Rakastuitko palavasti kumppaniisi vai valitsitko turvallisen ja ihan mukavan suhteen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En koe, että olen varsinaisesti valinnut ketään. En ole koskaan tarkoituksella lähtenyt etsimään puolisoa. Kohdalle on vain sattunut mahtavia tyyppejä, joista on pitänyt kovasti, ja joiden kanssa on halunnut viettää aikaa ja jakaa kokemuksia.

Sama kokemus minulla. Ihmetyttää lukea näitä kommentteja, joiden mukaan rakkauselämä on jo nähty ja lukkoon lyöty joskus nelikymppisenä. Toki lapsiperheissä asiat täytyy järjestellä uusiksi, mutta itse en ainakaan koskaan haluaisi olla tilanteessa, jossa en voisi päättää epätyydyttävää suhdetta tai rakastua uusiin ihmisiin. Polyamorisena minun ei tietysti tarvitse valita vain yhtä suhdetta.

Mutta en ole tämän kahdenkymmenen vuoden aikana rakastunut myöskään muihin. Miksi niin tapahtuisi eron jälkeen?

Aika monella on käsittääkseni niin, että suhteen aikana on tosi vaikea ihastua kehenkään toiseen, koska ei ole mielessään "vapaa". Mitään takeitahan ei tietenkään ole, että ero toisi sinulle muutoksen, jonka myötä äkkiä tuntisitkin palavaa rakkautta jotakuta kohtaan. Miettisinkin tilannettasi ennemmin sen kautta, mitkä ovat parisuhdetarpeesi ja kuinka hyvin nykyinen suhteesi vastaa niihin. Jos vastaa hyvin, suhde on hyvin, ja jos ei vastaa, suhde ei ole hyvä.

Ei se ole noin selkeää. En osaisi nimetä yhtäkään tarvetta mikä ei täyttyisi, vain se intohimoisen rakkauden tunne, jota en tiedä onko sitä kohdallani edes olemassa. Jos tekisin jotain plus miinus -listaa, olisi sata plussaa ja sitten yksi miinus. On vaikea lähteä tästä ilman järkevää syytä, särkeä lasten koti, heittää pois ne sata plussaa kun se yksi miinus ei kuitenkaan hyvin todennäköisesti poistu. Jos ei olisi lapsia, se olisi ehkä helpompi ratkaisu. Mutta horjuttaa heidän turvallinen lapsuus ei välttämättä minkään takia, en vain pysty siihen. Tunnen olevani loukussa.

Oma kokemukseni on, että hyvää suhdetta ei tee mieli lopettaa. Jos tuntuu siltä, että on loukussa, suhde ei todennäköisesti pysty vastaamaan aivan kaikkiin tarpeisiin. Kokeeko silloin olevansa haluttu, rakastettu, arvostettu, kunnioitettu, ihailtu... onko seksi erinomaista, onko hyviä yhteisiä keskusteluja, romantiikkaa, kivoja yhteisiä kokemuksia... Onko toinen se ihminen, johon rakastui, ja tuoko hän näkyviin niitä piirteitä, jotka tekivät hänestä ihanan? Tämmöisiä voi miettiä.

Itse vähän vastaavassa tapauksessa päädyimme avaamaan suhteen. Tuo suhde päättyi sittemmin, koska ymmärsin, että halusimme tulevaisuudelta eri asioita. Avoimuus sopi minulle, enkä enää haluaisikaan suljettua suhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Turvallinen, turvallinen ja turvallinen. 15 vuotta jo yhdessä, joista 14 vuotta avioliitossa. 29-vuotiaana tapasimme ja päätin, että tuossa on aviomieheni: hän on vakaa, turvallinen ja rauhallinen. Rakkaus on vain vahvistunut vuosien aikana, kun toinen on pysynyt rinnalla kaikki myötä- ja vastoinkäymiset. Samalla tavalla minä olen katsonut asioita sormien läpi, koska ajattelen, että avioliitto on tahdon asia. Olemme keskiverto-onnellisia ja olen iloinen, että liittomme on kestänyt jo näin pitkään ja lapsilla on eheä perhe. Arki on tavallista ja vakaata, mutta niin olen aina halunnutkin. Ei ole ollut isoja draamoja koskaan, kuten pettämistä, päihteitä, väkivaltaa tms. isoja ongelmia.

Seksielämä on vilkasta ja olen tyytyväinen, ja olen ymmärtänyt, että mieskin on.

En ole koskaan liittomme aikana ihastunut toiseen tai kokenut tarvetta löytää jotain super-intohimoa ja huomiota muilta miehiltä. Olen sitoutunut mieheeni ja perheeseeni.

Kuulostaa siltä, että olet löytänyt nimenomaan omalle luonteellesi sopivan suhdemallin.

Rakastuin, mutta en päättömän kontrolloimattomasti, ja mies on turvallinen mutta suhde ei ole mikään "ihan mukava" vaan täysipainoinen ja antoisa kaikkine särmineen. Elämäni paras, onnellisin ja tasapainoisin suhde. Nuorempana oli taipumusta onnettomiin rakkauksiin ja epätasapainoisiin suhteisiin, mutta silloin olin itsekin onnettomampi ja epätasapainoisempi.

Piti olla käytännöllinen panosuhde, rakastuin palavasti.

Rakastuin palavasti nykyiseen mieheeni. Luojan kiitos en jäänyt edellisiin suhteisiin, jossa kyse oli enemmän kiintymyksestä ja paperilla hyvästä miehestä. Elämä ei olisi kummoistakaan ilman näitä tunteita.

Nätti täyspäinen tyttö. Piti olla reissu pano. Sitä reissua on ollu 30v. Muutin landelle kimman perään.

Ihan mukavan valitsin. En kaipaa palavaa rakkautta, vaan helppoa elämää.

Molempia. Kumppanini on hyvä ja turvallinen, äärimmäisen kiltti ja lempeä mies (paskapuhetta että "kiltit miehet" jäävät yksin!), ja rakastuin häneen palavasti. Sitä tunnetta on vaikea selittää, mutta jo hänen läsnäolonsa sai ja saa edelleen ihoni kihelmöimään, kosketus vielä enemmän. Hän saa minussa aikaan todella voimakkaita tunteita (sellaisia mitä en ole kenenkään muun kanssa tuntenut). Hän saa minut tuntemaan itseni onnelliseksi. On hänessä joitain ärsyttäviäkin piirteitä, kaikissa ihmisissä on, mutta mihinkään en vaihtaisi. Hän on myös ainoa mies kenen kanssa olen vakavissani miettinyt perheen perustamista "sitten joskus".

Ihastuin ja rakastuin järjettömästi. Oma elämä muutti täysin suuntaa, kun päätin valita tämän rakkauden Toisaalta taas yhdessä kaikki tuntui niin helpolta ja selkeitä. Yhdessä olemme olleet yli 30 v.

Turvallisen ja mukavan. En ole oikein ikinä ihastunut kehenkään. Nuorena kaikki kaverit kysyivät, että kehen oikein olen ihastunut ja lopulta valehtelin nimen kun en jaksanut kyselyitä. En ole varma, että tiedänkö miltä rakkaus lopulta tuntuu tai olenko jollain tavalla rikki. 

Mutta mieheni on aivan mahtava - huolehtivainen, rakastava, meillä on paljon läheisyyttä, yhteisiä kiinnostuksenkohteita yms. En usko että parempaa miestä edes olisi, mutta toki aina mietityttää että voisinko minäkin palavasti rakastua. 

Rakastuin palavasti mukavaan, hyvään, turvalliseen mieheen ja rakastan häntä edelleen palavasti.

Turvallinen ja mukava. Ihastuin kyllä ensisilmäyksellä.

En ole koskaan rakastunut tulisesti. En tiedä miltä tuntuu. Romansseja olen kokenut enkä ikinä vaihtaisi turvallista ja luotettavaa kumppaniani johonkin huumaan.

Minusta tuntuu, että nämä tuliset rakastumiset ovat myytti, jotka saavat enemmän pahaa kuin hyvää aikaan. Mutta mistäpä minä tiedän, kun en ole taipuvainen tulisiin tunteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Molempia. Kumppanini on hyvä ja turvallinen, äärimmäisen kiltti ja lempeä mies (paskapuhetta että "kiltit miehet" jäävät yksin!), ja rakastuin häneen palavasti. Sitä tunnetta on vaikea selittää, mutta jo hänen läsnäolonsa sai ja saa edelleen ihoni kihelmöimään, kosketus vielä enemmän. Hän saa minussa aikaan todella voimakkaita tunteita (sellaisia mitä en ole kenenkään muun kanssa tuntenut). Hän saa minut tuntemaan itseni onnelliseksi. On hänessä joitain ärsyttäviäkin piirteitä, kaikissa ihmisissä on, mutta mihinkään en vaihtaisi. Hän on myös ainoa mies kenen kanssa olen vakavissani miettinyt perheen perustamista "sitten joskus".

Sama juttu, paitsi että me emme enää ole perheenperustamisiässä. Mutta olin varma, etten enää koskaan muuta saman katon alle kenenkään kanssa mutta tämän miehen kohdattuani muutin mieleni.

Sekä että. Tuon parempaa miestä ei voisi ollakaan.

Ex-vaimoni ja lasteni äidin valitsin sekä rationaalisin että emotionaalisin perustein.

Eron jälkeen käyttänyt Tinderiä vain tunne- ja ulkonäköperustein. Jopa kokeillen eri maista kotoisin olevia naisia. Nyt slaavittar naisystävänä. M40.