28-vuotias, onko mitään toivoa?

Olen sinua vähän nuorempi nainen ja sama tilanne. Tosin itse en ole edes päässyt opiskelemaan, vaikka olen monena vuonna hakenut eri kouluihin. Nyt taas jännitys päällä miten tämän kevään kokeet menivät ja pelkään pahinta. En tiedä oikein enää mitä tehdä. Lukioaika oli varsinkin parin aineen takia vaikea ja senkin vuoksi todistus huonompi, vaikka yritin korottaa. Amikseen en tahtoisi ja olen paria alaa kokeillut, mutta en tunne niitä omikseni ja olen muutenkin sellainen ihminen joka tahtoisi itsenäisen työn ja en usko pärjääväni missään niin sosiaalisessa työssä. Minua on myös kiusattu todella paljon ja olen ollut yksinäinen yläkoulusta lähtien. Mitään kavereita ei ole pitkään aikaan ollut ja tämäkin on ikävä asia.

Minun on myös vaikeaa päästä töihin ja kun yksi työ loppui niin en ole päässyt muihin ja senkin vuoksi olen tavallaan jo vuosia ollut jossain välitilassa ja en meinaa päästä eteenpäin. Häpeän itseäni ja tavallaan olen tottunut olemaan jo niin yksin etten tiedä miten enää tottuisin muiden seuraan. Minullakin on ollut vaikeita aikoja muutenkin ja välillä olo todella surullinen. Itsekin jouduin välillä jopa asumaan kotona, kun ei rahat riittäneet ja opiskelemaan en päässyt. Tämäkin toisaalta ikävä asia ja hävettävää, kun tuntuu että muut pärjäävät. Tietenkin ymmärrän sen, että jokainen on vastuussa itsestään. Silti en aina tiedä mitä pitäisi tehdä jos ei vaan enää pärjää. Menenkö sitten amikseen vaikka väkisin ja unohdan kaiken muun.

Minulla on kuitenkin aina ollut haaveita ja en tahtoisi millään luopua niistä. Toiset ihmiset ovat myös paljon tuoneet pahaa elämääni ja monet vuodet menneet kuin sumussa ja siinäkin mielessä energiaa on mennyt hukkaan. En tiedä miten tästä enää päästäisiin siihen "normaaliin" elämään. En halua todellakaan valittaa, mutta eihän tätä kukaan itselleen toivo. Ymmärrän oman vastuun elämästään, mutta aina sne muuttaminen ei ole niin helppoa ja minunkin on hirveän vaikeaa päästä eteenpäin. Olen aina saanut kuulla olevani huono ja senkin vuoksi näitä käsityksiä on vaikeaa muuttaa. Toisaalta olen silti aina yrittänyt päästä opiskelemaan kunnolla ja siinä mielessä itsetunto ei vaikuta näihin asioihin. Mieluummin se ihmisiin tutustuminen on todella vaikeaa ja en osaa luottaa sekä muutenkin häpeän elämääni nyt niin paljon etten edes haluaisi kertoa siitä kenellekään. Tuntuu myös silti, että elämä menee täysin hukkaa.  Jos vielä tuon pään kunto alkaa heiketä niin olen hukassa. Nyt kuitenkin kaikesta huolimatta vielä suhteellisen kunnossa olen. Sori valitus. En vaan kuvitellut itselleni tällaistä elämää. Oma vastuu tietenkin, mutta myös monia muita seikkoja, jotka ovat elämää sotkeneet.

Miten näiden kaikkien asioiden kanssa jaksaa elää?

Tykkäätkö opinnoista? Miten on mennyt töissä, olet varmaan jonkin verran työskennellytkin opintojen ohella?

Ei tarvitse asettaa niin kovia paineita itselle. Teet sen mitä pystyt, joka päivä jotain. Askel kerrallaan. Jos teet joka päivä jonkun pienen ylimääräisen asian esim. ulkonäköä, opiskeluja tai omaa hyvinvointia kohtaan, vuodessa olet saavuttanut jo paljon.