Mitkä positiiviset piirteet ihmisessä ovat äärimmillään vietyinä rasittavia?

Vieraanvaraisuus. Vierailulle tulevalle ei tarvitse tehdä kymmentä erilaista kahvileipää, ei kukaan jaksa maistaa kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen just tollanen sovinnollinen ja yritän miettiä asiat aina jokaiselta mahdollliselta kantilta enkä haukkunut selän takana muita. Uskoin pitkään, että se on vain positiivista, mutta ei. Ihmiset haluavat että kaikki ottavat kantaa (heille itselleen mieluisalla tavalla). Myös haukkuminen näyttää olevan kivempaa kun joku muukin osallistuu siihen.

Ai jaa. Sekoitat nyt ehkä kaksi luonteenpiirrettä toisiinsa. Ei suoruus tarkoita selän takana puhumista, melkein päinvastoin. Itse kerron suoraan mielipiteeni, varmaan liiankin suoraan, mutta inhoan selän takana puhumista enkä osallistu siihen. 

Sovinnollisuus on kyllä hyvä luonteenpiirre.  Sellaista kaipaisin supersovinnollisilta, että olisitten joskus julkisesti sitä mieltä kuin olette eikä aina jälkeenpäin supisten sitten kun minä olen sanonut jotain palaverissa. "Hei hyvä kun sä uskalsit sanoa". "Sano sä sitten kun meillä on se kokous, että sitä tätä tota". Sanokaapa joskus itsekin:)

Ahkeruus. Kun nähdään oma arvo hyödyn kautta ja stressataan syösten itsensä burnoutin partaalle. Kun ei ehditä nauttia elämästä.

Kriittisyys. Kun kyseenalaistetaan kaikki sillä tavalla, että pidetään jotain epätodennäköisempää selitystä lähes automaattisesti totena.

Huolellisuus. Kun käytetään 1000 % enemmän vaivaa, jotta saadaan 10 % parempi tulos - kun tulos olisi tarpeeksi hyvä muutenkin. (Itse syyllistyn tähän.)

Rehellisyys. Kun aivan kaikki pitää sanoa ääneen, vaikkei se olisi asiallista eikä tarpeellista.

Se kun suvaitsevaisuus menee niin pitkälle, että se tekee täyden ympyrän ja alkaa olemaan pahuuden suvaitsemista (vrt. ulkomailla sairaskohtauksen saaneelle suomalaisturistille pitää kerätä rahat ambulanssilentoon kansalaiskeräyksellä, mutta terroristivaimot pitäisi saada Suomeen hoivattaviksi ykkösprioriteetilla ja veronmaksajien rahoilla). Tai kun sukupuolten välinen tasa-arvo tai poliittinen korrektius ylittää kaikki järjelliset rajat ja muuttuu pelkäksi obsessioksi josta vaahdotaan pää punaisena joka paikassa.

Vierailija kirjoitti:

Kyvyttömyys kuunnella ja ennen kaikkea löytää ongelmiin realistisia ratkaisuja. Esim. jos toisella on tosi vähän rahaa ja opiskelu tuntuisi kiinnostavalta, mutta vararikkoon vievältä ja hankalalta vaihtoehdolta, niin on turhaa lässyttää, miten ne opinnot kuitenkin olisivat hyvät. Sen tietää jo se toinenkin. Tällöin pitäisi miettiä, onko toisella niitä tosiasiallisia taloudellisia mahdollisuuksia tähän kys. opiskeluun vai pitäisikö sittenkin miettiä jotakin halvempaa. 

Vaihtoehtoisesti voi sanoa heti, että ei pysty puhumaan asiasta, koska on niin ruusunpunaiset lasit silmillä, että olettaa rahaa satavan taivaasta. Tai ahdistuu puheenaiheesta, jossa näin ei sitten käykään. Jos on oikeasti itsellä jokin ongelma, keskustelu käy todella raskaaksi, jos toinen vänkyttää ongelman päälle, että kyllä se siitä ja ei huolta, jolloin ongelma tulee jo siitäkin, että saa todistella ongelmaa näkyväksi. 

Millä tavalla kyvyttömyys kuunnella on missään määrin positiivinen piirre?

Seksikkyys ja kauneus, jos saa kaikki niin häkeltymään, että heidän on vaikea keskittyä asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Nauraminen! Siis jos vaikka sanot tälle tyypille esimerkiksi, että "eilen oli ihana ilma, olin koko päivän ulkona" tai jotain muuta ihan tavallista, niin vastaus on "ai jaa, hahhhahhaaHHAAAHHAAAAHAA!!!!" Eli mitään hauskaa ei sanota, mutta silti tämä henkilö alkaa nauraa ihan täysillä.

Nauraminen on kyllä kivaa, ja itsekin teen sitä vedet silmissä, jos vaikka ystävän kanssa vitsaillaan. Mutta tuollainen ylinauraminen ihan kaikelle on ärsyttävää.

Tämä. Tämän vuoksi en juurikaan tykkää enää nykyään kuunnella radiota. Toivottavasti se hysteerinen hihittäminen kaikelle on vähentynyt, en kuitenkaan uskalla ottaa riskiä. Ikävä kyllä jouduin lopettamaan Korporaationkin kuuntelemisen, kun väsyin sen Paulan hysteerisiin naurukohtauksiin - hän on oikein kiva tyttö ja juontaja ja muuten olen sitä mieltä, että hän on oikein hyvä vastapaino niille kahdelle örmyäijälle, mutta jossakin kohtaa se hihitys vaan meni yli. Anteeksi.

Toisten auttaminen, josta äärimmilleen vietynä tulee uhrautumista.

Vaatimattomuus, josta äärimmilleen vietynä tulee itsensä sättimistä ja itsesääliä (en minä ole mitään...)

Varmasti kaikista positiivisista piirteistä saa äärimmilleen vietynä rasittavia.

Tarkkuus, jos keskittyy yksityiskohtiin niin paljon että samalla kadottaa kokonaiskuvan asioista.

Vierailija kirjoitti:

Ahkeruus. Kun nähdään oma arvo hyödyn kautta ja stressataan syösten itsensä burnoutin partaalle. Kun ei ehditä nauttia elämästä.

Kannattaa kuitenkin huomioida, että kaikki ahkerat ja aikaansaavat ihmiset eivät ole "suorittajia", jotka tavoittelevat jotain päämäärää ja stressaavat itsensä sen takia. Suurimmat menestyjät ovat niitä jotka aidosti nauttivat siitä mitä tekevät ja energisöityvät sen kautta. Tästä seuraavat asiat olipa se sitten tutkintoja, rahaa tai jotain muuta hyvää, on vain sivuseikka joka tulee taustalla bonuksena jos on tullakseen. Matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Niistä harvoin tulee menestyjiä joille ainoa syy tehdä työtä, opiskella tms. on jonkin lopussa odottavan kuvitellun hyödyn tavoittelu. Tämän yksinkertaisen perusasian lähes jokainen supermenestyjä tuo esiin asiaa kysyttäessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Optimistisuus. Kun ei mikään aiheuta mitään negatiivsia tunteita tai ahdistusta tai pelkoa, kaikki on vaan silleen KYLLÄ SE SIITÄ LUTVIUTUU!

Just tämä! Jos joku läheinen on kuollut tällaisen yliposit. kaverilla "Niin kyllä se siitä iloksi muuttuu, don't worry be happy".

Voi ei. Mä oon just tällanen.

Oikein reipas ulospäinsuuntautuneisuus. Sellainen amerikkalainen joka hiljainen hetki pitää täyttää äänellä.

Hetkessä eläminen, jos ei samalla myös suunnittele tulevaisuutta. Silloin myöhemmin se hetkessä eläminen ei ole niin mukavaa.

Säästäväisyys, jos se menee tärkeistä asioista pihistelyksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyvyttömyys kuunnella ja ennen kaikkea löytää ongelmiin realistisia ratkaisuja. Esim. jos toisella on tosi vähän rahaa ja opiskelu tuntuisi kiinnostavalta, mutta vararikkoon vievältä ja hankalalta vaihtoehdolta, niin on turhaa lässyttää, miten ne opinnot kuitenkin olisivat hyvät. Sen tietää jo se toinenkin. Tällöin pitäisi miettiä, onko toisella niitä tosiasiallisia taloudellisia mahdollisuuksia tähän kys. opiskeluun vai pitäisikö sittenkin miettiä jotakin halvempaa. 

Vaihtoehtoisesti voi sanoa heti, että ei pysty puhumaan asiasta, koska on niin ruusunpunaiset lasit silmillä, että olettaa rahaa satavan taivaasta. Tai ahdistuu puheenaiheesta, jossa näin ei sitten käykään. Jos on oikeasti itsellä jokin ongelma, keskustelu käy todella raskaaksi, jos toinen vänkyttää ongelman päälle, että kyllä se siitä ja ei huolta, jolloin ongelma tulee jo siitäkin, että saa todistella ongelmaa näkyväksi. 

Millä tavalla kyvyttömyys kuunnella on missään määrin positiivinen piirre?

Totta, huonosti sanoitettu, kun kerran oli mainittu negatiivinen sana "kyvyttömyys". Mutta ajattelin pääidean tulevan tuosta esille eli siis: optimistisuus. Tai ihan se positiivisuus itsessään. 

(P.S. Ei ehkä olennaista halkoa hiuksia, mutta toivottavasti tuo selvensi riittävästi.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rauhallisuus. Onhan se kivaa, ettei hyllyjä vedetä päälleen vaikeassakaan paikassa, mutta jatkuva ja ikuinen huolettomuus asioista riippumatta niiden vaikeudesta tai kiireydestä ei varsinkaan tiimissä ole oikein kivaa. Siinä stressaajat sitten ottavat itelleen hommia aikaisin.

Rauhallisuus ei missään nimessä poissulje stressaamista! Usein rauhalliset eivät myöskään ole huolettomia, vaan tarkkoja. Puhutkohan enemmänkin rentoudesta?

Onhan se rauhallisuus joskus ihan flegmaattista. Kun et saa toisesta mitään otetta kiireenkään keskellä, puhumattakaan hätätilanteesta. Piimää villasukassa (lainatakseni erään kollegani sanoja yhdestä työkaveristamme).

Vierailija kirjoitti:

Tarkkuus, jos keskittyy yksityiskohtiin niin paljon että samalla kadottaa kokonaiskuvan asioista.

Itse olen tullut siihen lopputulokseen, että tarkkuutta suurin osa ihmisistä ei pidä missään määrin positiivisena piirteenä, vaan erittäin ärsyttävänä ominaisuutena. Toteutti tarkkuutta tavalla tai toisella, se nähdään huonona asiana, josta voi syyllistää  ja jolle voi irvailla. Harvoin kuulee työpaikallakaan, että kiva, kun oot tarkka, vaan yleensä se tarkka saa vittuilua osakseen eli "äh, jaksat tuollaisestakin välittää, sulla on vissiin liikaa aikaa" -henkistä kommentointia. Käytännössä tarkkuutta saisi siis toteuttaa vain suurpiirteisesti, jolloin kyse ei olisi enää tarkkuudesta. Tarkka ihminen huomaa paljon virheitä ympäristössään, ja se ärsyttää kanssaihmisiä suunnattomasti, vaikka virheet olisivat täysin tosia ja tärkeitäkin. 

Ainoa asia, jossa ihmiset ehkä arvostavat äkillisesti tarkkuutta, on lääkärin työ. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rauhallisuus. Onhan se kivaa, ettei hyllyjä vedetä päälleen vaikeassakaan paikassa, mutta jatkuva ja ikuinen huolettomuus asioista riippumatta niiden vaikeudesta tai kiireydestä ei varsinkaan tiimissä ole oikein kivaa. Siinä stressaajat sitten ottavat itelleen hommia aikaisin.

Rauhallisuus ei missään nimessä poissulje stressaamista! Usein rauhalliset eivät myöskään ole huolettomia, vaan tarkkoja. Puhutkohan enemmänkin rentoudesta?

Onhan se rauhallisuus joskus ihan flegmaattista. Kun et saa toisesta mitään otetta kiireenkään keskellä, puhumattakaan hätätilanteesta. Piimää villasukassa (lainatakseni erään kollegani sanoja yhdestä työkaveristamme).

Toki voi olla, mutta henkilö puhui huolettomuudesta. Ei flegmaattisuudesta. Huoleton on mulle pitkälti rennon, suurpiirteisen synonyymi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Optimistisuus. Kun ei mikään aiheuta mitään negatiivsia tunteita tai ahdistusta tai pelkoa, kaikki on vaan silleen KYLLÄ SE SIITÄ LUTVIUTUU!

Just tämä! Jos joku läheinen on kuollut tällaisen yliposit. kaverilla "Niin kyllä se siitä iloksi muuttuu, don't worry be happy".

Voi ei. Mä oon just tällanen.

Kiinnostava kysymys onkin, että miksi?

Empaattisuus on hyvä asia, mutta ääripää on, että ohimennenkin muiden kärsimysten ajattelu aiheuttaa henkistä tuskaa ja ahdistusta. Jos jatkuvasti "tuntee" enemmän kärsimystä kuin mihin ikinä pystyy vaikuttamaan, voi masentua jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen just tollanen sovinnollinen ja yritän miettiä asiat aina jokaiselta mahdollliselta kantilta enkä haukkunut selän takana muita. Uskoin pitkään, että se on vain positiivista, mutta ei. Ihmiset haluavat että kaikki ottavat kantaa (heille itselleen mieluisalla tavalla). Myös haukkuminen näyttää olevan kivempaa kun joku muukin osallistuu siihen.

Sovinnollisuus on kyllä hyvä luonteenpiirre.  Sellaista kaipaisin supersovinnollisilta, että olisitten joskus julkisesti sitä mieltä kuin olette eikä aina jälkeenpäin supisten sitten kun minä olen sanonut jotain palaverissa. "Hei hyvä kun sä uskalsit sanoa". "Sano sä sitten kun meillä on se kokous, että sitä tätä tota". Sanokaapa joskus itsekin:)

Jep. Mä toivoisin, että sovinnolliset ja tunnolliset työntekijät olisivat joko kaikesta hiljaa, tai sitten sanoisivat myös ylemmälle taholle mielipiteensä. Ei ole reilua pistää tavallaan kuriiria asialle, mutta sitten asian esilletuontitilanteessakin vaieta itse kuin muuri. Ymmärrän, että monelle työpaikan pitäminen on tärkeä juttu, mutta toivoisin, että mielestäni on melko turhaa kuormittaa asioilla edes työkavereita, jos niistä ei ole valmis sanomaan ylemmällekään taholle. Turha siis osallistua vertaistuelliseen läyhäysrinkiin, jos varsinaista kiinnostusta tehdä asioille jotakin ei ole.