästä eteenpäin ja pysyä positiviisena tulevaisuuden suhteen? Mitkä asiat lievittävät oireita? Kaipaisin nimenomaan tiedän kokemuksia, jotka olette näistä kamalista lääkkeistä eroon päässeet. En tahdo enää ruveta syömään niitä uudelleen, koska sitten nämä kamalat päivät ovat olleet turhaa kärsimystä.
Kommentit (27)
Minulla meni n. 2-3 kk lääkkeen lopettamisen jälkeen, ennenkuin alakulo katosi. Lääkettä olin syönyt muutaman vuoden ja halusin siitä eroon painon nousun vuoksi. Vähitellen lopetin lääkärin luvalla. Yritä sinä nyt siellä jaksaa kestää oireet. Kyllä ne siitä helpottuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla meni n. 2-3 kk lääkkeen lopettamisen jälkeen, ennenkuin alakulo katosi. Lääkettä olin syönyt muutaman vuoden ja halusin siitä eroon painon nousun vuoksi. Vähitellen lopetin lääkärin luvalla. Yritä sinä nyt siellä jaksaa kestää oireet. Kyllä ne siitä helpottuvat.
Mukava kuulla, että pääsit eroon. :) Kyllä sitä alakulonkin kestää, kunhan vain fyysiset oireet alkaisivat helpottamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla meni n. 2-3 kk lääkkeen lopettamisen jälkeen, ennenkuin alakulo katosi. Lääkettä olin syönyt muutaman vuoden ja halusin siitä eroon painon nousun vuoksi. Vähitellen lopetin lääkärin luvalla. Yritä sinä nyt siellä jaksaa kestää oireet. Kyllä ne siitä helpottuvat.
Mukava kuulla, että pääsit eroon. :) Kyllä sitä alakulonkin kestää, kunhan vain fyysiset oireet alkaisivat helpottamaan.
Kyllä fyysiset oireetkin helpottuvat. Jos mahdollista, käy vaikka kävelemässä ulkona rauhallinen lenkki. Jos se vaikka vähän auttaisi.
Mielenkiintoinen keskustelu. Mieheni on syönyt ko. lääkettä 20 v. Yrittänyt pari kertaa päästä siitä irti, onnistumatta. Viimeksi oli vähitellen vähentänyt lääkettä, mutta n. viikko lopettamisen jälkeen oli eroamassa työstään, minusta ja tosi itsetuhoinen. Sanoin, että ennen kuin tekee mitään noita, voisi kokeilla ottaa uudestaan lääkettä. Mieli muuttui lähes heti ja oli taas ihan "normaali". Jos vielä yrittää lopettaa, niin jotenkin muuten pitää asia hoitaa.
Olen päättänyt syödä näitä loppuelämäni. Viekkarit on hirveät, vaikka vähentäisi annosta kuinka hitaasti. En vain pysty kestämään noita olotiloja.
Takana 16 vuotta Seroxatia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halusin tulla kertomaan, että nyt on ollut jo pari siedettävämpää päivää. En tiedä, mitä tulevat päivät tuovat tullessaan, mutta nyt olen saanut kokea jo ajoittaisia ilon hetkiäkin. Tunteet on kyllä hyvin pinnassa, ja kropassa on outoja tuntemuksia. Mutta välillä tulee tunne, että ehkä tästä selvitään. Eniten on kyllä auttanut läheisten seura ja muihin asioihin keskittyminen.
Työterveyslääkäri määräsi minulle lääkettä 90-luvun puolivälissä vakavaan masennukseen, jota en tiennyt itselläni edes olevan - menin lääkärille fyysisen vaivan kanssa, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että vaiva johtui päänupista. En halunnut lääkkeitä, mutta otin niitä kiltisti pari kuukautta. Kun minkäänlaisia vaikutuksia ei tuntunut, lopetin lääkkeen ottamisen kerralla kokonaan. Ei tullut vieroitusoireita enkä edelleenkään ollut mielestäni masentunut.
Muutakin kummallista tapahtui. Lääkärin mukaan potilaan, jolle lääkkeitä määrättiin, piti käydä kahdesti psykiatrin vastaanotolla. Kiltisti menin ja istuin tunnin tahraiseen ja liian pieneen kesäpukuun ahtautuneen lyhyen ja lihavan partamiehen vastaanottohuoneessa kuuntelemassa tarinoita hänen harrastuksistaan ja tuttavistaan. Minusta ei puhuttu ollenkaan. En varannut toista aikaa, eikä kukaan soitellut perään.
Muista en tiedä, mutta minun tapauksessani määrättiin lääkkeitä, jotka eivät toimineet, vaivaan, jota ei ollut.