Rakastuitko palavasti kumppaniisi vai valitsitko turvallisen ja ihan mukavan suhteen?

Turvallisen, varmaan epävarman lapsuuden ja nuoruuden takia. Olemme olleet yhdessä kaksikymmentä vuotta ja elämä on ihan hyvää, mutta kyllä välillä mietin olisiko jotain suurempaa ehkä ollut. En tiedä. Nelikymppisenä ja kyynistyneenä en taitaisi sellaista enää löytää kuitenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Turvallisen otin parikymppisenä. Nelikymppisenä ero ja palava intohimoinen rakastuminen. Joka vaan jatkuu ja jatkuu. Eli tällä kokemuksella elämänohjeeni on että valitse himo ja halu koska ne kuuluvat parisuhteeseen. Toki nykyinen mieheni on turvallinen ja luotettava myös mutta intohimo on se meidän liima. Se puuttui edellisessä liitossa.

Olen samaa mieltä. Rakastuin palavasti turvalliseen mieheen, mutta tunteeni ovat hiipuneet, koska meillä ei ole intohimoa. Suhteemme ei enää kestä ilman sitä. Seksi on yhtä tylsä suoritus, kuin tiskaaminen eikä siinä ole mitään himoa. En vain pysty enää.

Valitsin sen turvallisen. 

Jos olisin jäänyt unelmien prinssiä odottamaan, olisin varmaan yksin vieläkin ja lapset olis jäänyt saamatta. Ei sellaiset unelmat koskaan tykänneet musta.

Vierailija kirjoitti:

Rakastuin palavasti ja olen sitä edelleen 10 vuoden jälkeen ❤️

Rakastuin palavasti ja olen sitä edelleen 43 vuoden jälkeen.

Rakastuin 6 vuotta sitten ja rakastan edelleen. Tunnen oloni turvalliseksi hänen kanssaan. Nyt olen 31 vuotta.

 

Onneksi en suostunut sen ihan mukavan kosintaan, kun puolen vuoden päästä olin naimisissa palavasti rakastuneena. Ja olen edelleen 44 vuoden jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Kumpikin.

Eli rakastuin aika syvästi totaalisen turvalliseen mieheen, jonka kanssa on mukava suhde.

En voisi ikinä rakastua/ihastua jotenkin turvattomaan ja epämukavuutta aiheuttavaan mieheen.

Uskon siihen, että rakkauden pitää parantaa elämää, ei huonontaa sitä.

Mulla sama. Ja jotenkin toi palavasti ei sovi muhun. Rakastuin rauhallisesti mutta syvästi ja sitä se rakkaus vieläkin on näin 6 vuotta myöhemmin.

En koe, että olen varsinaisesti valinnut ketään. En ole koskaan tarkoituksella lähtenyt etsimään puolisoa. Kohdalle on vain sattunut mahtavia tyyppejä, joista on pitänyt kovasti, ja joiden kanssa on halunnut viettää aikaa ja jakaa kokemuksia.

19v valitsin mukavan ja turvallisen. Opiskeltiiin, valmistuttiin, saatiin työpaikat, mentiin naimisiin, rakennettiin talo ja sitten minä rakastuin tulisesti toiseen mieheen 10v kohdalla. Nyt ollaan naimisissa, kaksi lasta ja rakastan edelleen tulisesti.

N42

Rakkaus tuli vuosien mittaan. Arvostus ja kumppanuus heti. Ei valittamista

Vierailija kirjoitti:

Rakkaus tuli vuosien mittaan. Arvostus ja kumppanuus heti. Ei valittamista

Olen tuntenut välillä noin, mutta silti pohjalla on sellainen epävarmuus että olisiko jotain suurempaa rakkautta kuitenkin ollut. Ihmiseen ei mitenkään hulluna rakastu hitaasti, enemmän kai se on kiintymystä.

Tavallaan tuntuu että pitäisi tavoitella sitä suurta rakkautta, mutta suurin osa tuntemistani toisella tai useammalla kierroksella olevistakin vaikuttaa ottaneen vain jonkun ihan kivan ja kaikki ei edes ihan kivaa. Kadehdin niitä jotka ovat löytäneet aikuisena jotain upeaa palavaa rakkautta, mutta se vaikuttaa olevan hyvin harvinaista. En tiedä hyödyttääkö niin epätodennäköisen asian takia hajottaa lasten perhe.

En tajua miten nuo asiat sulkevat toisensa pois. Sekä että. Olen oikein hyvässä parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

En koe, että olen varsinaisesti valinnut ketään. En ole koskaan tarkoituksella lähtenyt etsimään puolisoa. Kohdalle on vain sattunut mahtavia tyyppejä, joista on pitänyt kovasti, ja joiden kanssa on halunnut viettää aikaa ja jakaa kokemuksia.

Sama kokemus minulla. Ihmetyttää lukea näitä kommentteja, joiden mukaan rakkauselämä on jo nähty ja lukkoon lyöty joskus nelikymppisenä. Toki lapsiperheissä asiat täytyy järjestellä uusiksi, mutta itse en ainakaan koskaan haluaisi olla tilanteessa, jossa en voisi päättää epätyydyttävää suhdetta tai rakastua uusiin ihmisiin. Polyamorisena minun ei tietysti tarvitse valita vain yhtä suhdetta.

En varsinaisesti tarvitse parisuhdetta mihinkään, joten turvallinen "ihan kiva" suhde olisi ihan turha minulle. Kyllä suhteen täytyy tarjota kunnolla lisäarvoa, jotta siihen viitsii käyttää aikaa ja vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En koe, että olen varsinaisesti valinnut ketään. En ole koskaan tarkoituksella lähtenyt etsimään puolisoa. Kohdalle on vain sattunut mahtavia tyyppejä, joista on pitänyt kovasti, ja joiden kanssa on halunnut viettää aikaa ja jakaa kokemuksia.

Sama kokemus minulla. Ihmetyttää lukea näitä kommentteja, joiden mukaan rakkauselämä on jo nähty ja lukkoon lyöty joskus nelikymppisenä. Toki lapsiperheissä asiat täytyy järjestellä uusiksi, mutta itse en ainakaan koskaan haluaisi olla tilanteessa, jossa en voisi päättää epätyydyttävää suhdetta tai rakastua uusiin ihmisiin. Polyamorisena minun ei tietysti tarvitse valita vain yhtä suhdetta.

Mutta en ole tämän kahdenkymmenen vuoden aikana rakastunut myöskään muihin. Miksi niin tapahtuisi eron jälkeen?

18-vuotiaana aloin seurustella. En erityisesti valinnut mitään, tuli kiva poika ja tuon sortin tilaisuus ekaa kertaa eteen. Ja kas, ei erottukaan. On kasvettu yhdessä ja yhteen, ollaan toistemme parhaat kaverit ja on ihanaa nukkua kaikki yöt yhdessä. Meillä on usein oikein hauskaa ja mukavaa keskenämme.

Varmaan vähän vähättelen tätä. En ylipäätään ole mielestäni intohimoinen tai palavasti tai suuresti mitään tunteva ihminen, vaan enemmänkin hitaasti lämpenevä jäykkä ja neuroottinen vastarannankiiski. Mies kutsuu minua sielunkumppanikseen, enkä vastusta tuota kuvausta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En koe, että olen varsinaisesti valinnut ketään. En ole koskaan tarkoituksella lähtenyt etsimään puolisoa. Kohdalle on vain sattunut mahtavia tyyppejä, joista on pitänyt kovasti, ja joiden kanssa on halunnut viettää aikaa ja jakaa kokemuksia.

Sama kokemus minulla. Ihmetyttää lukea näitä kommentteja, joiden mukaan rakkauselämä on jo nähty ja lukkoon lyöty joskus nelikymppisenä. Toki lapsiperheissä asiat täytyy järjestellä uusiksi, mutta itse en ainakaan koskaan haluaisi olla tilanteessa, jossa en voisi päättää epätyydyttävää suhdetta tai rakastua uusiin ihmisiin. Polyamorisena minun ei tietysti tarvitse valita vain yhtä suhdetta.

Mutta en ole tämän kahdenkymmenen vuoden aikana rakastunut myöskään muihin. Miksi niin tapahtuisi eron jälkeen?

Aika monella on käsittääkseni niin, että suhteen aikana on tosi vaikea ihastua kehenkään toiseen, koska ei ole mielessään "vapaa". Mitään takeitahan ei tietenkään ole, että ero toisi sinulle muutoksen, jonka myötä äkkiä tuntisitkin palavaa rakkautta jotakuta kohtaan. Miettisinkin tilannettasi ennemmin sen kautta, mitkä ovat parisuhdetarpeesi ja kuinka hyvin nykyinen suhteesi vastaa niihin. Jos vastaa hyvin, suhde on hyvin, ja jos ei vastaa, suhde ei ole hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En koe, että olen varsinaisesti valinnut ketään. En ole koskaan tarkoituksella lähtenyt etsimään puolisoa. Kohdalle on vain sattunut mahtavia tyyppejä, joista on pitänyt kovasti, ja joiden kanssa on halunnut viettää aikaa ja jakaa kokemuksia.

Sama kokemus minulla. Ihmetyttää lukea näitä kommentteja, joiden mukaan rakkauselämä on jo nähty ja lukkoon lyöty joskus nelikymppisenä. Toki lapsiperheissä asiat täytyy järjestellä uusiksi, mutta itse en ainakaan koskaan haluaisi olla tilanteessa, jossa en voisi päättää epätyydyttävää suhdetta tai rakastua uusiin ihmisiin. Polyamorisena minun ei tietysti tarvitse valita vain yhtä suhdetta.

Mutta en ole tämän kahdenkymmenen vuoden aikana rakastunut myöskään muihin. Miksi niin tapahtuisi eron jälkeen?

Aika monella on käsittääkseni niin, että suhteen aikana on tosi vaikea ihastua kehenkään toiseen, koska ei ole mielessään "vapaa". Mitään takeitahan ei tietenkään ole, että ero toisi sinulle muutoksen, jonka myötä äkkiä tuntisitkin palavaa rakkautta jotakuta kohtaan. Miettisinkin tilannettasi ennemmin sen kautta, mitkä ovat parisuhdetarpeesi ja kuinka hyvin nykyinen suhteesi vastaa niihin. Jos vastaa hyvin, suhde on hyvin, ja jos ei vastaa, suhde ei ole hyvä.

Ei se ole noin selkeää. En osaisi nimetä yhtäkään tarvetta mikä ei täyttyisi, vain se intohimoisen rakkauden tunne, jota en tiedä onko sitä kohdallani edes olemassa. Jos tekisin jotain plus miinus -listaa, olisi sata plussaa ja sitten yksi miinus. On vaikea lähteä tästä ilman järkevää syytä, särkeä lasten koti, heittää pois ne sata plussaa kun se yksi miinus ei kuitenkaan hyvin todennäköisesti poistu. Jos ei olisi lapsia, se olisi ehkä helpompi ratkaisu. Mutta horjuttaa heidän turvallinen lapsuus ei välttämättä minkään takia, en vain pysty siihen. Tunnen olevani loukussa.

Turvallinen, turvallinen ja turvallinen. 15 vuotta jo yhdessä, joista 14 vuotta avioliitossa. 29-vuotiaana tapasimme ja päätin, että tuossa on aviomieheni: hän on vakaa, turvallinen ja rauhallinen. Rakkaus on vain vahvistunut vuosien aikana, kun toinen on pysynyt rinnalla kaikki myötä- ja vastoinkäymiset. Samalla tavalla minä olen katsonut asioita sormien läpi, koska ajattelen, että avioliitto on tahdon asia. Olemme keskiverto-onnellisia ja olen iloinen, että liittomme on kestänyt jo näin pitkään ja lapsilla on eheä perhe. Arki on tavallista ja vakaata, mutta niin olen aina halunnutkin. Ei ole ollut isoja draamoja koskaan, kuten pettämistä, päihteitä, väkivaltaa tms. isoja ongelmia.

Seksielämä on vilkasta ja olen tyytyväinen, ja olen ymmärtänyt, että mieskin on.

En ole koskaan liittomme aikana ihastunut toiseen tai kokenut tarvetta löytää jotain super-intohimoa ja huomiota muilta miehiltä. Olen sitoutunut mieheeni ja perheeseeni.