Kannattaako alkaa suhteeseen jos ei "näe tähtiä"?

Itse tunsin kerran erästä miestä kohtaan "lämpöä ja ystävyyttä". Meilläkin oli kiinnostuksen kohteet aika lailla samat jne. Mutta kun ei kiinnostanut oikeasti niin ei kiinnostanut. Onneksi oli järkeä lopettaa juttu heti alkuunsa, siitä kahden viikon päästä elämäni mies käveli vastaan...

en ole koskaan tuntenut sellaista mieheni kanssa, siis sitä suurta tunteenpaloa. kuitenkin kaikki on hyvin, meillä menee ihan kivasti. joskus kuitenkin mietin tyydyinkö liian vähään, hetkittäin kaipaan sitä suurta tunnetta. toisaalta tämä on ollut pitemmän päälle hyvä ja turvallinen valinta.

Avioliitossani sain kokea lievää väkivaltaa, valehtelua yms "kivaa". Tämän uuden miehen kanssa en varmasti noita joutuisi kokemaan, se merkkaa aika paljon. Mutta jaksanko pitää "kulissia" yllä, jos tunnepuoli ei ole tapissa kuten esim. aviomieheni kanssa aikanaan oli?

pitää kulissia yllä, sanotaan että voi olla että jaksat aika montakin vuotta säkällä, mutta jossain vaiheessa varmasti joku tulee ja vie sulta jalat alta ja se on siinä, sitten sua ahdistaa kun et osaa päättää mitä teet ja ero tuntuu ainoalta oikealta mut sitten sua syyllistää lapset ja se mukava kaveri mies jonka kanssa et koskaan niitä tähtiä nähnyt.



Sanoisin että odota vielä, tulee joku oikeasti tähdet näyttävä.

Elämäähän se vaan on. Vähän niin kun työtoveruutta. Minä en ole ikinä ollut rakastunut mieheeni. Nyt ollaan oltu 15 vuotta yhdessä enkä yhtään kadu. Ihastuilen kyllä muihin miehiin, mutta tiedän ettei heidän kanssaan elämästä tulisi yhtään mitään. Käytän sen seksuaalienergian mitä saan muitten miesten ajattelemisesta panemalla rajusti oman ukkoni kanssa ;)

jos hän ei ikinä ole aiheuttanut sinussa minkääntasoista rakastumisen tunnetta? Mulla ei vaan sytyttänyt sängyssäkään se mies joka ei oikein sytyttänyt muutenkaan.

2

Elämäähän se vaan on. Vähän niin kun työtoveruutta. Minä en ole ikinä ollut rakastunut mieheeni. Nyt ollaan oltu 15 vuotta yhdessä enkä yhtään kadu. Ihastuilen kyllä muihin miehiin, mutta tiedän ettei heidän kanssaan elämästä tulisi yhtään mitään. Käytän sen seksuaalienergian mitä saan muitten miesten ajattelemisesta panemalla rajusti oman ukkoni kanssa ;)

Tunteet voi herätä myös pikkuhiljaa. Näin on minullekin käynyt. Aluksi tunteet olivat suuret vain miehen puolella, ajan myötä ne heräsivät minussakin. Onneksi en antanut periksi heti alussa.

Ystäväni oli ollut miehensä kanssa yhdessä yli puoli vuotta ja muuttanutkin yhteen, kunnes tuli kertomaan että nyt on alkanut olla ihastuksen kohteita miestä kohtaan. Nykyään ovat naimisissa ja 3 lasta. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis.



MUTTA entäpä jos se kiinnostus ei olisi herännytkään... Väkisin olisi roikkunut suhteessa kun ei enää olisi viitsinyt lopettaa juttua niin pitkän ajan jälkeen. Ja mitäpä sitten jos olisi tavannut miehen joka heti olisi herättänyt ne tunteet, äkkiä nyxä pellolle vai?!

Yhdenkään ukon kohdalla mitään tähtiä nähnyt.

Tää on sitä Cosmon ja tv-sarjojen hapatusta.

Munkin kaveri (yli 30) sinkku rankkaa miehiä niin kovalla kädellä että on sinkku koko loppu ikänsä. Milloin on vääränlaiset housut tai ruma tukka. Pitäisi kuulemma olla kuuluisaa rakkautta ensisilmäyksellä ja plaa plaa.

Mistä sitä tietää mitä löytää kun ei anna toiselle mahdollisuutta sanoa edes päivä?

Valitettavan harvoin sellaisia tapauksia tulee eteen, eikä kaikille varmaan koskaan... Itselleni niin on käynyt kaksi kertaa, eikä siinä jollain miehen hiusten rumuudella tai housujen värillä tms. ollut mitään merkitystä!

Yhdenkään ukon kohdalla mitään tähtiä nähnyt.

Tää on sitä Cosmon ja tv-sarjojen hapatusta.

Munkin kaveri (yli 30) sinkku rankkaa miehiä niin kovalla kädellä että on sinkku koko loppu ikänsä. Milloin on vääränlaiset housut tai ruma tukka. Pitäisi kuulemma olla kuuluisaa rakkautta ensisilmäyksellä ja plaa plaa.

Mistä sitä tietää mitä löytää kun ei anna toiselle mahdollisuutta sanoa edes päivä?

Minusta suhteeseen ei kannata lähteä vain "tähtien näkemisen" takia, jos suhteella ei ole muuten mahdollisuuksia toimia arjessa. Sillä tunteenpalolla ei perhe-elämässä ja arjessa ratsasteta montaa vuotta ja joskus se jopa merkitsee jatkuvaa kamalaa draamaa, joka ei ole kenelläkään, kaikkein vähiten lapsille, hyväksi.



Toisaalta, jos itselle kuumat tunteet ja romanttinen rakkaus ovat tärkeitä parisuhteessa, ei "paperilla loistavan kaverimiehen" kanssa vaan voi saada hyvää, siis itseään täysin tyydyttävää, parisuhdetta, sillä jokin oleellinen oma tarve jää silloin tyydyttämättä ja jotain puuttuu aina.



Itse tunnen ihmisiä, jotka ovat TÄYSIN tyytyväisiä liitoissa, joissa ei näytä olevan kauheasti niitä tähtiä ja säkenöintiä. Mutta nämä ovatkin ihmisiä, joille se yhteinen perhe ja arjen jakaminen jonkun kunnollisen kanssa ovat määrääviä tarpeita, ei mikään tunteiden palo. En usko, että nämä ystäväni ovat koskaan olleet tai ovat edes kyvykkäitä sellaisiin dramaattisiin tunteisiin, tai kaipaakaan niitä. Meitä on niin erilaisia.



Itselleni puolestaan on ensisijaisen tärkeätä, että olen kunnolla rakastunut kumppaniini. Teininä ja parikymppisenä junnasinkin vuosia kamalassa suhteessa, joka ei toiminut mitenkään, vain koska olin ympäri korvia rakastunut tähän ihmiseen, nyt kouluikäisen lapseni biologiseen isään. Kun lopulta tajusin irtautua siitä oravanpyörästä pienen lapseni takia, kaipasin "hyvää" miestä rinnalleni. Seurustelinkin vuoden erään miespuoleisen kaverini kanssa. Juuri tällaisen "loistavan miehen", joka oli HYVÄ minulle ja lapselle. Kaikin puolin täydellinen: mukava, rehellinen, hyvin toimeentuleva, kiltti, huomioiva jne. Mutta kun en ollut rakastunut, en ollut. Ja jotain puuttui kaiken aikaa. Ei se suhde vaan olisi voinut toimia minulle henkilökohtaisesti.



Sittemmin olen löytänyt miehen, jonka kanssa saan koko paketin. Olen äärimmäisen rakastunut ja tähtiä näkyy joka päivä. Lisäksi arki toimii ja mies on hyvä, rehellinen ja luotettava, sekä loistava isähahmo lapselleni. Nyt tätä suhdetta takana 5 vuotta, enkä aio tästä luopua!



Ne voi saada molemmat; siis sekä sen palavan rakastumisen tunteen että hyvän miehen! Tärkeintä on kysyä itseltään, onko se palava rakastuminen tärkeää suhteessa (kaikki eivät sitä tarvitse, kaipaa tai edes ymmärrä, mitä se on). Jos on, kannattaa etsiä, kunnes löytää kaiken samassa paketissa...

Olen aina "näöhnyt tähtiä" kun eteen osuu oikein vaarallinen hyväksikäyttäjä, jotenkin tuo lasinen lapsuus altistaa minut sille. Sitten taas minuun on ollut rakastuneina älykkäitä ja menestyneitä miehiä, joissa ei ollut muuta vikaa kuin että en "nähnyt tähtiä". Jälkeenpäin olen ymmärtänyt että se heidän normaalius ja aviomiesaines ei sytyttänyt minun kieroontunutta mieltäni. Vain hyväksikäyttäjät ja narsistit.



Että miettisin sinuna toisenkin kerran sitä millaiset miehet saa sinut "näkeen tähtiä" ja olisiko vaan lopultakin hyvä merkki että nyt niitä ei näy. Toisin sanoen: oletko renttumagneetti ja sitä saa mitä tilaa?

Vaikka niitä tähtiä olisi ollutkin niin kyllä se avioliitto kymmenenkin vuoden jälkeen muistuttaa aika paljon yhtiökumppanuutta ja työpariutta, jossa nyt seksiäkin on mutta tuskin enää perhoset lepattaa vatsassa koko ajan. Silti kukaan ei voi tulla sanomaan ettei rakasteta toisiaan. Se rakkaus vaan muuttaa muotoaan eikä sattumoisin ole vain sitä amerikkalaisen elokuvan perusformaattia n. 18-kesäisille.

Itselläni oli silloin tilanne, että ei ollut lapsia eikä perhettä, opiskelin. Ajattelin että no eipä tää varmaan mitään otakaan jos ei annakaan, kokeillaan. Nyt takana 11 vuotta yhteiseloa ja kaksi lastakin, naimisissa ollaan. Mies on aivan ihana! Todella ihana aviomies ja isä ja rakkaus ja halu häntä kohtaan on syntynyt pikkuhiljaa vuosien kuluessa, juuri johtuen siitä miten kunnollinen hän on ja miten hyvin minua kohdellut.



Omien kokemusteni perusteella tämä on paljon parempi kuin salamarakastumiseni "renttuihin" ennen tätä miestä.



Mutta jos ap on kovin tunteellista sorttia niin onhan olemassa se riski että löydät jonkun joka sykähdyttää enemmän ja jätät tuon kunnollisen miehen?

Minulla oli kiva ja ihan mukiinmenevä, arvostettu poikaystävä. Hän oli hyvin koulutettu, varakas ja turvallinen. Mutta en koskaa kokenut hänen kanssaan mitään suuria tunteita ( hän oli hyvin pidättyväinen ja myös hyvin kunnianhimoinen) mutta ajattelin että olen hänen kanssaan loppuikäni.

Mutta sitten tapasin ulkomaan matkalla aivan ihanan miehen joka sai sukat pyörimään jaloissa, hän oli hyväsydäminen ja kiltti, ymmärtäväinen mies. En voinut sen jälkeen edes harkita suhteen jatkamista tämän toisen miehen kanssa. purin kihlauksen tämän suomalaisen miehen kanssa ja menin naimisiin tämän uuden kullan kanssa eikä ole tarvinnut katua, vaikka päinvastaista minulle veikkailtiin ja jopa vanhempani olivat todella vihaisia kun heitin turvallisen ja vakaan tulevaisuuteni menemään, yästäväni eivät voineet ymmärtää päätöstäni mutta otin riskin, mutta niinkuin sanottu se kyllä kannatti.

Kyllä mulle oli uuden suhteen alkaessa tärkeintä se miten mies toimii minun ja lasten kanssa. Tunteita oli tietysti, mutta pelko siitä ettei mies jaksa arkea pienten lasten kanssa piti tunteitani piilossa. Sieltä ne pikkuhiljaa tulivat kun huomasin ettei mies ole lähdössä, vaan tekemässä meistä perhettään =)