Lue keskustelun säännöt.
Surettaa. Ikävä lapsuus ja sen tuoma tunneperäinen taakka.
05.06.2019 |
Olen päälle 30 vuotias työelämässä oleva nainen. Lapsuuteni oli lasinen, monin tavoin kaksinaismoralistinen koska toinen vanhempani joi ja kuuluimme silti hyvin tiiviiseen uskonyhteisöön. En koskaan koe olleeni läheinen äitini kanssa, hän oli vaativa ja pelottava, ailahteleva, toisena päivänä täysin uskon fanatisoima ja seuraavana juovuksissa, katsellen väkivaltaisia, rivoja elokuvia ja niitä erittäin, erittäin säädyttömästi kommentoiden. Minä usein seuraneitinä, kuunnellen, oppien ihmisten pahuuden, seuraavana päivänä eläen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Äiti oli myös väkivaltainen ja usein nuorempaa sisarustani kovistelikin humalassa, kun sisarukseni ei vaiennut, vaan sanoi vastaan. Opin jo ennen kouluikää varmasti olemaan hiljaa, ja itseni ilmaiseminen on ollut vaikeaa. Se vaikuttaa edelleen esim työssäni. Tunnen että kaikki sanomani on varmasti väärin, vain hiljaa oleminen on oikein. Ja tavoitteleminen, tuli mitä tuli. Epäonnistuminen oli myös kiellettyä, äitini nauroi ellen tiennyt jotain tai kysyin apua, lopulta en kysynyt enää apua vaan yritin aina ennakoida kaikki tilanteet joita tuli, jotta osaisin. Hän myös haukkui ja vähätteli harrastukseni, jotka sosiaalisine ympyröineen varmasti ovat pelastaneet minun henkisen terveyden rippeet. Fyysistä kuritusta, suoranaista pieksämistäkin, seurasi väärinteoista.
Isä oli paljon töissä, hänelle tärkeää on ja oli työnteko. Ihmisen hyvä mitta on että tekee töitä ja paljon. Äidin kanssa ottivat fyysisesti yhteen säännöllisen epäsäännöllisesti, koska heillä oli niin suuria näkemyksellisiä eroja milloin mistäkin humalassa. Isä ei kuitenkaan juonut yhtä paljon kuten äiti, mutta äidin seurassa isältäkin paloi käämit.
Miksi kaikki tämä? Huomaan, kuinka kiinnyn vaikkapa työpaikallani äitini ikäisiin naisiin. Pidän heistä. Heidän elämänsä kiinnostaa, oman ikäiseni eivät kiinnosta, ei heidän seuransa, ei elämänsä, ei kaveruutensa. Tänään minua liikutti, kun eräs työkaveri kertoi lapsena yo juhlista. Varmasti mukavat juhlat. Varmasti rakkautta ja ylpeyttä siellä. Toisen työkaverin lapsi oli saanut ajokortin, ja hän oli tietenkin iloinen, mutta huolissaan vähän. Oma autokin oli lapselle jo katsottu. Se kosketti. Tälläistä minäkin olisin voinut kokea. Olisin voinut olla rakastettu. Hyvä, pidetty. Tärkeä. En ollut. Enkä ole, vaikka äiti niin nykyään väittää ja on sanonut että katuu kun ei ole osannut olla äiti.
Onneksi piilossa saa rakastaa ketä vain. Vaikka niitä työpaikan varaäitejä. Välillä vain koskee niin paljon, että itku meinaa tulla. Eikä se haittaa, vaikka heillä on pahoja päiviä töissä, eivät ne koskaan ole niin pahoja kuin se mitä omalla äidilläni oli kotona meidän kanssa.
Kunhan halusin kirjottaa, koska puhuminen on vaikeaa.
Kommentit (5)
Kohtalotoveri ❤️. Minulla myös on lasinen lapsuus, mt-ongelmaiset vanhemmat ja jouduin näkemään perheväkivaltaa, tappelua ym. kotona. Ikävuodet 18-30v pärjäsin erittäin hyvin, olin vain helpottunut ja onnellinen kun pääsin kotoa pois. Opiskelin ammatin ja tein töitä unelma-alallani. Nyt 30-vuotiaana turvallisen parisuhteen myötä tuntuu kuin lapsuuden traumat olisivat aktivoituneet uudelleen. Mietin lähes päivittäin ainakin hetken lapsuuttani ja miten oudolta tuntuu kun miehelläni on erittäin läheiset välit lapsuuden perheeseensä ja sukuunsa. Olen surullinen. Tuollaistako se olisi minulla voinut olla, jos olisin kasvanut normaalissa perheessä? Olenko nyt ihan epänormaali? Mieheni puolesta olen toki onnellinen, että hän on saanut kasvaa turvallisessa ympäristössä ja että on sukuunsa hyvät välit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisäys edelliseen:
Tuntuu kuin olisi jäänyt jostain olennaisesta paitsi. Ennen vain porskutin eteenpäin, mutta tämä parisuhde on saanut minut tajuamaan että ehkä olen epänormaalin yksin kun minulla ei ole läheistä perhettä/sukua. Lisäksi kaikki kaverini ovat ns. normaaleista/hyvistä perheistä, niin välillä on sellainen olo kun olisi todella yksin näiden asioiden kanssa tässä maailmassa. Vaikka järkikin sen sanoo, että Suomessa on tuhansia lasisen tai muuten huonon lapsuuden kokeneita... Niistä asioista ei vaan puhuta avoimesti.
Puhutaan paljon uhriutumisesta nykyään, eli ihminen jää vellomaan koettuja kokemuksia ja omia olosuhteita. Tuntuu, että jos tosiaan omista kokemuksista puhuu, olisi uhriutuva ihminen. Mietin toisinaan, että missä menee se raja, että ihminen voi kertoa negatiivisista kokemuksista ilman että se koetaan ruikutukseksi. Jokseenkin olen tullut siihen tulokseen, että oli asiat kerrottu miten hyvänsä, se koetaan valituksena. Tähän voi vaikuttaa kyllä jo sekin, että tosiaan lapsena mielen ilmaiseminen oli paheksuttavaa. Minusta tuntuu, ettei minua kuulla. Täällä on helppo kirjoittaa, koska olen anonyymi, joku vain, jonka kanssa ei tarvitse olla tosi elämässä tekemisissä. Mutta huojentavaa huomata, että empatiaa löytyy, jopa tältä saitilta.
On tämä taistelua, elämä. Vaikka todella paljon on hyvää nykyään omassa elämässä, kyllä valitettavasti joku sieltä aina puuttuu. Minun eräs tärkeä varaäiti, joka suostui ihan ns sopimuksella sellainen olemaan, kuoli reilu kuukausi sitten. Luulen että se laukaissut nämä ajatukset erityisen pinnalle.
Mutta periksi en anna, yritän elää joka päivä, niin että nauttisin edes jostain pienen hetken!
Ap
Pitäisi olla vertaistukiryhmiä häiriintyneissä perheissä kasvaneille. Alkoholistien läheisille onkin ja uskonnon uhreille. Entäs sitten kun on kyse muuten vaan sairaasta kasvuympäristöstä?
Hakeudu terapiaan osaavalle terapeutille- suuntauksella ei väliä kunhan koet,että voit luottaa häneen,hän kestää mitä sanot eikä ole vain "puhuva pää". Voit kirjoittaa hänelle jos et pysty puhumaan...Käsittelette ne kirjeet sitten yhdessä.
Saat kyllä Kela-korvattavan terapian jos olet töissä tai opiskelet.
Terapeuteilla saattaa olla itselläänkin takana vaikka mitä kokemuksia joista tietenkin tulee ymmärrystä enemmän.