Lue keskustelun säännöt.
28-vuotias, onko mitään toivoa?
26.05.2019 |
Ei omaa perhettä, ei edes parisuhdetta. Asun vuokralla, taloudellinen tilanne melko paska. Vanhemmat auttaa. Työkokemusta koulun harjoittelut ja pari vuotta epäsäännöllisesti keikkatöitä, sitä aiemmin yksi parin viikon kesätyö. Cv siis melkein yksi suuri aukko itsessään.
Opiskelen kolmatta vuotta sairaanhoitajaksi, mutta sekin menee todennäköisesti pieleen yhden harkan puuttumisen takia.
Olen ollut melkein koko elämäni yksin. Olen silti hyvä peittämään sen yksinäisyyden, koulussa sopeudun mukaan. Vapaa-ajalla ei ketään. Peruskoulussa ja lukion ajan olin jopa niin suosittu, että moni sanoi minulle "hähhäh, tapa itses".
Ulkonäköni ei miellytä edes itseäni ja syömishäiriöstä olen kärsinyt 9-vuotiaasta asti jaksoittain.
Harmittaa kaikki hukatut vuodet, kun olisin voinut olla onnellinen. Olen joitain vuosia asunut vanhempien luona ilman työ- tai opiskelupaikkaa tuntien olevani täysin ulkopuolinen. Tästä on tosin jo useampi vuosi. Silti tuntuu, että olen tuhlannut aikaa, mitä en voi antaa anteeksi itselleni.
Onko elämässäni mitään järkeä?
Kommentit (24)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän tuossa ole mitään hukattu.
Valmistut koulusta ja voit hommata sen parisuhteen ja omistuskämpän ja mitä lie.
Ei yksi puuttuva harkka voi olla saikuksi pääsemisen este, vaikken alaa tiedäkään. Kysy opoilta ja opettajilta ja keskity kaikin voimin sen suorittamiseen, siitä ammatti lähtee liikkeelle.
Jos 29-vuotiaana pääset työelämään, siitä vielä on mahdollisuus omistusasuntoihin, autoihin ja muuhun kivaan, koska saikun tulotaso on kohtuullinen (saisi toki olla parempikin mielestäni) ja työnsaantimahdollisuudet hyvät. Itsekin aloitin työt akateemisen kuhnastelun takia vasta 27-vuotiaana, palkka saikun tasoa ja ihan hyvin ollaan pärjätty, vaikkei mitään kartanoita ja hienoja autoja olekaan mutta peruselämää ei tarvitse miettiä.
Monesti syömishäiriöön sairastuneet on tosi mukavia ja jos saa sanoa, hyvän näköisiä mutta liian velvollisuudentunteisia ihmisiä, voit olla tietämättäsi "helmi" vaikket sitä itse koekaan.
Kyllä joku mies varmasti löytyy joka voi antaa sinulle mitä tarvitset:) Itsekin löysin uuden elämän ja naisen eron jälkeen 42-vuotiaana, joten kyllä iän puolesta on kaikki mahdollisuudet:)
Jos yksi harkka puuttuu niin sille saa ihan varmasti lisäaikaa. Ei huolta siinä. Ei 28-vuotiaana tarvitsekaan olla koko elämän kasassa, ja voi sen ajatella niinkin päin että sinulla on paljon enemmän mahdollisuuksia. Kun valmistut, voit hakea töitä ihan mistä vain - esim. monet sairaanhoitajat muuttavat Norjaan korkeiden tulojen perässä. Vakituisessa parisuhteessa olevalle tai jopa perheelliselle tuollainen muutos on hankala.
Ei sun elämää kukaan muu puolestasi ala elämään. Kannattaa alkaa laittamaan asioita järjestykseen niin täällä maailmassa tallustelusta tulee paljon miellyttävämpi kokemus. Sinulla on jo selkeä näkemys siitä mitkä on sellaisia osa-alueita elämässä joita haluaisit parantaa. Joka päivä kun kävelee askeleen verran oikeaan suuntaan pääsee väistämättä joskus maaliin saakka. Vaikka olisi miten pitkä maratoni edessä kuljettavana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tilanteessasihan on vaikka kuinka paljon potentiaalia, sen tiedät itsekin. 28-vuotias on vielä nuori. Taitaa olla sitä yleistä ahdistusta koulun loppumisesta ja työelämään siirtymisestä. Silloin todella moni käy läpi riittämättömyyden tunteita. Käy juttelemassa koulun terveydenhoitajalle, jos asia todella alkaa olla ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Tilanteessasihan on vaikka kuinka paljon potentiaalia, sen tiedät itsekin. 28-vuotias on vielä nuori. Taitaa olla sitä yleistä ahdistusta koulun loppumisesta ja työelämään siirtymisestä. Silloin todella moni käy läpi riittämättömyyden tunteita. Käy juttelemassa koulun terveydenhoitajalle, jos asia todella alkaa olla ongelma.
No eipä oikeastaan.
Olen tuntenut samankaltaista huonouden tunnetta jo varmaan ala-asteelta lähtien. Muistan jo 12-vuotiaana miettineeni, miten kauhealta tuntuu jäädä paitsi monesta kivasta jutusta vain sen takia, ettei ole kavereita. Samoin ajattelin 15-vuotiaana, että elämästäni aivan liian monta vuotta on mennyt liian yksin. Ja samoin 19-vuotiaana.
Tuntuu kamalalta, että koko elämäni tuntuu menneen pieleen jollain tavalla, tai monella tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Peilaat itseäsi niihin normeihin joita pidät normaaleina tässä yhteiskunnassa. Sen verran voisit päivittää niitä, että nykyään on todella todella paljon kolmikymppisiä joilla "ei ole edes sitä parisuhdetta". Toisekseen kaipaatko sinä oikeasti niitä kavereita vai luuletko että niitä omaamavana elämä olisi automaattisesti jotenkin parempaa? Ei niitä kivoja juttuja silloinkaan välttämättä tule.
Tuohon cv:een en jaksa edes kommentoida. Takuuvarmasti pääset vielä sote-alalla työelämään kiinni kun vain hoidat koulusi loppuun. Muutenkin vaikuttaisi siltä että podet vain etukäteen kolmenkympin kriisiä tai jotain.
Itsepä olet tuhonnut työurasi. Noin vanha luuseri joka on maannut kotona vanhempien rahoilla ei kelpaa mihinkään. CV:stä ei ole mitään hyötyä, jos sisältö on niin olematon. Onnea paskalle tulevaisuudelle.
Kannattaisi ottaa itseään niskasta kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieti mihin kaikkeen muuhun sinulla on aikaa. On olemassa monia tapoja elää.
Älä heitä elämääsi hukkaan. <3
Minäkin aloin elämään vasta 25-vuotiaana kun pystyin heittämään vanhojen koulukiusaamisten taakan pois harteiltani terapian ja lääkityksen avulla.
Sinulla on vielä toivoa, mukaan joukkoon vaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen saman ikäinen. Vaikka minulla onkin pari "rastia" enemmän, niin voin kertoa, että koen eläväni jonkinlaisessa välitilassa. En oikein pääse täysin toteuttamaan itseäni. Lataan odotuksia kolmekymppisiin...
Vierailija kirjoitti:
Itsepä olet tuhonnut työurasi. Noin vanha luuseri joka on maannut kotona vanhempien rahoilla ei kelpaa mihinkään. CV:stä ei ole mitään hyötyä, jos sisältö on niin olematon. Onnea paskalle tulevaisuudelle.
Kannattaisi ottaa itseään niskasta kiinni.
Sote-alalla on paljon paskaa mutta yksi niistä hyvistä puolista on, että sinne kyllä pääsee töihin kunhan on koulutus ja näyttää siltä että pärjää hommissa. Ihan sama millainen se CV olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sinulla nyt ihan kaikki elämässäsi ole pieleen mennyt, kun olet päässyt opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Sinne on todella paljon hakijoita ja vain pieni osa otetaan sisään. Jotkut hakevat monta kertaa, eivätkä pääse opiskelemaan. Itse jäin 58 varasijalle. En hakenut toista kertaa.
Täällä toinen 28v joka on lähes itsemurhan partaalla, on aina ollut töissä, mutta täsmälleen samaa tilanne kuin sulla. Juttelen viikottain kriisipuhelimessa että jotenkin saisin itseäni pidettyä kasassa. Kukaan ei osaa auttaa koska olen kuulemma sosiaalinen ja oikein mukava ihminen, työelämässäkään ei ole koskaan ollut ongelmia.
Surettaa aivan valtavasti kuinka syrjäytynyt, yksinäinen ja näkymätön olen. Minulla ei ole tasan tarkkalleen mitään mahdollisuuksia saada itselleni miehen. Tuntuu että tällä hetkellä ainoastaan urheilullisesti ja muuten vain kova tason mimmit jotka ymmärtävät taloudesta kaiken ovat hurjan haluttuja.
Minä kuin kuvittelin että hyvänäköisenä, tunnollisena ja hyvänä ihmisenä pärjäisi mutta ei. Nykyään pitää olla laajat verkostot, mitää mainostaa itsensä somessa, hurjat paineet. Ei vain millään riitä nykyään.
Miehet ei nykyään edes vilkaise sinua päin jos ei ole vähitään botoxia, kiinteät rinnat tai menestyksekäs ura.
En halua kuulostaa provolta mutta olen ihan läheltä nähnyt, true story. Aivan mahdotonta nykyään löytää minkäänäköistä elämä.
Nyt kun luen tätä, tämähän kuulostaa ihan ruikutukselta. Mutta sellainen mun olokin on.
Olet nuori. Älä käytä näitä vuosiasi nyt siihen, että suret menneitä "hukattuja" vuosia, kun et ollut onnellinen. Ymmärrät varmaan, että tuolla reseptillä saat vain lisää surtavia vuosia tulevaisuudessa.
Tee sitä mistä tykkäät ja mistä sinulle tulee hyvä mieli, pieniä asioita. Uusien ystävien ja elämänkumppanin saaminen edellyttää riskin ottamista, ja riski on helpompi ottaa, jos tietää, ettei putoa täysin tyhjän päälle, jos tuleekin torjutuksi.
Ainakin jos näitä nettipalstoja lukee, ystävää vailla olevia fiksuja ihmisiä on paljon.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Alle 30-vuotias on vielä oikeutettu kaiken maailman työllistymispalveluihin ja -tukeen (sekä taloudelliseen että ohjaukselliseen) paljon paremmin kuin vanhempi pitkäaikaistyötön, nyt teet vaan kaikkesi että saat tutkintosi valmiiksi. En henkilökohtaisesti tunne yhtään työtöntä, työkykyistä hoitajaa.
Yksin on aina parempi kuin esimerkiksi huonon kumppanin kanssa, jos itsetuntosi on noin pohjamudissa niin älä ainakaan ota itsellesi ns. ketä vaan - se ei tule hyvin päättymään. Yksinäisyyden tunne on varmasti musertava, mutta jos sinulla on enää mitään henkisiä resursseja, niin keskity itseesi.
Opiskele ja harrasta, keskity omiin kiinnostuksen kohteisiisi. Jos ulkonäköasiat mietityttävät, voit varmasti tehdä jotain tällakin saralla: liiku ja syö terveellisesti, lepää, se näkyy kyllä naamasta ja kropasta sekä parantaa hyvinvointiasi. Mieti, mikä pukeutumistyyli sopii vartalotyypillesi ja sinulle henkilönä. Jos voit käyttää rahaa, käy kampaajalla ja anna ammattilaiselle vapaat kädet.
Tee oma elämäsi! Itsenäisty! Saat itsevarmuutta työelämästä, klisee "Matkailu avartaa" pitää myös paikkansa. Jos asut jossain peräkylällä, suuntaa työelämään suurempiin kaupunkeihin: voit saada ihan uuden alun. Kaikki on vielä mahdollista.
On, menet rohkeasti opiskelija bileisiin ja lopetat nurkissa seisoskelun. Ehkä vähän isompi muutos ulkonäössä voisi vahvistaa itsetuntoasi. Panosta kerran kunnon "stylistiin" joka laittaa, hiuksesi, meikit ja vaatetuksen uuteen uskoon. Tunnet ja olet haluttu, joten siitä se sitten lähtee. Jos et ole kokenut seksi asioissa niin se ei haittaa, voit hyvin kertoa että tarvitset opastusta jos ja kun sitten pojat "piirittävät".