Yksinäiset, vertaistukea!

Miten pärjäätte arjessa? Miten selviätte päivästä toiseen ilman ketään juttuseuraa varsinkaan viikonloppuisin?

Itse periaatteessa turtunut siihen ettei yhtään ystävää.

Olen lapsuudesta saakka ollut miellyttämishaluinen ja kiltti, ainakun oli tappelu alistuin vain moitittavaksi. Ala asteella oli peräti yksi ystävä, muut jätti helposti ulkopuolelle leikeistä jne. Yläasteella tämä ystävä päätti liittyä mun kiusaaja rinkiin. Oli keksittyjä juoruja, ryhmätöistä pois jättämistä, naureskelua, selän takana supatusta.

Ammattikoulussa sama homma jatkui, jos yritinkin tutustua muihin katsottiin vaan et mitä toi tähän änkeää ja tehtiin selväksi etten ollut tervetullut mukaan

Nyt aikuisena, välit poikki ollut kavereihin. Syy siihen ollut etten jaksa vaan sosiaalisia kontakteja enkä sitä että rahallisesti käytetään hyväksi tai et pitäisi aina olla 24/7 puhelimessa

Jos olen omanut omaa tahtoa ja sanonut takaisin on minulle henkilokohtaisesti suuttu ja pistetty välit poikki (tekosyy sille et ei tarvitse olla yhteydessä)

Vihaan yksinkertaisesti tai ainakaan en pidä monista ihmisistä. Moni on niin materian perässä, ulkonäkö tärkeintä, ollaan ilkeitä, julmia, naureskellaan, ollaan itsekkäitä ja minäminä keskeisiä, ei välitetä yksinkertaisesti kuin siitä kuinka timmi joku on vai paljonko joku tienaa. Tai paljonko ryyppää viikonlopun aikana

En sano että ihmisenä itse olisin sen parempi, ihmisluonto on petollinen ja kauhistuttaa mitä maailmassa tapahtuu

Toivoisin että voisin myös tulla uskoon mutta uskonasioista puhuminen on hankalaa varsinkin kun monet suhtautuu hengellisiin asioihin pilkallisesti.