Vertaistukiketju kroonisesti masentuneiden puolisoille

Minä olen myös parisuhteessa masentuneen kanssa ja tuo kirjoituksesi oli melkein kuin minun kynästäni. On hyviä aikoja jolloin kaikki on hienosti ja olen iloinen parisuhteestamme. Mutta sitten on paljon myös niitä huonoja aikoja jolloin tuntuu että ei helvetti, tätä ei jaksa. Mutta, on todella vaikeaa lähteä parisuhteesta kun tiedät että olet melkein sen masentuneen koko elämä. Minun miehelläni ei ainakaan ole juuri muita ihmissuhteita kuin minä, hän on kaikki karkoittanut. Jos ajattelen mielessäni että jätän niin tulen jotenkin niin surulliseksi ajatuksestakin.

Olen myös huomannut että olen itse aika ajoin masentunut tuntuu että kaikki energia menee siitä arjesta selviämiseen. Lapsia nyt ei onneksi ole.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen myös parisuhteessa masentuneen kanssa ja tuo kirjoituksesi oli melkein kuin minun kynästäni. On hyviä aikoja jolloin kaikki on hienosti ja olen iloinen parisuhteestamme. Mutta sitten on paljon myös niitä huonoja aikoja jolloin tuntuu että ei helvetti, tätä ei jaksa. Mutta, on todella vaikeaa lähteä parisuhteesta kun tiedät että olet melkein sen masentuneen koko elämä. Minun miehelläni ei ainakaan ole juuri muita ihmissuhteita kuin minä, hän on kaikki karkoittanut. Jos ajattelen mielessäni että jätän niin tulen jotenkin niin surulliseksi ajatuksestakin.

Olen myös huomannut että olen itse aika ajoin masentunut tuntuu että kaikki energia menee siitä arjesta selviämiseen. Lapsia nyt ei onneksi ole.

No, suosittelen kyllä sinullekin eroamista. Miksi uhrata oma ilo, energia ja mielenterveys toisen takia? Et ole vastuussa miehestäsi. Ohjaa hänet hoidon piiriin, ehkä sitten on helpompi tehdä päätös?

Kauanko miehesi on ollut masentunut ja onko ollut hoidossa?

-ap

Hän on joskus käynyt terapiassa mutta eipä siitä ole enää apua, hoidon olisi mielestäni ollut intensiivisempää ja kun oma mieli on sitä terapiaa vastaan niin ei hyödytä. Pitäisi ehkä päästä yksityiselle. Hän on syönyt masennuslääkkeitä niin kauan että en tiedä voiko niistä enää edes päästä eroon.

Hän söi lääkkeitä jo ennen kuin tutustuimme ja olemme olleet yhdessä melko kauan.

Olen aika hyvin kuitenkin jo kasvanut tajuamaan sen että kun masennuskausi tulee niin en vain välitä, suljen sen oman mieleni ulkopuolelle ja elän omaa elämääni, hän palaa siihen sitten kun kausi on ohi. Tiedän että jättäminen olisi hyväksi mutta se on vain niin vaikeaa. Ehkä joskus mittani on täysi ja tiemme eroavat.

Aiotko itse jättää miehesi?

Vierailija kirjoitti:

Hän on joskus käynyt terapiassa mutta eipä siitä ole enää apua, hoidon olisi mielestäni ollut intensiivisempää ja kun oma mieli on sitä terapiaa vastaan niin ei hyödytä. Pitäisi ehkä päästä yksityiselle. Hän on syönyt masennuslääkkeitä niin kauan että en tiedä voiko niistä enää edes päästä eroon.

Hän söi lääkkeitä jo ennen kuin tutustuimme ja olemme olleet yhdessä melko kauan.

Olen aika hyvin kuitenkin jo kasvanut tajuamaan sen että kun masennuskausi tulee niin en vain välitä, suljen sen oman mieleni ulkopuolelle ja elän omaa elämääni, hän palaa siihen sitten kun kausi on ohi. Tiedän että jättäminen olisi hyväksi mutta se on vain niin vaikeaa. Ehkä joskus mittani on täysi ja tiemme eroavat.

Aiotko itse jättää miehesi?

Kyllähän minä aloituksessa sen ilmaisen.

Lääkkeet voi lopettaa, mutta se on rankka tie. Vihastuttaa lääkärit, jotka näitä määräävät noin vain. Sivuvaikutukset ja riippuvuus voivat olla vakavia.

Kuulostat ihan minulta joskus.

Lähde. Ansaitset parempaa.

-ap

Vielä tulee mieleen tuosta rajanvedon vaikeudesta.

On eri asia vetää raja johonkin konkreettisempaan, kuten esim. rahan lainaamiseen, väkivaltaan, juopotteluun.

Mutta kun kyseessä on mielen sairaus, rajanveto on aina vaikeaa. Jokainen päättää toki omalta kohdaltaan, miten pitkään on valmis tukemaan toista.

Itselle herätyksen hetki oli se, kun huomasin etten enää jaksanut kuunnella ja aloin itse voida pahoin. Ja masentuneet sekä masennusta käsittelevät artikkelit aina jankkaavat, kuinka ei tarvitse auttaa eikä ottaa kantaakseen kunhan vaan joku KUUNTELISI. Kun sitä kuuntelemista juurikaan ei jaksa! Se on kaikkein kuluttavinta! Sitä loputonta avautumista ei kestä, sama levy pyörii. Miten se auttaa avautujaa? Paljon helpompaa olisi auttaa jossain konkreettisessa, viedä toista vaikka leffaan, lenkille, reissuun. Tai jotain.

Ja eikö se terapeutti olisi sitä kuuntelemista varten? Siitähän sille maksetaan.

Mutta se passiivinen kuunteleminen - ei. Mikään ei ole kuluttavampaa. Ratkaisuja ei saa ehdottaa, neuvoja ei saa antaa. Itsellä on niin mitta täysi, etten jaksa kuunnella yhtään ketään. Sanon ystävillekin jos sama levy pyörii jostakin asiasta, että ota yhteyttä terapeuttiin. Jos ei ole mielenkiintoa ja motivaatiota ratkaisujen hakemiseen vaan mieluummin kieriskelee vuodesta toiseen pahassa olossaan, siinä on kyllä paha auttaa.

"Ei sun tarvitse auttaa, kunhan vaan kuuntelet"

En kuuntele. Se on loppu nyt. Mun korvat vuotaa verta.

-ap

Lääkärit eivät välitä muusta kuin uuden reseptin kirjoittamisesta, eihän lääkäriä tarvitse enää edes nähdä, he vain uusivat reseptin.

En tiedä miten pystyisin elämään sen syyllisyyden tai huolen kanssa jos jättäisin, se kai se suurin este tässä onkin. Sydämeni vain tuntuu särkyvän jos ajattelenkaan sitä tilannetta. Ehkä en ole vielä niin kypsä tilanteeseen. Hänen kanssaan on vaikea jakaa mitään normaalin elämän huolia ja monesti kun hän on kiukkuinen ja pahalla päällä niin hän itsekin puhuu teiden eroamisesta, niin päin se olisi minulle helpompaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En viitsi erota helposti vaan pohdin asiat läpikotaisin. Lähteminen ei ole helppoa senkään takia kun toinen on itsetuhoinen.

Kiitos tuolle saman kokeneelle kokemuksensa jakamisesta. Muuta nälvimistähän täällä heti riittikin.

-ap

Ei tässä ketjussa ainakaan minun silmääni ole mitään nälvimistä. Kaikki saamasi neuvot ovat olleet oikein hyviä. Varmasti ystäväsi antaisivat ihan samanlaisia ohjeita. Olet nyt jotenkin niin kuplan sisässä, ettet näe, kuinka tavattoman huono suhteesi on.

Jos toinen on itsetuhoinen, soita apua. Jos jäät suhteeseen tuon vuoksi, tilanne on jo äärimmäisen haitallinen.

t. tuo kokemuksensa jakanut

Minusta tämä:

Vierailija kirjoitti:

Vertaistukea saman kokeneilta pyydettiin..?

Et ole koskaan eronnut?

oli kyllä nälvimistä.

Eikä osa kommentoijista näyttänyt ymmärtävän, mitä VERTAISTUKI tarkoittaa. Se tarkoittaa nimenomaan sitä, että saman kokeneet jakavat samankaltaiset kokemuksensa, koska aloittajana tässä vaikeassa tilanteessa helpottaisi nimenomaan kuulla niitä muiden kokemuksia. Aloituksessa selvästi ilmaisin, että olen eroamassa. En siis tarvitse "mikset eroa" -viestejä tai neuvoja itse eroamiseen niinkään. En ole minkään kuplan sisässä ja tiedän, että suhteeni voi huonosti. Onpa turhauttavaa selittää kun tämä kaikki on aloituksessa.

-ap

Ymmärrän kyllä, että halusit kuulla nimenomaan ihmisiltä, jotka ovat olleet tarkalleen samassa tilanteessa. Mutta tässä taisikin olla pointtina juuri se, että eroaminen on aina ikävää, ja läheskään aina ei haluaisi erota. Ihmsiellä, joka on eronnut, on arvokasta annettavaa, vaikka hänen puolisonsa ei olisikaan ollut masentunut. Eroissa on paljon enemmän yhteistä kuin eroavaisuuksia, eikä noin huonossa suhteessa ole tarvinnut itse olla nähdäkseen, että se tulee lopettaa.

Vierailija kirjoitti:

Vielä tulee mieleen tuosta rajanvedon vaikeudesta.

On eri asia vetää raja johonkin konkreettisempaan, kuten esim. rahan lainaamiseen, väkivaltaan, juopotteluun.

Mutta kun kyseessä on mielen sairaus, rajanveto on aina vaikeaa.

Minun nähdäkseni rajanveto ei liity sairauteen. Se liittyy kummankin omiin tarpeisiin ja miten toinen pystyy niihin vastaamaan.

Kuten edellä kirjoitin, kumppanillani oli ollut masennusta jo vuosien ajan. Se ei minua haitannut. Minua haittasi se, että kumppanini ei kyennyt osallistumaan sellaiseen suhteeseen, joka on minulle okei. Hän ei kyennyt antamaan minulle niitä asioita, joita suhteessa tarvitsen.

Se syy, miksi hän ei pystynyt osallistumaan parisuhteeseen, oli tällä kertaa masennus, mutta se olisi voinut olla vaikkapa ulkomaille vievä ura, uskoon hurahtaminen, kaapista tuleminen, huumeiden käyttö tai ihan vain romanttisen kiinnostuksen lopahtaminen. Minulla ei ole mitään mielenterveysoongelmista kärsviä vastaan ja voisin ihan hyvin seurustella masentuneen kanssa tulevaisuudessakin. Mutta en tule koskaan suostumaan sellaiseen suhteeseen, jossa minun ei ole hyvä olla -- en terveen enkä sairaan kanssa.

Siis oletko omassa mielessäsi "jättämässä miehen" vai "päättämässä suhteen"? Kielellä on iso vaikutus ajatteluun ja miten asiat kokee.

Ap, kiitos sinun viesteistäsi. Varsinkin viesti 25 jossa puhuit kuuntelusta. Sinun sanasi toimivat vertaistukena minulle ja olen pahoillani etten itse kykene samaa antamaan sinulle, niin väsynyt itse olen.

Erosin masentuneesta miehestäni joku aika sitten. Omasta mielestäni en eronnut masennuksen takia, ja ärsyttää kun tiedän miehen lähipiirin (ja miehenkin ehkä) luulevan niin. Erosin koska olin yksin parisuhteessa. Miehelle olin terapeutti, kuuntelija, auttaja. Joskus harvoin olin ehkä hetken aikaa jotain muutakin, mutta kumppani ja puoliso en ollut.

Eron jälkeen kävin pari kertaa psykoterapeutin kanssa puhumasta asiasta, mutta en oikein osannut siellä avautua. Sain ehkä pienen avun omien negatiivisten tunteiden (miestö kohtaan) sallimiseen ja käsittelyyn, mutta olisin kaivannut erilaista apua.

Vertaistuki olisi ollut suhteen aikana se mitä olisin kaivannut. Koin että en voinut miehen tilanteesta puhua kenellekkään ja jouduin jopa salailemaan hänen työkyvyttömyyttään ja syitä sen takana.

Tuntui niin väärältä että mies köytti terapeutteinaan minua ja äitiään, muuta lähipiiriä auttajinaan ja sai jopa hoidettua itsensä lääkäriin (myöhemmin kuin ehdotin. Paaaaljon myöhemmin), mutta minun osani oli kestäö yksin ja salailla.