Emelie Björnberg ja Spekti naimisiin

Olisin kuvitellut Spektin olevan just sen tyylinen äijä, joka ottaa sen 15 v nuoremman mallitytön edustusvaimoksi ja vaihtaa aina muutaman vuoden välein. Emelie taas on sen oloinen mimmi, jonka ei ole koskaan tarvinnut yrittää miellyttää miehiä ja pukeutuu vaikka täytettyyn kalkkunaan, fuckboy-tyylisen suomiräppärin habitus ei olisi kuvitellut iskevän. Erikoinen pari. Emelien tyyli ihan kammottava ja Spektin biisit hirveetä kuraa mutta jostain syystä suhtaudun näihin yhdessä positiivisemmin kuin erikseen. :D 

 

Kyllähän sitä menis naimisiin vaikka sen keitetyn kalkkunan kans, jos kalkkunalla tuommoiset massit takana ja lisää tulee tekemättä mitään.

UPM:n Strategiatiimi teki v.2009-2010 mahtavan hienoa ja laadukasta työtä, kun valmistelivat yrityskaupat maaliin! 😆 Jussi kiittää!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on perityillä rahoilla helppoa vähän puuhastella omaa vaatemerkkiä ja asustella ulkomailla jne. Kyl mäkin olisin hullu taiteilija jos olis 30 miltsin omaisuus. Ihan sama mitä millaisia riepuja piirtelee, ja vaikka kukaan ei ostais ikinä mitään. On vaan olevinaan suuri diiva ja taiteilija. Koska rahaa on vaikka polttaa pois. Ja helppo sanoa että rahalla ei ole väliä.

Helppo elämä, rikas isä ja koira. Vai miten se meni...

Miksi tarvitsisit sen 30 miljoonaa ollaksesi hullu taiteilija? Voit olla ihan nytkin, vaikka työttömyyskorvauksella.

Jos et taiteilija nyt, et kyllä ole sitä 30 miljoonankaan jälkeen, vielä vähemmän. Kiusaus helppoon jetset- elämään on liian suuri. Vai voitko väittää, että äkkirikastuneena tekisit päivääkään enää työtä? Vaikutat juuri sellaiselta lorvijalta, joka mielellään vain matkustelisi, laiskottelisi ja pelaisi kaiket päivät.

Voin väittää etten tekisi koskaan enää mitään tuottavaa työtä jos saisin 30 milliä. Laiskottelisin todellakin täysin rinnoin ja leveilisin rahoilla no just sun kaltaiselle inisijöille.. Sit kun kyllästyttäisi laiskottelu niin voisin esittää sitä hullua taiteilijaa tai poikkitaiteellista vaatesuunnittelijaa, ihan sama, vois vähän kato harrastella. Ja kyllä olen laiska luonteeltani , harmi vaan että olen persaukinen ja se ei salli laiskottelua ja hulluutta elämäntavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko ajatella, että raha on jopa haitaksi taiteen tekemiselle? Nälkäinen taiteilija yrittää enemmän. Täytyy olla todellinen vimma, jos nälässä ja kurjuudessa on pakottava tarve tehdä taidetta sen sijaan, että hankkisi leipää pöytään.

Miten siitä rahasta sitten on haittaa rikkaalle? Sama vimma voi kai olla rahoista huolimatta? Toisaalta aikaa jää paremmin taiteen tekemiselle, kun elämä ei ole sellaista jatkuvaa säätöä.

Köyhyys tekee ihmisistä luovempia. Kun ei ole varaa ostaa kaikkea valmiina, pitää käyttää mielikuvitusta. kirpputoreilta ostetut vaatteet ja huonekalut, niitä pitää usein korjailla. Joutuu miettimään enemmän, miten saisi asioista paremman näköisiä. Tämä taas aiheuttaa sen, että ihminen on persoonallisemman näköinen ja luo oman tyylinsä.

Merkkivaatteiden ostaminen kaupasta on helppoa. Joku muu (suunnittelija) on valmiiksi miettinyt sen, mikä näyttää hyvältä. Mutta silloin ihminen pukeutuu toisen maun mukaan, eikä oma persoonallisuus tule esiin.

Rikkaat ihmiset ovat myös usein laiskoja, kun on helppo ostaa kaikki valmiina.

Hyvähän se tietysti on, että ihminen on tyytyväinen. Tyytyväisestä ihmisestä ei kuitenkaan usein tule taiteilijaa. Ei ole tarvetta vuodattaa sieluaan. Ja toisaalta vaivannäkö ilman palkkiota ei houkuta ihmistä, joka on saanut asioita helposti.

Taide on haava. Juurikin siksi hyvät taiteilijat ovat kärsineet tragedioista: terveys- ja mielenterveysongelmista.

Kärsivä taiteilija on myytti, mutta siinä on kuitenkin totuuden siemen.

Itse asiassa on ihan tutkittua tietoa, että köyhyys lisää näköalattomuutta, ja krooninen stressi on noidankehä, joka huonontaa ongelmanratkaisukykyä, mikä puolestaan taas lisää stressiä. Todella harvalla ihmisellä on loistava paineensietokyky, joka kykenee paineen alla yhä luovempiin suorituksiin. Ja sellaiset ihmiset eivät yleensä pysy köyhinä.

Se, että hyvät taiteilijat kärsivät, on aika vahingollinen myytti. Jos taiteilijoiden elämänkertoja lukee, niin kärsimys jos mikä lyhentää taiteilijan uraa. Se "haava" on voinut inspiroida taiteilijaa, mutta koskaan ei voi tietää, mitä kaikkea taiteilija olisi voinut saada aikaiseksi ilman haavaa, köyhyyttä, päihdeongelmaa ja niin edelleen. Tylsempää, vauraampaa elämää viettävät taiteilijat eivät yleisesti ottaen kuole epätavallisen nuorina, ja aktiivista uraa jatkuu vuosikymmeniä. Lähtötilanteessa vähäisemmälläkin lahjakkuudella tällainen tylsempi puurtaja voi saada loppujen lopuksi enemmän hyvää tuotantoa aikaiseksi uransa aikana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on perityillä rahoilla helppoa vähän puuhastella omaa vaatemerkkiä ja asustella ulkomailla jne. Kyl mäkin olisin hullu taiteilija jos olis 30 miltsin omaisuus. Ihan sama mitä millaisia riepuja piirtelee, ja vaikka kukaan ei ostais ikinä mitään. On vaan olevinaan suuri diiva ja taiteilija. Koska rahaa on vaikka polttaa pois. Ja helppo sanoa että rahalla ei ole väliä.

Helppo elämä, rikas isä ja koira. Vai miten se meni...

Miksi tarvitsisit sen 30 miljoonaa ollaksesi hullu taiteilija? Voit olla ihan nytkin, vaikka työttömyyskorvauksella.

Jos et taiteilija nyt, et kyllä ole sitä 30 miljoonankaan jälkeen, vielä vähemmän. Kiusaus helppoon jetset- elämään on liian suuri. Vai voitko väittää, että äkkirikastuneena tekisit päivääkään enää työtä? Vaikutat juuri sellaiselta lorvijalta, joka mielellään vain matkustelisi, laiskottelisi ja pelaisi kaiket päivät.

Voin väittää etten tekisi koskaan enää mitään tuottavaa työtä jos saisin 30 milliä. Laiskottelisin todellakin täysin rinnoin ja leveilisin rahoilla no just sun kaltaiselle inisijöille.. Sit kun kyllästyttäisi laiskottelu niin voisin esittää sitä hullua taiteilijaa tai poikkitaiteellista vaatesuunnittelijaa, ihan sama, vois vähän kato harrastella. Ja kyllä olen laiska luonteeltani , harmi vaan että olen persaukinen ja se ei salli laiskottelua ja hulluutta elämäntavaksi.

Tämän takia et luultavasti tule koskaan rikastumaan. Ihan oman itsesi takia ja kehittyäksesi ihmisenä sinun on parempi olla köyhä.

30 miljoonaa on niin törkeän iso summa, että siinä olisi oikeasti vastuutakin, miten sen käyttäisi ja sijoittaisi. Sinunkaltaisellesi jos se päätyisi, se olisi kuin palava ase.

Tuolla rahalla voisi jo aloittaa sisällissodan jossain päin maailmaa.

Onneksi ihmiset eivät yleensä saa täällä maapallolla enempää vastuuta, kuin pystyvät kantamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko ajatella, että raha on jopa haitaksi taiteen tekemiselle? Nälkäinen taiteilija yrittää enemmän. Täytyy olla todellinen vimma, jos nälässä ja kurjuudessa on pakottava tarve tehdä taidetta sen sijaan, että hankkisi leipää pöytään.

Miten siitä rahasta sitten on haittaa rikkaalle? Sama vimma voi kai olla rahoista huolimatta? Toisaalta aikaa jää paremmin taiteen tekemiselle, kun elämä ei ole sellaista jatkuvaa säätöä.

Köyhyys tekee ihmisistä luovempia. Kun ei ole varaa ostaa kaikkea valmiina, pitää käyttää mielikuvitusta. kirpputoreilta ostetut vaatteet ja huonekalut, niitä pitää usein korjailla. Joutuu miettimään enemmän, miten saisi asioista paremman näköisiä. Tämä taas aiheuttaa sen, että ihminen on persoonallisemman näköinen ja luo oman tyylinsä.

Merkkivaatteiden ostaminen kaupasta on helppoa. Joku muu (suunnittelija) on valmiiksi miettinyt sen, mikä näyttää hyvältä. Mutta silloin ihminen pukeutuu toisen maun mukaan, eikä oma persoonallisuus tule esiin.

Rikkaat ihmiset ovat myös usein laiskoja, kun on helppo ostaa kaikki valmiina.

Hyvähän se tietysti on, että ihminen on tyytyväinen. Tyytyväisestä ihmisestä ei kuitenkaan usein tule taiteilijaa. Ei ole tarvetta vuodattaa sieluaan. Ja toisaalta vaivannäkö ilman palkkiota ei houkuta ihmistä, joka on saanut asioita helposti.

Taide on haava. Juurikin siksi hyvät taiteilijat ovat kärsineet tragedioista: terveys- ja mielenterveysongelmista.

Kärsivä taiteilija on myytti, mutta siinä on kuitenkin totuuden siemen.

Itse asiassa on ihan tutkittua tietoa, että köyhyys lisää näköalattomuutta, ja krooninen stressi on noidankehä, joka huonontaa ongelmanratkaisukykyä, mikä puolestaan taas lisää stressiä. Todella harvalla ihmisellä on loistava paineensietokyky, joka kykenee paineen alla yhä luovempiin suorituksiin. Ja sellaiset ihmiset eivät yleensä pysy köyhinä.

Se, että hyvät taiteilijat kärsivät, on aika vahingollinen myytti. Jos taiteilijoiden elämänkertoja lukee, niin kärsimys jos mikä lyhentää taiteilijan uraa. Se "haava" on voinut inspiroida taiteilijaa, mutta koskaan ei voi tietää, mitä kaikkea taiteilija olisi voinut saada aikaiseksi ilman haavaa, köyhyyttä, päihdeongelmaa ja niin edelleen. Tylsempää, vauraampaa elämää viettävät taiteilijat eivät yleisesti ottaen kuole epätavallisen nuorina, ja aktiivista uraa jatkuu vuosikymmeniä. Lähtötilanteessa vähäisemmälläkin lahjakkuudella tällainen tylsempi puurtaja voi saada loppujen lopuksi enemmän hyvää tuotantoa aikaiseksi uransa aikana.

Raha ei tuo onnea. On ihan tutkittu, että minimitoimeentulon jälkeen raha ei tuo enää iloa.

Olen lukenut taiteilijaelämänkertoja ja miettinyt taiteilijuutta ja sitä, mikä ihmisen ajaa siihen.

Ja ei, se ei ole onnellinen tasapainoinen lapsuus ja elämä. Järjestäen kuuluisat taiteilijat ovat kärsineet sairauksista, mielenterveysongelmista tai traumoista.

Naistaiteilijoiden on pitkään pitänyt tehdä valinta naimisiinmenon tai taiteilijauran välillä.

Kuka terve ihminen altistaisi itsensä tekemään asioita, jotka ovat hulluja ja vaarallisiakin?

Jo taiteen tekemiseen vaadittava rauha ja yksinäisyys (eristäytyminen) ovat ihmiselle epätervettä käytöstä.

Tämä erikoinen impulssi, joka ajaa taiteen maailmaan, sysäys tuntemattomaan. Tietysti ihminen voi parantua ja alkaa tekemään taidetta ilon kautta. Ja elää pitkän ja onnellisen elämän. Harvoin vain näistä taiteilijoista tulee kuuluisia.

Ovatkohan maksaneet vieraiden matkat ja ylläpidon

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko ajatella, että raha on jopa haitaksi taiteen tekemiselle? Nälkäinen taiteilija yrittää enemmän. Täytyy olla todellinen vimma, jos nälässä ja kurjuudessa on pakottava tarve tehdä taidetta sen sijaan, että hankkisi leipää pöytään.

Miten siitä rahasta sitten on haittaa rikkaalle? Sama vimma voi kai olla rahoista huolimatta? Toisaalta aikaa jää paremmin taiteen tekemiselle, kun elämä ei ole sellaista jatkuvaa säätöä.

Köyhyys tekee ihmisistä luovempia. Kun ei ole varaa ostaa kaikkea valmiina, pitää käyttää mielikuvitusta. kirpputoreilta ostetut vaatteet ja huonekalut, niitä pitää usein korjailla. Joutuu miettimään enemmän, miten saisi asioista paremman näköisiä. Tämä taas aiheuttaa sen, että ihminen on persoonallisemman näköinen ja luo oman tyylinsä.

Merkkivaatteiden ostaminen kaupasta on helppoa. Joku muu (suunnittelija) on valmiiksi miettinyt sen, mikä näyttää hyvältä. Mutta silloin ihminen pukeutuu toisen maun mukaan, eikä oma persoonallisuus tule esiin.

Rikkaat ihmiset ovat myös usein laiskoja, kun on helppo ostaa kaikki valmiina.

Hyvähän se tietysti on, että ihminen on tyytyväinen. Tyytyväisestä ihmisestä ei kuitenkaan usein tule taiteilijaa. Ei ole tarvetta vuodattaa sieluaan. Ja toisaalta vaivannäkö ilman palkkiota ei houkuta ihmistä, joka on saanut asioita helposti.

Taide on haava. Juurikin siksi hyvät taiteilijat ovat kärsineet tragedioista: terveys- ja mielenterveysongelmista.

Kärsivä taiteilija on myytti, mutta siinä on kuitenkin totuuden siemen.

Itse asiassa on ihan tutkittua tietoa, että köyhyys lisää näköalattomuutta, ja krooninen stressi on noidankehä, joka huonontaa ongelmanratkaisukykyä, mikä puolestaan taas lisää stressiä. Todella harvalla ihmisellä on loistava paineensietokyky, joka kykenee paineen alla yhä luovempiin suorituksiin. Ja sellaiset ihmiset eivät yleensä pysy köyhinä.

Se, että hyvät taiteilijat kärsivät, on aika vahingollinen myytti. Jos taiteilijoiden elämänkertoja lukee, niin kärsimys jos mikä lyhentää taiteilijan uraa. Se "haava" on voinut inspiroida taiteilijaa, mutta koskaan ei voi tietää, mitä kaikkea taiteilija olisi voinut saada aikaiseksi ilman haavaa, köyhyyttä, päihdeongelmaa ja niin edelleen. Tylsempää, vauraampaa elämää viettävät taiteilijat eivät yleisesti ottaen kuole epätavallisen nuorina, ja aktiivista uraa jatkuu vuosikymmeniä. Lähtötilanteessa vähäisemmälläkin lahjakkuudella tällainen tylsempi puurtaja voi saada loppujen lopuksi enemmän hyvää tuotantoa aikaiseksi uransa aikana.

Raha ei tuo onnea. On ihan tutkittu, että minimitoimeentulon jälkeen raha ei tuo enää iloa.

Olen lukenut taiteilijaelämänkertoja ja miettinyt taiteilijuutta ja sitä, mikä ihmisen ajaa siihen.

Ja ei, se ei ole onnellinen tasapainoinen lapsuus ja elämä. Järjestäen kuuluisat taiteilijat ovat kärsineet sairauksista, mielenterveysongelmista tai traumoista.

Naistaiteilijoiden on pitkään pitänyt tehdä valinta naimisiinmenon tai taiteilijauran välillä.

Kuka terve ihminen altistaisi itsensä tekemään asioita, jotka ovat hulluja ja vaarallisiakin?

Jo taiteen tekemiseen vaadittava rauha ja yksinäisyys (eristäytyminen) ovat ihmiselle epätervettä käytöstä.

Tämä erikoinen impulssi, joka ajaa taiteen maailmaan, sysäys tuntemattomaan. Tietysti ihminen voi parantua ja alkaa tekemään taidetta ilon kautta. Ja elää pitkän ja onnellisen elämän. Harvoin vain näistä taiteilijoista tulee kuuluisia.

Minä olen elämässä kokenut molemmat puolet, olen kokenut totaallisen köyhyyden, jolloin ei ollut varaa ostaa oikein mitään. Silloin elämä oli tosi stressaavaa ja kyllä, köyhyys myös eristää sinut muista, koska ei ole varaa tehdä mitään ja jotenkin sitä köyhyyttä häpeää.

Olen myös ollut asemassa, jolloin rahaa on ollut niin, että on voinut ostaa ja harrastaa mitä hyvänsä, käyttää palveluita yms. Silloin on sosiaalisempi ja tapaa enemmän ihmisiä eikä ole stressiä laskujen maksusta eikä tarvi miettiä onko varaa johonkin asiaan.

Nyt olen jotain tuolta väliltä ja on todellakin ikävä niitä päiviä, jolloin oli todella paljon rahaa, elämä vapaata ja huoletonta. Tämä vain yhden ihmisen mielipide, mutta minun elämääni raha todellakin luo onnellisuutta monin tavoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko ajatella, että raha on jopa haitaksi taiteen tekemiselle? Nälkäinen taiteilija yrittää enemmän. Täytyy olla todellinen vimma, jos nälässä ja kurjuudessa on pakottava tarve tehdä taidetta sen sijaan, että hankkisi leipää pöytään.

Miten siitä rahasta sitten on haittaa rikkaalle? Sama vimma voi kai olla rahoista huolimatta? Toisaalta aikaa jää paremmin taiteen tekemiselle, kun elämä ei ole sellaista jatkuvaa säätöä.

Köyhyys tekee ihmisistä luovempia. Kun ei ole varaa ostaa kaikkea valmiina, pitää käyttää mielikuvitusta. kirpputoreilta ostetut vaatteet ja huonekalut, niitä pitää usein korjailla. Joutuu miettimään enemmän, miten saisi asioista paremman näköisiä. Tämä taas aiheuttaa sen, että ihminen on persoonallisemman näköinen ja luo oman tyylinsä.

Merkkivaatteiden ostaminen kaupasta on helppoa. Joku muu (suunnittelija) on valmiiksi miettinyt sen, mikä näyttää hyvältä. Mutta silloin ihminen pukeutuu toisen maun mukaan, eikä oma persoonallisuus tule esiin.

Rikkaat ihmiset ovat myös usein laiskoja, kun on helppo ostaa kaikki valmiina.

Hyvähän se tietysti on, että ihminen on tyytyväinen. Tyytyväisestä ihmisestä ei kuitenkaan usein tule taiteilijaa. Ei ole tarvetta vuodattaa sieluaan. Ja toisaalta vaivannäkö ilman palkkiota ei houkuta ihmistä, joka on saanut asioita helposti.

Taide on haava. Juurikin siksi hyvät taiteilijat ovat kärsineet tragedioista: terveys- ja mielenterveysongelmista.

Kärsivä taiteilija on myytti, mutta siinä on kuitenkin totuuden siemen.

Itse asiassa on ihan tutkittua tietoa, että köyhyys lisää näköalattomuutta, ja krooninen stressi on noidankehä, joka huonontaa ongelmanratkaisukykyä, mikä puolestaan taas lisää stressiä. Todella harvalla ihmisellä on loistava paineensietokyky, joka kykenee paineen alla yhä luovempiin suorituksiin. Ja sellaiset ihmiset eivät yleensä pysy köyhinä.

Se, että hyvät taiteilijat kärsivät, on aika vahingollinen myytti. Jos taiteilijoiden elämänkertoja lukee, niin kärsimys jos mikä lyhentää taiteilijan uraa. Se "haava" on voinut inspiroida taiteilijaa, mutta koskaan ei voi tietää, mitä kaikkea taiteilija olisi voinut saada aikaiseksi ilman haavaa, köyhyyttä, päihdeongelmaa ja niin edelleen. Tylsempää, vauraampaa elämää viettävät taiteilijat eivät yleisesti ottaen kuole epätavallisen nuorina, ja aktiivista uraa jatkuu vuosikymmeniä. Lähtötilanteessa vähäisemmälläkin lahjakkuudella tällainen tylsempi puurtaja voi saada loppujen lopuksi enemmän hyvää tuotantoa aikaiseksi uransa aikana.

Raha ei tuo onnea. On ihan tutkittu, että minimitoimeentulon jälkeen raha ei tuo enää iloa.

Olen lukenut taiteilijaelämänkertoja ja miettinyt taiteilijuutta ja sitä, mikä ihmisen ajaa siihen.

Ja ei, se ei ole onnellinen tasapainoinen lapsuus ja elämä. Järjestäen kuuluisat taiteilijat ovat kärsineet sairauksista, mielenterveysongelmista tai traumoista.

Naistaiteilijoiden on pitkään pitänyt tehdä valinta naimisiinmenon tai taiteilijauran välillä.

Kuka terve ihminen altistaisi itsensä tekemään asioita, jotka ovat hulluja ja vaarallisiakin?

Jo taiteen tekemiseen vaadittava rauha ja yksinäisyys (eristäytyminen) ovat ihmiselle epätervettä käytöstä.

Tämä erikoinen impulssi, joka ajaa taiteen maailmaan, sysäys tuntemattomaan. Tietysti ihminen voi parantua ja alkaa tekemään taidetta ilon kautta. Ja elää pitkän ja onnellisen elämän. Harvoin vain näistä taiteilijoista tulee kuuluisia.

Tämä väitteesi ei pidä paikkaansa. Raha tuo onnea määrättyyn pisteeseen asti ja sitten sillä ei ole merkitystä, eikä se ole minimitoimeentulo, vaan esimerkiksi Yhdysvalloissa 75 tuhatta dollaria.

Vaikka kuvittelet, että köyhyys ja traumaattinen lapsuus on sama asia, niin ei se ole ja 1900- luvun keskivertoihmisen elämänlaatu näyttäytyy tietenkin nykymaailmassa köyhältä ja huonolta. Kunnon köyhillä ei silloin ollut varaa johonkin pensseleihin ja maaleihin lapsille annettavaksi. Eikä jonnekin Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulun mitään oikeasti köyhien lapsilla ollut asiaa. Se olisi ollut jo köyhän perheen asenteen puolesta varmasti lähes mahdotonta.

Ja kun katsomme näitä suomalaisia naistaiteilijoita,niin järjestään heillä on kyllä suht menestyneet isät. Kuinka hyviä isiä, sitten muuten ovat olleet niin vaikea tietenkin sanoa ja verrata muihin sen aikakauden isiin.

Nykyisin jos katsomme ketkä tuonne taidealan lähtevät opiskelemaan, niin se on ihan kaikki jotka sisälle noihin kouluihin pääsevät kaikenlaisista lähtökohdista.

Itse tunnen erään suht tunnetun suomalaistaiteilijan, josta on lehdissä juttua ja häntä pidetään lahjakkaana ja menestyneenä nykytaiteilijoita ja koska asuin ihan heidän viereisessä talossa voin sanoa ettei hänen lapsuutensa ollut köyhä eikä inhottava. Siellä hän meidän muiden kanssa leikki pihalla, kuten kuka tahansa lapsi. Mutta ehkä häntä kiusattiin koulussa?

Vierailija kirjoitti:

Olisin kuvitellut Spektin olevan just sen tyylinen äijä, joka ottaa sen 15 v nuoremman mallitytön edustusvaimoksi ja vaihtaa aina muutaman vuoden välein. Emelie taas on sen oloinen mimmi, jonka ei ole koskaan tarvinnut yrittää miellyttää miehiä ja pukeutuu vaikka täytettyyn kalkkunaan, fuckboy-tyylisen suomiräppärin habitus ei olisi kuvitellut iskevän. Erikoinen pari. Emelien tyyli ihan kammottava ja Spektin biisit hirveetä kuraa mutta jostain syystä suhtaudun näihin yhdessä positiivisemmin kuin erikseen. :D 

 

Ei oo pelkkä räppäri ollut. Koulutus KTM. Ollut Nordealla sijoitusjohtaja.

Siinä on kyllä alfapari.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko ajatella, että raha on jopa haitaksi taiteen tekemiselle? Nälkäinen taiteilija yrittää enemmän. Täytyy olla todellinen vimma, jos nälässä ja kurjuudessa on pakottava tarve tehdä taidetta sen sijaan, että hankkisi leipää pöytään.

Miten siitä rahasta sitten on haittaa rikkaalle? Sama vimma voi kai olla rahoista huolimatta? Toisaalta aikaa jää paremmin taiteen tekemiselle, kun elämä ei ole sellaista jatkuvaa säätöä.

Köyhyys tekee ihmisistä luovempia. Kun ei ole varaa ostaa kaikkea valmiina, pitää käyttää mielikuvitusta. kirpputoreilta ostetut vaatteet ja huonekalut, niitä pitää usein korjailla. Joutuu miettimään enemmän, miten saisi asioista paremman näköisiä. Tämä taas aiheuttaa sen, että ihminen on persoonallisemman näköinen ja luo oman tyylinsä.

Merkkivaatteiden ostaminen kaupasta on helppoa. Joku muu (suunnittelija) on valmiiksi miettinyt sen, mikä näyttää hyvältä. Mutta silloin ihminen pukeutuu toisen maun mukaan, eikä oma persoonallisuus tule esiin.

Rikkaat ihmiset ovat myös usein laiskoja, kun on helppo ostaa kaikki valmiina.

Hyvähän se tietysti on, että ihminen on tyytyväinen. Tyytyväisestä ihmisestä ei kuitenkaan usein tule taiteilijaa. Ei ole tarvetta vuodattaa sieluaan. Ja toisaalta vaivannäkö ilman palkkiota ei houkuta ihmistä, joka on saanut asioita helposti.

Taide on haava. Juurikin siksi hyvät taiteilijat ovat kärsineet tragedioista: terveys- ja mielenterveysongelmista.

Kärsivä taiteilija on myytti, mutta siinä on kuitenkin totuuden siemen.

Itse asiassa on ihan tutkittua tietoa, että köyhyys lisää näköalattomuutta, ja krooninen stressi on noidankehä, joka huonontaa ongelmanratkaisukykyä, mikä puolestaan taas lisää stressiä. Todella harvalla ihmisellä on loistava paineensietokyky, joka kykenee paineen alla yhä luovempiin suorituksiin. Ja sellaiset ihmiset eivät yleensä pysy köyhinä.

Se, että hyvät taiteilijat kärsivät, on aika vahingollinen myytti. Jos taiteilijoiden elämänkertoja lukee, niin kärsimys jos mikä lyhentää taiteilijan uraa. Se "haava" on voinut inspiroida taiteilijaa, mutta koskaan ei voi tietää, mitä kaikkea taiteilija olisi voinut saada aikaiseksi ilman haavaa, köyhyyttä, päihdeongelmaa ja niin edelleen. Tylsempää, vauraampaa elämää viettävät taiteilijat eivät yleisesti ottaen kuole epätavallisen nuorina, ja aktiivista uraa jatkuu vuosikymmeniä. Lähtötilanteessa vähäisemmälläkin lahjakkuudella tällainen tylsempi puurtaja voi saada loppujen lopuksi enemmän hyvää tuotantoa aikaiseksi uransa aikana.

Raha ei tuo onnea. On ihan tutkittu, että minimitoimeentulon jälkeen raha ei tuo enää iloa.

Olen lukenut taiteilijaelämänkertoja ja miettinyt taiteilijuutta ja sitä, mikä ihmisen ajaa siihen.

Ja ei, se ei ole onnellinen tasapainoinen lapsuus ja elämä. Järjestäen kuuluisat taiteilijat ovat kärsineet sairauksista, mielenterveysongelmista tai traumoista.

Naistaiteilijoiden on pitkään pitänyt tehdä valinta naimisiinmenon tai taiteilijauran välillä.

Kuka terve ihminen altistaisi itsensä tekemään asioita, jotka ovat hulluja ja vaarallisiakin?

Jo taiteen tekemiseen vaadittava rauha ja yksinäisyys (eristäytyminen) ovat ihmiselle epätervettä käytöstä.

Tämä erikoinen impulssi, joka ajaa taiteen maailmaan, sysäys tuntemattomaan. Tietysti ihminen voi parantua ja alkaa tekemään taidetta ilon kautta. Ja elää pitkän ja onnellisen elämän. Harvoin vain näistä taiteilijoista tulee kuuluisia.

Tämä väitteesi ei pidä paikkaansa. Raha tuo onnea määrättyyn pisteeseen asti ja sitten sillä ei ole merkitystä, eikä se ole minimitoimeentulo, vaan esimerkiksi Yhdysvalloissa 75 tuhatta dollaria.

Vaikka kuvittelet, että köyhyys ja traumaattinen lapsuus on sama asia, niin ei se ole ja 1900- luvun keskivertoihmisen elämänlaatu näyttäytyy tietenkin nykymaailmassa köyhältä ja huonolta. Kunnon köyhillä ei silloin ollut varaa johonkin pensseleihin ja maaleihin lapsille annettavaksi. Eikä jonnekin Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulun mitään oikeasti köyhien lapsilla ollut asiaa. Se olisi ollut jo köyhän perheen asenteen puolesta varmasti lähes mahdotonta.

Ja kun katsomme näitä suomalaisia naistaiteilijoita,niin järjestään heillä on kyllä suht menestyneet isät. Kuinka hyviä isiä, sitten muuten ovat olleet niin vaikea tietenkin sanoa ja verrata muihin sen aikakauden isiin.

Nykyisin jos katsomme ketkä tuonne taidealan lähtevät opiskelemaan, niin se on ihan kaikki jotka sisälle noihin kouluihin pääsevät kaikenlaisista lähtökohdista.

Itse tunnen erään suht tunnetun suomalaistaiteilijan, josta on lehdissä juttua ja häntä pidetään lahjakkaana ja menestyneenä nykytaiteilijoita ja koska asuin ihan heidän viereisessä talossa voin sanoa ettei hänen lapsuutensa ollut köyhä eikä inhottava. Siellä hän meidän muiden kanssa leikki pihalla, kuten kuka tahansa lapsi. Mutta ehkä häntä kiusattiin koulussa?

Jotkut hyvin lahjakkaat lapset saattoivat saada vapaaoppilaspaikan, kuten Helene Schjerfbeck, joka aloitti taideopinnot 11-vuotiaana. Hän oli köyhästä yh-perheestä, ja hänellä oli myös lonkkavika, jonka takia hän klinkkasi. Romanttisia miessuhteita hänellä ei ollut kirjeenvaihtoa enempää. Tämä kaikki mahdollisti keskittymisen taiteeseen.

Vaikka ei ollut kalliita värejä (jotka olivat hyvin arvokkaita), oli kuitenkin saatavilla hiiltä ja paperia. Varmasti erityislahjakkuudet huomattiin ja silloin oli olemassa rikkaita mesenaatteja, jotka rahoittivat taideopintoja. Silloi oli myös oppipoika-systeemi, jolloin saattoi päästä taitelijan apulaiseksi ja näin saada tarvittavat tiedot.

Varmasti osa näistä köyhistä” oloista olevista taiteilijoista oli kuitenkin kulttuurikodeista, jossa arvostettiin oppineisuutta. Eli näin suhtauduttiin suopeammin taiteen tekemiseen.

En viitsi käyttää nykytaiteilijoita esimerkkinä tällä palstalla, vaikka sieltäkin löytyisi kuvaavia tapauksia.

Käytit esimerkkinä onnellista naapuriasi, josta tuli menestynyt taiteilija. Vaikeahan sitä on sanoa, mitä kukakin tuntee sisimmässään. Tiedän ihmisiä, joista ei koskaan näe päältä, jos on jotain ikävää.

Edelleen olen sitä mieltä, että taide on haava. Jotta ihmisestä muovautuisi taiteilija, hänellä on ollut jokin impulssi, joka on sysännyt tai pakottanut hänet taiteen pariin. Tämä pakottaa hänet kertomaan kuvin, sanoin, musiikilla tai keholla.

Tunnen useita taiteilijoita, joista kaikilla on ollut jotain vaikeita kokemuksia. Olen ollut muutamassa taidekoulussa, joissa lahjakkaimmat ja tuotteliaimmat ovat yleensä olleet niitä hauraimpia ihmisiä. Itseilmaisu on ollut heillä pakonomaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksi lahjatonta "taiteilijaa" (rahoittavat "taiteilunsa", kun lahjoillaan eivät sitä voi mahdollistaa) löysivät toisensa, minusta match made in heaven, onnea!

Sano joku menestyvä taiteilija Suomessa joka on perseaukisesta noussut hyviin masseihin ilman että on suvun/puolison rahat mahdollistaneet vähintään uran alun.

Kalervo Palsa, Reidar Särestöniemi, Juice Leskinen. Onhan niitä.

Todellinen lahjakkuus puskee esiin vaikka kiven kolosta.

Olisipa kiva nähdä jos Suomessa olisi nykyään joku Palsan kaltainen tyyppi niin mitä siitä kirjoitettaisiin palstalla. Varmaan tosi arvostavasti. :P

tai joku Palsan kaltainen tyyppi muuten mutta ei olisi taiteilija. Vihattaisiin vielä enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko ajatella, että raha on jopa haitaksi taiteen tekemiselle? Nälkäinen taiteilija yrittää enemmän. Täytyy olla todellinen vimma, jos nälässä ja kurjuudessa on pakottava tarve tehdä taidetta sen sijaan, että hankkisi leipää pöytään.

Ehkä ei noinkaan mustavalkoisesti. Suomen Aalto-yliopisto pärjää erinomaisesti muotisuunnittelussa. Niin hyvin, että kelpaa opiskelijat suoraan isoihin muotitaloihin suunnittelijoiksi. YSL, MM6, Louis Vuitton, Balenciaga jne. Sama juttu sarjakuvapiirtämisestä: Marvelilla on suomalainen nainen tekemässä omaa loistouraa.

Mikä on niiden taustalla? Ahkeruus, sinnikkyys, sisu.

Niitä ei saa hopeatarjottimella nenän eteen valmiiksi maksetuilla ulkomaan vaatesuunnitteluopinnoilla.

Siis tiedätkö jostain että nuo Aallon ja Marvelin tyypit on jotenkin matalista majoista lähteneet? Eiköhän nuo ole keskiluokkaa tai siitä ylöspäin alun perinkin niin kuin lähes kaikki pidemmälle opiskelleet nykyisin. Esim. tuo Milanon koulu jonka Emelie on käynyt, ei ole niin kallis etteikö sitä voisi käydä joku lääkärin lapsi jos haluaa alalle.

Kiva, että yleistät. Seuraavassa linkissä on juttu kaverista, joka oli hukassa elämänsä kanssa kolmekymppiseksi ja löysi vihdoin oman juttunsa. Ja oli tehnyt kyllä kaikenlaisia juttuja ennen muotialaa. Eikä ollut kultalusikka suussa syntynyt.

Meni lukiosta suoraan yliopistoon, jonne helppo päästä svedulinjalle. Jätti kesken kun ei ollut "intohimoa". Tuo on eri asia kuin nousta köyhyydestä. Tulot tuskin on nytkään niin suuret että lehdet kirjoittaisi, jos olisi niin tunnettu että uutisoitaisiin. Zaida Bergrothilla, joka on Suomen tunnetuimpia ohjaajia, oli tulot jotain viisi tonnia koko vuodelta viime tiedoissa. 

Siis hä? Artikkelin mukaan opiskeli sosiaalialaa ja oli lehtimyyjänä ja myyjänä esim. Bauhausissa. Luitko edes juttua? Kuka tahansa voi opiskella Suomessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko ajatella, että raha on jopa haitaksi taiteen tekemiselle? Nälkäinen taiteilija yrittää enemmän. Täytyy olla todellinen vimma, jos nälässä ja kurjuudessa on pakottava tarve tehdä taidetta sen sijaan, että hankkisi leipää pöytään.

Miten siitä rahasta sitten on haittaa rikkaalle? Sama vimma voi kai olla rahoista huolimatta? Toisaalta aikaa jää paremmin taiteen tekemiselle, kun elämä ei ole sellaista jatkuvaa säätöä.

Köyhyys tekee ihmisistä luovempia. Kun ei ole varaa ostaa kaikkea valmiina, pitää käyttää mielikuvitusta. kirpputoreilta ostetut vaatteet ja huonekalut, niitä pitää usein korjailla. Joutuu miettimään enemmän, miten saisi asioista paremman näköisiä. Tämä taas aiheuttaa sen, että ihminen on persoonallisemman näköinen ja luo oman tyylinsä.

Merkkivaatteiden ostaminen kaupasta on helppoa. Joku muu (suunnittelija) on valmiiksi miettinyt sen, mikä näyttää hyvältä. Mutta silloin ihminen pukeutuu toisen maun mukaan, eikä oma persoonallisuus tule esiin.

Rikkaat ihmiset ovat myös usein laiskoja, kun on helppo ostaa kaikki valmiina.

Hyvähän se tietysti on, että ihminen on tyytyväinen. Tyytyväisestä ihmisestä ei kuitenkaan usein tule taiteilijaa. Ei ole tarvetta vuodattaa sieluaan. Ja toisaalta vaivannäkö ilman palkkiota ei houkuta ihmistä, joka on saanut asioita helposti.

Taide on haava. Juurikin siksi hyvät taiteilijat ovat kärsineet tragedioista: terveys- ja mielenterveysongelmista.

Kärsivä taiteilija on myytti, mutta siinä on kuitenkin totuuden siemen.

Itse asiassa on ihan tutkittua tietoa, että köyhyys lisää näköalattomuutta, ja krooninen stressi on noidankehä, joka huonontaa ongelmanratkaisukykyä, mikä puolestaan taas lisää stressiä. Todella harvalla ihmisellä on loistava paineensietokyky, joka kykenee paineen alla yhä luovempiin suorituksiin. Ja sellaiset ihmiset eivät yleensä pysy köyhinä.

Se, että hyvät taiteilijat kärsivät, on aika vahingollinen myytti. Jos taiteilijoiden elämänkertoja lukee, niin kärsimys jos mikä lyhentää taiteilijan uraa. Se "haava" on voinut inspiroida taiteilijaa, mutta koskaan ei voi tietää, mitä kaikkea taiteilija olisi voinut saada aikaiseksi ilman haavaa, köyhyyttä, päihdeongelmaa ja niin edelleen. Tylsempää, vauraampaa elämää viettävät taiteilijat eivät yleisesti ottaen kuole epätavallisen nuorina, ja aktiivista uraa jatkuu vuosikymmeniä. Lähtötilanteessa vähäisemmälläkin lahjakkuudella tällainen tylsempi puurtaja voi saada loppujen lopuksi enemmän hyvää tuotantoa aikaiseksi uransa aikana.

Raha ei tuo onnea. On ihan tutkittu, että minimitoimeentulon jälkeen raha ei tuo enää iloa.

Olen lukenut taiteilijaelämänkertoja ja miettinyt taiteilijuutta ja sitä, mikä ihmisen ajaa siihen.

Ja ei, se ei ole onnellinen tasapainoinen lapsuus ja elämä. Järjestäen kuuluisat taiteilijat ovat kärsineet sairauksista, mielenterveysongelmista tai traumoista.

Naistaiteilijoiden on pitkään pitänyt tehdä valinta naimisiinmenon tai taiteilijauran välillä.

Kuka terve ihminen altistaisi itsensä tekemään asioita, jotka ovat hulluja ja vaarallisiakin?

Jo taiteen tekemiseen vaadittava rauha ja yksinäisyys (eristäytyminen) ovat ihmiselle epätervettä käytöstä.

Tämä erikoinen impulssi, joka ajaa taiteen maailmaan, sysäys tuntemattomaan. Tietysti ihminen voi parantua ja alkaa tekemään taidetta ilon kautta. Ja elää pitkän ja onnellisen elämän. Harvoin vain näistä taiteilijoista tulee kuuluisia.

Tämä väitteesi ei pidä paikkaansa. Raha tuo onnea määrättyyn pisteeseen asti ja sitten sillä ei ole merkitystä, eikä se ole minimitoimeentulo, vaan esimerkiksi Yhdysvalloissa 75 tuhatta dollaria.

Vaikka kuvittelet, että köyhyys ja traumaattinen lapsuus on sama asia, niin ei se ole ja 1900- luvun keskivertoihmisen elämänlaatu näyttäytyy tietenkin nykymaailmassa köyhältä ja huonolta. Kunnon köyhillä ei silloin ollut varaa johonkin pensseleihin ja maaleihin lapsille annettavaksi. Eikä jonnekin Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulun mitään oikeasti köyhien lapsilla ollut asiaa. Se olisi ollut jo köyhän perheen asenteen puolesta varmasti lähes mahdotonta.

Ja kun katsomme näitä suomalaisia naistaiteilijoita,niin järjestään heillä on kyllä suht menestyneet isät. Kuinka hyviä isiä, sitten muuten ovat olleet niin vaikea tietenkin sanoa ja verrata muihin sen aikakauden isiin.

Nykyisin jos katsomme ketkä tuonne taidealan lähtevät opiskelemaan, niin se on ihan kaikki jotka sisälle noihin kouluihin pääsevät kaikenlaisista lähtökohdista.

Itse tunnen erään suht tunnetun suomalaistaiteilijan, josta on lehdissä juttua ja häntä pidetään lahjakkaana ja menestyneenä nykytaiteilijoita ja koska asuin ihan heidän viereisessä talossa voin sanoa ettei hänen lapsuutensa ollut köyhä eikä inhottava. Siellä hän meidän muiden kanssa leikki pihalla, kuten kuka tahansa lapsi. Mutta ehkä häntä kiusattiin koulussa?

Jotkut hyvin lahjakkaat lapset saattoivat saada vapaaoppilaspaikan, kuten Helene Schjerfbeck, joka aloitti taideopinnot 11-vuotiaana. Hän oli köyhästä yh-perheestä, ja hänellä oli myös lonkkavika, jonka takia hän klinkkasi. Romanttisia miessuhteita hänellä ei ollut kirjeenvaihtoa enempää. Tämä kaikki mahdollisti keskittymisen taiteeseen.

Vaikka ei ollut kalliita värejä (jotka olivat hyvin arvokkaita), oli kuitenkin saatavilla hiiltä ja paperia. Varmasti erityislahjakkuudet huomattiin ja silloin oli olemassa rikkaita mesenaatteja, jotka rahoittivat taideopintoja. Silloi oli myös oppipoika-systeemi, jolloin saattoi päästä taitelijan apulaiseksi ja näin saada tarvittavat tiedot.

Varmasti osa näistä köyhistä” oloista olevista taiteilijoista oli kuitenkin kulttuurikodeista, jossa arvostettiin oppineisuutta. Eli näin suhtauduttiin suopeammin taiteen tekemiseen.

En viitsi käyttää nykytaiteilijoita esimerkkinä tällä palstalla, vaikka sieltäkin löytyisi kuvaavia tapauksia.

Käytit esimerkkinä onnellista naapuriasi, josta tuli menestynyt taiteilija. Vaikeahan sitä on sanoa, mitä kukakin tuntee sisimmässään. Tiedän ihmisiä, joista ei koskaan näe päältä, jos on jotain ikävää.

Edelleen olen sitä mieltä, että taide on haava. Jotta ihmisestä muovautuisi taiteilija, hänellä on ollut jokin impulssi, joka on sysännyt tai pakottanut hänet taiteen pariin. Tämä pakottaa hänet kertomaan kuvin, sanoin, musiikilla tai keholla.

Tunnen useita taiteilijoita, joista kaikilla on ollut jotain vaikeita kokemuksia. Olen ollut muutamassa taidekoulussa, joissa lahjakkaimmat ja tuotteliaimmat ovat yleensä olleet niitä hauraimpia ihmisiä. Itseilmaisu on ollut heillä pakonomaista.

Selvä otetaan nyt sitten Schjerfbeck esimerkiksi, koska aloit puhumaan juuri hänestä. Katsoin hänen tietonsa useammasta lähteestä ja se mitä kirjoitat ei niiden mukaan ole nimeksikään totta.

Hän ei ole yh-äidin lapsi vaan asui ydinperheessä isäänsä kuolemaan asti ja hänen isäänsä kuoli vuonna 1876. Taideopinnot hän aloitti vuonna 1873, joten hänen isäänsä oli silloin vielä elossa, kun Helene aloitti opiskelut ja isä työskenteli rautateiden työpajaan toimistopäälikkönä. Käytänössä siis Helene oli opiskellut jo taidetta kolme vuotta ennen isän kuolemaa ja ennenkuin hänen äidistä tuli yksinhuoltaja ja tietenkin sitä myötä varmasti syntyi talousvaikeuksia.

Myös hänen veljensä on valmistunut arkkitehdiksi, joten aikakausi huomioiden sekä Helene, että hänen veljensä oli korkeakoulutettuja ja tuohon ei jonkun piikana toimineen köyhän yh-äidin lapset, tuolla ikäkaudella olisi koskaan päässeet.

Helene siis valmistui vuosi isänsä kuoleman jälkeen ja siitä kolme vuotta myöhemmin hän muutti Pariisiin, opiskeltuaan ensin yksityisakatemiassa. Vuonna 1883 hän meni Ranskassa kihloihin, joka tosin purkaantui vuonna 1885.

Joten hän ei tullut köyhästä perheestä, hän opiskeli yksityisakatemiassa, hänellä oli kihlattu, hänellä oli mahdollisuus viettää aikaa ulkomailla ja keskittyä taiteeseen ja sen lisäksi hän löysi vielä oman alansa työpaikan taideopettajana.

Mutta suurimman osan tuon ikäkauden ihmisten ja lasten elämänkaaresta löytyy draamaa ja kärsimystä. On ollut sotaa, nälkää, sairauksia, köyhyyttä ja lähiomaisten kuolemia. Ja lähes kaikkia lapsia on silloin kohdeltu huonosti sekä omien vanhempien, opettajien tai vaikka naapurien puolelta. Joten noin yleisesti voisi sanoa, että sen ajan lapsilla oli varmaan kaikilla jotain traumoja ja siten varmaan myös Helenellä.

Mitä naapuriini tulee, niin hän eli ihan tavallisen lapsuuden. Ihan kuten me muutkin saman ikäluokan lapset. He asuivat omistusasunnossa. Hänellä oli äiti, isä ja sisarus ja lemmikki. Ei liikkunut juoruja, että heitä hakattiin, eikä heidän isä ollut alkoholiongelmainen. Tuollaiset jutut olivat kyllä kaikille selviä, missä perheissä tuontyyppisiä ongelmia oli.

Mutta enhän minä tietenkään tiedä jokaisen sisäistä tunnemaailmaa, mutta nykyisin se taitaa olla aika harvinaista etteikö ihmisiä nyt ainakin joskus joku ahdista?

Omasta mielestäni eräs tämän aikamme lahjakkaimmista ja myös aika tuotteliaasta artististista nimeltä Jenny Saville, ei vahvista esimerkiksi käsitystä kärsineestä ihmisestä. Hän tulee ihan tavisperheestä, jos nyt tavisperheitä on siis, ja hän on siis asuu miehensä ja kahden lapsen kanssa ja onnistuu tuottamaan oikein hyvin ja äärettömän korkeatasoista taidetta.

Itse olen sitä mieltä, että nykyisin lahjakas on lahjakas ja siihen ei perheolot vaikuta kuin korkeintaan, että joutuvat jättämään homman kesken ja jättämään opiskelut jo alkuunsa. Ennenvanhaan taas vanhempien asenne määritti, jos sinun ylipäätään edes annettiin opiskella vai jouduitko pelolle töihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko ajatella, että raha on jopa haitaksi taiteen tekemiselle? Nälkäinen taiteilija yrittää enemmän. Täytyy olla todellinen vimma, jos nälässä ja kurjuudessa on pakottava tarve tehdä taidetta sen sijaan, että hankkisi leipää pöytään.

Miten siitä rahasta sitten on haittaa rikkaalle? Sama vimma voi kai olla rahoista huolimatta? Toisaalta aikaa jää paremmin taiteen tekemiselle, kun elämä ei ole sellaista jatkuvaa säätöä.

Köyhyys tekee ihmisistä luovempia. Kun ei ole varaa ostaa kaikkea valmiina, pitää käyttää mielikuvitusta. kirpputoreilta ostetut vaatteet ja huonekalut, niitä pitää usein korjailla. Joutuu miettimään enemmän, miten saisi asioista paremman näköisiä. Tämä taas aiheuttaa sen, että ihminen on persoonallisemman näköinen ja luo oman tyylinsä.

Merkkivaatteiden ostaminen kaupasta on helppoa. Joku muu (suunnittelija) on valmiiksi miettinyt sen, mikä näyttää hyvältä. Mutta silloin ihminen pukeutuu toisen maun mukaan, eikä oma persoonallisuus tule esiin.

Rikkaat ihmiset ovat myös usein laiskoja, kun on helppo ostaa kaikki valmiina.

Hyvähän se tietysti on, että ihminen on tyytyväinen. Tyytyväisestä ihmisestä ei kuitenkaan usein tule taiteilijaa. Ei ole tarvetta vuodattaa sieluaan. Ja toisaalta vaivannäkö ilman palkkiota ei houkuta ihmistä, joka on saanut asioita helposti.

Taide on haava. Juurikin siksi hyvät taiteilijat ovat kärsineet tragedioista: terveys- ja mielenterveysongelmista.

Kärsivä taiteilija on myytti, mutta siinä on kuitenkin totuuden siemen.

Itse asiassa on ihan tutkittua tietoa, että köyhyys lisää näköalattomuutta, ja krooninen stressi on noidankehä, joka huonontaa ongelmanratkaisukykyä, mikä puolestaan taas lisää stressiä. Todella harvalla ihmisellä on loistava paineensietokyky, joka kykenee paineen alla yhä luovempiin suorituksiin. Ja sellaiset ihmiset eivät yleensä pysy köyhinä.

Se, että hyvät taiteilijat kärsivät, on aika vahingollinen myytti. Jos taiteilijoiden elämänkertoja lukee, niin kärsimys jos mikä lyhentää taiteilijan uraa. Se "haava" on voinut inspiroida taiteilijaa, mutta koskaan ei voi tietää, mitä kaikkea taiteilija olisi voinut saada aikaiseksi ilman haavaa, köyhyyttä, päihdeongelmaa ja niin edelleen. Tylsempää, vauraampaa elämää viettävät taiteilijat eivät yleisesti ottaen kuole epätavallisen nuorina, ja aktiivista uraa jatkuu vuosikymmeniä. Lähtötilanteessa vähäisemmälläkin lahjakkuudella tällainen tylsempi puurtaja voi saada loppujen lopuksi enemmän hyvää tuotantoa aikaiseksi uransa aikana.

Raha ei tuo onnea. On ihan tutkittu, että minimitoimeentulon jälkeen raha ei tuo enää iloa.

Olen lukenut taiteilijaelämänkertoja ja miettinyt taiteilijuutta ja sitä, mikä ihmisen ajaa siihen.

Ja ei, se ei ole onnellinen tasapainoinen lapsuus ja elämä. Järjestäen kuuluisat taiteilijat ovat kärsineet sairauksista, mielenterveysongelmista tai traumoista.

Naistaiteilijoiden on pitkään pitänyt tehdä valinta naimisiinmenon tai taiteilijauran välillä.

Kuka terve ihminen altistaisi itsensä tekemään asioita, jotka ovat hulluja ja vaarallisiakin?

Jo taiteen tekemiseen vaadittava rauha ja yksinäisyys (eristäytyminen) ovat ihmiselle epätervettä käytöstä.

Tämä erikoinen impulssi, joka ajaa taiteen maailmaan, sysäys tuntemattomaan. Tietysti ihminen voi parantua ja alkaa tekemään taidetta ilon kautta. Ja elää pitkän ja onnellisen elämän. Harvoin vain näistä taiteilijoista tulee kuuluisia.

Tämä väitteesi ei pidä paikkaansa. Raha tuo onnea määrättyyn pisteeseen asti ja sitten sillä ei ole merkitystä, eikä se ole minimitoimeentulo, vaan esimerkiksi Yhdysvalloissa 75 tuhatta dollaria.

Vaikka kuvittelet, että köyhyys ja traumaattinen lapsuus on sama asia, niin ei se ole ja 1900- luvun keskivertoihmisen elämänlaatu näyttäytyy tietenkin nykymaailmassa köyhältä ja huonolta. Kunnon köyhillä ei silloin ollut varaa johonkin pensseleihin ja maaleihin lapsille annettavaksi. Eikä jonnekin Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulun mitään oikeasti köyhien lapsilla ollut asiaa. Se olisi ollut jo köyhän perheen asenteen puolesta varmasti lähes mahdotonta.

Ja kun katsomme näitä suomalaisia naistaiteilijoita,niin järjestään heillä on kyllä suht menestyneet isät. Kuinka hyviä isiä, sitten muuten ovat olleet niin vaikea tietenkin sanoa ja verrata muihin sen aikakauden isiin.

Nykyisin jos katsomme ketkä tuonne taidealan lähtevät opiskelemaan, niin se on ihan kaikki jotka sisälle noihin kouluihin pääsevät kaikenlaisista lähtökohdista.

Itse tunnen erään suht tunnetun suomalaistaiteilijan, josta on lehdissä juttua ja häntä pidetään lahjakkaana ja menestyneenä nykytaiteilijoita ja koska asuin ihan heidän viereisessä talossa voin sanoa ettei hänen lapsuutensa ollut köyhä eikä inhottava. Siellä hän meidän muiden kanssa leikki pihalla, kuten kuka tahansa lapsi. Mutta ehkä häntä kiusattiin koulussa?

Jotkut hyvin lahjakkaat lapset saattoivat saada vapaaoppilaspaikan, kuten Helene Schjerfbeck, joka aloitti taideopinnot 11-vuotiaana. Hän oli köyhästä yh-perheestä, ja hänellä oli myös lonkkavika, jonka takia hän klinkkasi. Romanttisia miessuhteita hänellä ei ollut kirjeenvaihtoa enempää. Tämä kaikki mahdollisti keskittymisen taiteeseen.

Vaikka ei ollut kalliita värejä (jotka olivat hyvin arvokkaita), oli kuitenkin saatavilla hiiltä ja paperia. Varmasti erityislahjakkuudet huomattiin ja silloin oli olemassa rikkaita mesenaatteja, jotka rahoittivat taideopintoja. Silloi oli myös oppipoika-systeemi, jolloin saattoi päästä taitelijan apulaiseksi ja näin saada tarvittavat tiedot.

Varmasti osa näistä köyhistä” oloista olevista taiteilijoista oli kuitenkin kulttuurikodeista, jossa arvostettiin oppineisuutta. Eli näin suhtauduttiin suopeammin taiteen tekemiseen.

En viitsi käyttää nykytaiteilijoita esimerkkinä tällä palstalla, vaikka sieltäkin löytyisi kuvaavia tapauksia.

Käytit esimerkkinä onnellista naapuriasi, josta tuli menestynyt taiteilija. Vaikeahan sitä on sanoa, mitä kukakin tuntee sisimmässään. Tiedän ihmisiä, joista ei koskaan näe päältä, jos on jotain ikävää.

Edelleen olen sitä mieltä, että taide on haava. Jotta ihmisestä muovautuisi taiteilija, hänellä on ollut jokin impulssi, joka on sysännyt tai pakottanut hänet taiteen pariin. Tämä pakottaa hänet kertomaan kuvin, sanoin, musiikilla tai keholla.

Tunnen useita taiteilijoita, joista kaikilla on ollut jotain vaikeita kokemuksia. Olen ollut muutamassa taidekoulussa, joissa lahjakkaimmat ja tuotteliaimmat ovat yleensä olleet niitä hauraimpia ihmisiä. Itseilmaisu on ollut heillä pakonomaista.

Selvä otetaan nyt sitten Schjerfbeck esimerkiksi, koska aloit puhumaan juuri hänestä. Katsoin hänen tietonsa useammasta lähteestä ja se mitä kirjoitat ei niiden mukaan ole nimeksikään totta.

Hän ei ole yh-äidin lapsi vaan asui ydinperheessä isäänsä kuolemaan asti ja hänen isäänsä kuoli vuonna 1876. Taideopinnot hän aloitti vuonna 1873, joten hänen isäänsä oli silloin vielä elossa, kun Helene aloitti opiskelut ja isä työskenteli rautateiden työpajaan toimistopäälikkönä. Käytänössä siis Helene oli opiskellut jo taidetta kolme vuotta ennen isän kuolemaa ja ennenkuin hänen äidistä tuli yksinhuoltaja ja tietenkin sitä myötä varmasti syntyi talousvaikeuksia.

Myös hänen veljensä on valmistunut arkkitehdiksi, joten aikakausi huomioiden sekä Helene, että hänen veljensä oli korkeakoulutettuja ja tuohon ei jonkun piikana toimineen köyhän yh-äidin lapset, tuolla ikäkaudella olisi koskaan päässeet.

Helene siis valmistui vuosi isänsä kuoleman jälkeen ja siitä kolme vuotta myöhemmin hän muutti Pariisiin, opiskeltuaan ensin yksityisakatemiassa. Vuonna 1883 hän meni Ranskassa kihloihin, joka tosin purkaantui vuonna 1885.

Joten hän ei tullut köyhästä perheestä, hän opiskeli yksityisakatemiassa, hänellä oli kihlattu, hänellä oli mahdollisuus viettää aikaa ulkomailla ja keskittyä taiteeseen ja sen lisäksi hän löysi vielä oman alansa työpaikan taideopettajana.

Mutta suurimman osan tuon ikäkauden ihmisten ja lasten elämänkaaresta löytyy draamaa ja kärsimystä. On ollut sotaa, nälkää, sairauksia, köyhyyttä ja lähiomaisten kuolemia. Ja lähes kaikkia lapsia on silloin kohdeltu huonosti sekä omien vanhempien, opettajien tai vaikka naapurien puolelta. Joten noin yleisesti voisi sanoa, että sen ajan lapsilla oli varmaan kaikilla jotain traumoja ja siten varmaan myös Helenellä.

Mitä naapuriini tulee, niin hän eli ihan tavallisen lapsuuden. Ihan kuten me muutkin saman ikäluokan lapset. He asuivat omistusasunnossa. Hänellä oli äiti, isä ja sisarus ja lemmikki. Ei liikkunut juoruja, että heitä hakattiin, eikä heidän isä ollut alkoholiongelmainen. Tuollaiset jutut olivat kyllä kaikille selviä, missä perheissä tuontyyppisiä ongelmia oli.

Mutta enhän minä tietenkään tiedä jokaisen sisäistä tunnemaailmaa, mutta nykyisin se taitaa olla aika harvinaista etteikö ihmisiä nyt ainakin joskus joku ahdista?

Omasta mielestäni eräs tämän aikamme lahjakkaimmista ja myös aika tuotteliaasta artististista nimeltä Jenny Saville, ei vahvista esimerkiksi käsitystä kärsineestä ihmisestä. Hän tulee ihan tavisperheestä, jos nyt tavisperheitä on siis, ja hän on siis asuu miehensä ja kahden lapsen kanssa ja onnistuu tuottamaan oikein hyvin ja äärettömän korkeatasoista taidetta.

Itse olen sitä mieltä, että nykyisin lahjakas on lahjakas ja siihen ei perheolot vaikuta kuin korkeintaan, että joutuvat jättämään homman kesken ja jättämään opiskelut jo alkuunsa. Ennenvanhaan taas vanhempien asenne määritti, jos sinun ylipäätään edes annettiin opiskella vai jouduitko pelolle töihin.

Helene Schjerfbeckillä oli kuitenkin lonkkavika ja hän ontui lapsena sattuneen onnettomuuden takia. Tuo ei varmasti ollut kovin viehättävä piirre naisessa. Hän oli kihloissa, mutta kihlaus purkaantui. Ei varmaan kovin onnellista tuo. Lisäksi hän kamppaili talousvaikeuksien kanssa koko elämänsä ja joutui tekemään häntä rasittanutta opetustyötä. Hän toimi myös sairaan äitinsä hoitajana, ja joutui keskeyttämään maalaamisen vähän väliä.

Mielestäni hänen teoksistaan välittyy kärsimys, tietysti ilo ja tavaton herkkyys ja hauraus. Omakuvasarja, joita hän teki melkein kuolemaansa saakka; näen niissä helpotusta kuoleman lähestyessä. Kuvat yksinkertaistuvat ja viivat sammuvat.

Katsoin videon Jenny Savillesta. Koen hänen työnsä voimakkaasti seksuaalisina: ihoa, pyöreitä muotoja ja kuvakulmia, jotka vielä korostavat mallien rehevyyttä. Värit ovat upean pastellimaisia. Olisi kuitenkin mielenkiintoista lukea enemmän hänestä ja miksi hän on juuri kiinnostunut kuvaamaan näitä barokkimaisia reheviä naisia. Ehkä hän haluaa tuoda ihmisille lihan ilosanomaa tässä langanlaihuutta ihannoivassa maailmassa.

Hän on onnistunut hyvin yhdistämään taiteen ja perhe-elämän. Tämä on mielestäni harvinaista. Monet taiteilijat ovat lapsettomia, koska haluavat keskittyä vain taiteeseen.

Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että jokin kompleksisuus ajaa ihmisen ilmaisemaan itseään taiteella. Toisaalta taiteilijat ovat herkkiä ja erikoisia ihmisiä, jotka tuntevat voimakkaasti ja tämä aiheuttaa sopeutumisvaikeuksia yhteiskuntaan. Mikä on syy ja mikä seuraus: kaikissa tapauksissa niitä ei enää erota toisistaan.

Voin tästä parista kuvitella elinikäisen parin. Ei lapsia, yhteisiä asioita paljon ja poissa julkisuudesta. 9 vuotta olivat yhdessä ennen kuin tanssivat häitään.

Vierailija kirjoitti:

Siinä on kyllä alfapari.

Todella inspiroiva pari! Molemmilla oma ura ja kivasti täydentävät toisiaan...

Kaunis pari